Poluista

Ostin jokunen vuosi sitten vaelluskengät. Hyvät. Niillä pystyy tepastelemaan vaikka louhikossa nilkkojansa telomatta.
Syynä hankintaan oli matka manner-Kreikan eteläosiin. Tarkoituksenani oli patikoida vuorilla. Katselin kartasta etukäteen polut ja reitit.

Lähdin aikaisin aamulla - päivällä olisi ollut liian kuuma - Kardamilin kylästä  pitkin soratietä, joka seuraili Viros-joen rantamaa. Muutaman kilometrin jälkeen tie kohtasi joen, joka oli nyt kesällä täysin kuiva. Jatkoin matkaa jokiuomassa, hioutuneiden marmorikivien  päällä.

Siunasin kenkiäni. Ja ihmettelin, miten aasit ja muulit selvisivät lasteineen tässä somerikossa. Todisteita niiden läsnäolosta havaitsin kyllä. Jotenkin pisti silmään.

Koettelemukset alkoivat, kun piti luopua jokiuomasta ja alkaa kavuta ylös rinnettä. Aurinkokin oli noussut jo sen verran, että porotti estotta laaksossa vaeltajaan.

Kaiken kukkuraksi kantaani iskeytyneet saksalaiset reippailijat lähestyivät uhkaavasti. Enpä tullut tänne Kreikkaan juuri heitä tapaamaan. Päästyäni vuoristokylän laitamalle ensimmäisen talon muurin kohdalle äkkäsin kyltin:  εκκλησία, kirkko. Poikkesin polulta ja toivoin, että kunnon luterilaiset jatkaisivat matkaa.

Kirkko olikin vaatimaton, kivinen ortodoksikappeli. Ei, niin kuin postikorteissa, valkoinen, sinikupolinen, vaan karu ja pelkistetty. Ja se tarjosi kulkijalle varjon ja rauhan.

Vuoristokylä, Exohori, eli maalaiselämäänsä. Ja musta mummokin vakuuduttuaan, etten ollut saksalainen, tarjosi täydennystä huvenneeseen vesivarastooni. Yksimielisiä olimme läkähdyttävästä kuumuudesta. Mummon mukaan näin kuumaa ei ollut ollut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Joitakin päiviä myöhemmin luin Kardamilin kirjakaupasta ostetusta kirjasta ( Staffan Stolpe: Morea ), miten tunnettu matkakirjailija Bruce Chatwin oli kulkenut saman reitin ja päätynyt samalle kappelille, sittemmin lopullisesti. Parin vuoden päästä hänen vaimonsa sirotteli hänen tuhkansa kappelin ääreen oliivipuun alle.
Olisi luullut, että jotain aavistusta tai tunnetta olisi kantautunut hänen jäjiltään. Ainut tunne oli sietämätön jano sietämättömässä helteessä.

Mitä Chatwin sitten kirjoitti Kreikasta? Ei mitään. Täällä hän 1980-luvulla kirjoitti Australian alkuperäisväestöstä. Ehkä Australiassa vastaavasti Etelä-Amerikasta, josta hänen tunnetuin teoksensa kertoo, Patagoniasta.

Nämä vuorten rinteille raivatut polut, kalderimit, ovat ikivanhoja. Niiden tekijät ovat ammoin kuolleet, työn jäljet yhä vielä helpottavat nykyajan tallaajia. Tuskin kukaan kulkija heitä enää ajattelee niin tärkeä kuin heidän luomansa reitistö onkin.

Kotikonnuillani kuljin päivittäin koirieni kanssa lähimetsässä. Jäljistämme painui ajan kanssa polku varvikkoon. Kerran harhauduin polultamme. Löysin silloin yllättäen pätkän vanhaa painannetta. Selvästi vanha polku, ihmisten kulkema. Se alkoi jostakin ja päättyi vähitellen sekoittuen aluskasvillisuuteen. Myöhemmin löysin mökin kivijalat, ulkorakennuksenkin ja lähteen, kaivon paikka ilmeisesti. Jälkipolville käyttökelpoista heidän elostaan vain muutama kymmenmetrinen polku umpimetsässä.

Sitten tuli tapaninpäivän myrsky, joka rouhi metsän. Isäntä kaatoi loputkin ja raivasi paikalle pellon. Niin häipyivät omat ja mökkiläistenkin jalan jäljet uuden kulttuurin tieltä.
Aika on armoton. Vain kovimmat meistä jättävät jotakin kestävää perinnöksi jälkipolville.