Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
M. M. Kaye: Pasaatituulet II nide ( 1963, suom. 1982 )
Tämä on anopin kirjavarastosta pihistetty - I nidettä en helposti löytänyt, mutta tässäkin oli tarpeeksi pääsemään juonesta kiinni.
Tarina sijoittuu Itä-Afrikan rannikolle, päiväntasaajan paikkeille, Sansibarin saaren tienoille. Kirjasta saa hyvän kuvan alueen luonnosta ja trooppisesta, tukahduttavastakin ilmastosta. Ei ihme, sillä kirjailija asui eri vaiheissa Egyptissä ja Keniassa.
"Oli päiviä, jolloin höyryävä kuumuus sai palmunlehdet riippumaan vetelinä ja linnut kyyhöttämään varjossa nokat ammollaan; jolloin mikään ei liikkunut ja meri näytti sulalta metallilta."
Kertomuksella on myös todellisuuspohjaa, sillä Kaye kertoo löytäneensä 1950-luvulla Sansibarin brittiläisen klubin kirjastosta ( the English Club, Zanzibar nyk. the Africa House Hotel ) orjakauppaa käsittelevää kirjallisuutta. Ja Emory Frost oli ollut oikeastikin olemassa 1800-luvulla - hänen vaiheitaan Kaye kuvaa ( ja kuvittelee).
Kirjan sankaritar, Hero, taistelee orjakauppaa vastaan, mutta joutuu toteamaan asian monimutkaisuuden. Jopa Afrikan mustassa väestössä näyttää olleen orjuuttajia ja orjien kauppiaita. Vuosituhantisen tavan juuriminen ei ollut helppoa.
On joitakin asioita, jotka muistuttavat vahvasti nykyaikaa. Tuntuu kuin maailma ei olisi juurikaan muuttunut. Itä-Afrikan rannikolla esiintyy nykyaikanakin merirosvoutta. Kohteena kylläkin laivat. Kirjan merirosvot tulivat koillispasaatin mukana ryöstelemään alueen asukkaita vieden mukanaan omaisuutta ja orjia.
Toinen nykyaikaan, koronapandemiaan, viittaava asia kirjassa on suuri koleraepidemia, joka raivosi oikeasti tuolloin Afrikassa ja surmasi tuhansittain asukkaita. Ja niin kuin nykyäänkin taikauskoiset salaliittoteoriat ja rokotevastaisuudet leviävät, silloin myös oli oli uskomuksia ja luulotteluja.
"Minä en halua, että talooni ryhtää joukko hysteerisiä kaupunkilaisia, jotka ovat uskotelleet itselleen, että sinä tapat pieniä lapsia sulattaaksesi heistä rasvaa joihinkin länsimaisiin poppakonsteihin, tai että minä kuohitsen pikkupoikia myydäkseni heitä eunukeiksi Arabiaan."
Kirjassa valkoisen väestön ylivoima alkuasukkaisiin nähden on korostunut, joskin paikoitellen tulee esiin mustien "inhimillisyys". Sankaritar Hero suorastaan syöksyy auttamaan paikallisia orpoja lapsia valkoisten viranomaisten vastustelusta huolimatta.
Lopulta, lähes dekkarimaisesti, kirjan pahis, Rory Frost osoittautuukin hyväsydämiseksi. Ja päinvastoin, hyvis, Heron sulhanen paljastuu katalaksi elostelijaksi. Niinpä kirja saa kauniin lopun, Hero ja Frost rakastuvat toisiinsa ja purjehtivat kohti onnellista tulevaisuuttaan.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Outo valinta dekkaristilta kirjoittaa monen Japaniin sijoittuvan jännityskirjan jälkeen Intiasta. Tai ei sentään, onhan hänen isänsä intialainen syntyjään. Ja isänsä kulttuurin hän on todella hyvin omaksunut, jos lukijana osaan mitään päätellä. Kuvauksesta jäi paljon hämärään:
Hän kertoi ihmisten vaatetuksesta esim. dagli, dhoti, feta, kurta, lungi jne. - ei hajuakaan millaisista on kyse ( kirjan lopussa on sananselitysosasto, jota ei osannut etukäteen etsiä e-kirjasta ).
Ruokasanasto ja -kulttuuri oli myös mysteeri; masala oli sentään tuttu mausteseos.
Kirja antoi hyvin ( järkyttävän ) kuvan intialaisesta kansallisuuksien, kielien, uskontojen, tapojen, ihmisten epätasa-arvoisuuden sekamelskasta. Jos edellinen Nigeriaan sijoittunut kirja kertoi miehen ja naisen epäsuhdasta sekä perheen ja suvun voimasta ihmisen elämään, tässä intialainen käytäntö oli aivan omaa luokkaansa.
Yksi esimerkki: Kirjan päähenkilö, nainen ja lainoppinut, mentyään naimisiin, joutui aviomiehen uskonnollisesti vanhoillisessa kodissa kuukautisten ajaksi lukituksi kopperoon, jossa ei voinut peseytyä eikä syödä, juomavettä sai sentään. Perheen tytär oli aikaisemmin kuollut tällaisessa käytännössä sairastuttuaan.
Varsinaisen juonen osalta kirjailija hoiti homman onnistuneesti. Tietysti sankarille koitui hankaluuksia ja hengenvaaraakin, mutta lopulta kaikki ratkesi, ja paha sai palkkansa. Varmaan jatkoa seuraa Perveen Mistryn tutkimuksille.
Ajelimme reilun neljän tunnin siivun Hämeestä Etelä-Pohjanmaalle. Melko puuduttavaa rupeamaa piristämään vaimoni ehdotti tätä kirjaa kuunneltavaksi. Ja vaikka en äänikirjoja harrastakaan, idea oli loistava - vaimon ideat aina ovat.
Nopola näyttää mieltyneen vähän nonsensetyyppiseen sanaleikittelyyn ja paisutteluun, mitä itsekin vaimon kanssa harrastamme totisen vävypoikamme kummastukseksi. Eli ja Elikkä, Toki ja Nimenomaan, Maistella ja Makustella esimerkkinä sanoilla hullutteluista jäivät mieleen.
Hämäläinen isoäitini tuli mieleen kuolemasta puhuttaessa. "Taitaa olla viimeinen joulu meikäläisellä", pohti isoäitini monella jouluaterialla. Kirjassa kerrottiin vastaavasta karusta suhtautumisesta. "Ei tehdä tästä nyt numeroo."
Hauska oli myös ei-luova eläkeläinen, joka kyseli vihjeitä ajanviettoonsa. Ainahan on tarjolla luovia harrastuksia, mutta entä jos ei ole luova?
Nämä pakinat sisälsivät lämmintä huumoria sekä h-/syviä oivalluksia. Äänikirjan lukija ratkaisee, tuleeko kuunnelluksi alkua pitemmälle. Sanna Majuri oli mainio.
Chris Steward: Andalusialaiset sitruunat ( 1999, suom. 2000 )
Olen lukenut aikaisemmin muutaman kuvauksen, miten keskiluokkainen tehotouhottaja hyppää oravanpyörästä ja hankkii Kreikasta, Italiasta, Ranskasta tai Espanjasta talonrotiskon ryhtyäkseen kunnostamaan sitä, asuakseen siinä lyhyempiä tai pitempiä aikoja. ( Esimerkki tässä. )
Kirjojen hauskuus perustuu siihen miten tulokas kohtaa "alkuaukkaiden" kulttuurin, tavan ja asenteen elää ja tehdä työtä. Originaaleja persoonallisuuksia, kummallisia sattumuksia marssitetaan esille. Niistä on hauska lukea kotisohvalla ja siunata onneaan, ettei ole joutunut itse moisiin hankaluuksiin.
Tämän kirjan valitsin, koska olen joskus iäisyys sitten heitellyt lumipalloja Sierra Nevadalla, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Chris ja vaimonsa Ana ostavat talonrotiskon vuorilta ja aikovat asettua pysyvästi sinne. Edellinen omistaja on omapäinen tyyppi, joka opettaa karulla tavallaan, miten tilalla eletään - on aina tavattu elää. Chrisin uudistusajatukset hän tyrmää.
Chris on toiminut Englannissa ja Ruotsissa lampaankeritsijänä nykyaikaisilla välineillä. Hän näyttää miten homma toimii. Kylän epäilevien paimenten ja isäntien naureskelulle tulee loppu, kun tuo ulkomaalainen keritsee päivässä 150 lammasta, mihin käsipelillä olisi mennyt päiviä.
Kirja kertoo hauskan humoristisesti rakennusprojekteista, vesiväylien kunnostamisista, koirien, kissojen ja muiden kotieläimien hankkimisista, lampaiden paimentamisista sekä karitsoiden myymisistä. Luonnolla, sen kauneudella ja sen voimilla, ilmastonmuutoksellakin, on osansa kuvauksessa.
Perheeseen syntyy myös tytär, minkä jälkeen paikalliset vasta todella hyväksyvät heidät joukkoonsa - "onhan Chris kylvänyt siemenensä kylän maaperään."
Pitkittyneessä parisuhteessa on se hyvä/paha puoli, että kummallakin ajatukset kulkevat suurin piirtein samaan suuntaan ja samaan aikaan.
- Juotaisko kaffit?
- Veit sanat suustani!
Tai
- Pitäisköhän soittaa Pojalle?
- Aattelin juuri ihan samaa.
Mutta kun aamulla herättyään kertoo nähneensä jonkinlaista painajaista ja vaimo sanoo myös nähneensä, tulee huolestuneeksi. Ei kai nyt sentään samoja uniakin nähdä! Jotain yksityisyyttää sentään!
Huojentavaa oli kuulla hänen painajaisensa olleen perinteinen käärmeen luikertelu- ja pistelykammotus. Siinä ei tietenkään ollut mitään tulkintavaikeutta. Käärmeethän ovat helppoja tapauksia.
Oma painajaiseni oli paljon sofistikoidumpi ja komplisoidumpi. Kysymys oli unohtamispelosta. En nyt muista mistä oli kyse ( uniahan ei herättyään tahdo enää muistaa ), mutta asetelma oli sellainen, että minun piti muistaa jostakin syystä sen TV-julkkiksen nimi, sen joka tekee nimellään nimettyä haastatteluohjelmaa. Siinä hän keskusteluttaa toisia julkkiksia. Mutta mikä on miehen nimi? Sitä en unessa millään muistanut, vaikka olisi ollut tärkeä tietää. Painajaismaista!
Mutta muistin, että kannattaa ajatella tällaisessa tapauksessa ihan muita ajatuksia. Niinpä saattaa kadonnut asia itsestään pulpahtaa mieleen. Uneksin siis ihan tavallisia, rentouttavia unelmia - ehkä lomamatkaa, ehkä uutta autoa, en muista. Sitten kuin salamana kadonnut nimi pläjähti esille aivostoni hämäryyksistä: ARTO NYBERG. Mitä tuhannen tappuraista minun tämä nimi piti tietää, enhän katso koko ohjelmaa!
Painajaisen pahin vaihe oli vasta edessä. Ilahtuneena nimen löytymisestä hairahduin taas muille uniteille, kunnes yhtäkkiä ja tilaamatta olin unohtanut sen nimen taas. En kirveelläkään saanut veistettyä sitä puupäästäni esiin. Vasta hikipäissäni noustuani sängystä läähättämään vaimolleni nähneeni painajaisia, muistin Arton. Ja vaimo vain sanoi: - Minäkin näin, sen käärmeen!
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Heiða, lammaspaimenen maailman laidalta ( 2016, suom. 2020 )
Kirjailija kertoo johdannossa kokeneensa aluksi vaikeaksi ryhtyä kaunokirjailijana muuttumaan tietokirjailijaksi. Dokumentaariseen asia- ja tietopohjaanhan tämä teos rakentuu. Mutta tuntien Svetlana Aleksijevitsin haastattelukirjat, hän rohkeni ryhtyä työhön.
Kirja kuvaa Heidan, Heiða Guðný Ásgeirsdóttirin elämää syrjäisellä lammastilalla. Tosin hänen elämäänsä kuuluu toki paljon muutakin kuin lampaiden hoitoa: Hän on nuorempana toiminut mallina New Yorkia myöten, rakennustyöt sekä poliisin tehtävät ovat tuttuja; tilallansa hän johtaa opastettuja vaelluksia sekä hoitaa Vatnajökul kansallispuiston asioita.
Erityisesti hän sai mainetta taistellessaan energiayhtiön aikeita vastaan. Tarkoitus oli padota voimalaa varten valtava alue, myös suuri osa hänen tilastaan. Tultuaan tunnetuksi ympäristöasioiden puolustamisesta hänet valittiin varajäseneksi Islannin parlamenttiin, Althingiin.
Ansiolista ei pääty tähänkään. Hän tekee uuhien ultraäänitutkimuksia ympäri Islantia. Lampaiden keritsemisessä hän toimi jonkin aikaa ammattimaisesti ja on osallistunut keritsimisen maailmanmestaruuskisoihin ( ! ) Uudessa Zeelannissa.
Ehkä lopetan luettelon. Mutta on pakosta kerrottava vielä kaksi asiaa. Hän hoitaa ja omistaa tilaansa yksin, apuväkeä on tilapäisesti. Joillakin alueilla se herättää ihmetystä, onhan hän nainen. Ja vielä - ja se kiinnostaa minua erityisesti - hän runoilee, on runoilevaa sukua. Kirjassa on monta mainiota esimerkkiä.
Kirjan valintaan vaikutti tietysti vaimoni islantilaispaitojen harrastus!
Teos on kirjailijan esikoinen. Se sijoittuu Afrikkaan, Nigeriaan, ja vaikka päähenkilöt ovatkin saaneet länsimaistyyppisen koulutuksen, voisi sanoa heidän kuuluvan sivistyneistöön, vanhoihin sukuihin, tapoihin ja taikauskoon liittyvä perinne on vahvana mukana heidän elämässään.
Nuoret tapaavat satunnaisesti ja rakastuvat. Tyttö, Yejide, on päättänyt, ettei antaudu sukupuolisuhteisiin ennen avioliittoa, ja poika Akin suostuu siihen. Tällöin jää tytöltä tietämättä, että poika kärsii impotenssista. Avioliitto solmitaan, mutta lasta ei vaan kuulu. Anoppi ja muu suku puuttuvat asioihin, ja toimittavat Akinille toisen vaimon. Tilanne ei tietenkään muutu. Taikakeinoja otetaan käyttöön.
Halu saada lapsi on niin voimakas, että Yejide kehittää valeraskauden, mutta vauvaa ei vain kuulu. Silloin Akin pyytää veljeään hedelmöittämään vaimonsa. Niin tapahtuukin. Ongelmaksi nousee perinnöllinen sairaus, jota kumpikin piilevänä kantaa. Lapsi kuolee, samoin käy toiselle. Kolmannen lapsen saatuaan Yejide katoaa kodista toiselle paikkakunnalle, koska ei kestä nähdä kolmannen lapsen kuolemaa.
Kymmenen vuoden kuluttua hän alkaa haluta tietää, miten lapsen lopulta kävi. Hän tulee takaisin appensa hautajaisiin todetakseen lapsensa jääneenkin henkiin. Kirja päättyy toiveita herättävästi uuden yhteiselämän orastamiseen.
Kirjailija on selvästi lahjakas kertoja. Kirjan rakenne on miellyttävä, kertojan näkökulma vaihtelee Yejiden ja Akinin välillä. Mukana on myös välähdyksiä Nigerian valtiollisen yhteiskuntaelämän ongelmista.
Kirjan avulla sain tietoa naisen asemaan miehiin ja erityisesti aviomieheen nähden, naisten keskinäisiin suhteisiin moniavioisessa perheessä, isoäidin voimakkaaseen asemaan.
