Hallitus hoitaa

Jälleen kerran ei kysytty koulun ja kasvatuksen asiantuntijoilta, kun ohjattiin koulun toimintaa. #LiAndersson #SannaMarin #OAJ

Viikon 17 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Rudolf Erich Raspe:  Paroni von Münchhausenin seikkailut ( 1785, suomeksi 1960 suomentanut Samulis )

Saksalainen kirjastonhoitaja kirjoitti, se kuuluisa veitikka silmäkulmassaan, aikalaisestaan paroni Münchhausenista kirjan, joka koostui paronin poskettomista puheista, kehuista ja sankarivaleista, mistä paroni oli tunnettu. Kirja sai tavattoman suosion, mutta Münchhausen veti herneen nenäänsä eikä pitänyt "valehtelijain kuninkaan" maineestaan.

Lukemani kirja on Otavan "maailman parhaita nuorisokirjoja", lyhennetty laitos. Monet tempaukset olivat jääneet jo aikaisemmilta lukemiskerroilta mieleen. Huvittavilta tuntuivat seikkailevan Münchhausenin moralisoinnit siitä, miten "matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa." Tai: "Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin, joka ei tunne minua, tuveta tuollaisten törkeäin valheitten takia epäilemään seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten."

Kovin helposti näistä tarinoista nousevat mieleeni erään nykyajan valtaapitävän puheet ja asenteet.

Mark Twain:  Huckleberry Finnin seikkailut   
                         ( 1884, suom. 1948 )

Lisää luikuria? Kirjailija kuvaa  alussa itseään: "...Mark Twain, ja hän juttelee tosia, ainakin enimmäkseen. Joitakin asioita hän kyllä liioittelee, mutta enimmäkseen kuitenkin puhuu totta. No, yhdentekevää."

Pitääkö tähän seikkailukirjaan suhtautua opettavaisena?
"henkilöt, jotka yrittävät keksiä siitä joitakin siveellisiä opetuksia, tullaan ajamaan maanpakoon."
Vaikka M.T. heittääkin kirjan alkulauseisiin huumoria, on tarinoiden pohjavirrassa selvä kanta oikeudenmukaisuuteen, rotukysymykseen ( vaikka puhutaankin neekereistä ), sukuvihoihin tappamisineen - yleensä ihmisen tappamiseen, uskonnolliseen ja muunlaiseen huijaamiseen.

Kertomusten kuluessa tulee selvästi esille, millaisista inhimillisistä vääryyksistä orjajärjestelmässä on kyse. Ja miten vaikea Hucleberryn on kasvaa irti oppimastaan käsityksestä, mikä ympärillä vallitsee.

Keskusteluissa Huckin ja orja-Jimin kanssa sivutaan monenlaisia asioita. Selvitetyksi tulevat kuninkaiden ja aatelisten rappiotilat ja mielivallat, herätetään vissi epäilys Raamatun kertomasta kuningas "Salumun" viisaudesta.

Lautalle lyöttäytyneiden kahden kelmin hurskastelua ja huijausta uskonnollisessa tilaisuudessa kuvataan elävästi. Kelmien muiden petosten kertomuksista pulpahtaa mieleen ajatus inhimillisestä höperyydestä, mikä jatkuu yhä vuosisadasta toiseen. Meillä on omat saarnamiehemme ja puliveivaajamme, joiden nimeen hurraamme.

Kirjan loppupuolella kuvaan astuu Huckin vanha ystävä Tom Sawyer, jonka kanssa seikkailut saavat turhankin monimutkaisen sävyn. Huckleberry on realistisempi ja kysyy ne tyhmät kysymykset yksinkertaisemman toiminnan puolesta, kun taas Tom haihattelee ja sotkee kuviot monimutkaisella  "kirjaviisaudellaan". Vanhemmalle lukijalle otti koville jaksaa loppusivut, jotka tietysti olivat tarkoitetutkin viehättämään nuoria seikkailujen ahmijoita.

Isaac Bashevis Singer:  Orja  ( 1962, suom 1984 )

Nobel-palkinto 1978

Kirja vie 1600-luvun Puolaan, sen juutalaisyhteisöön, joka on kärsinyt joukkotuhon. Päähenkilö Jaakob on menettänyt vaimonsa ja lapsensa Chmielnickin verilöylyssä ja joutunut talonpojalle orjaksi. Talon tytär Wanda rakastuu Jaakobiin vastoin toisaalta yhteisönsä hyväksymiä tapoja toisaalta juutalaisen uskon määräämiä lakeja. Näiden kahden tarinaa kirja kuvaa.

Talonpoikaisyhteisön elämää hallitsee pinnallisen kristinuskon lisäksi ikiaikainen pakanakulttuuri. Jaakobin ja Wandan keskusteluissa pureudutaan juutalaisuuden ydinkysymyksiin. Wanda haluaa omaksua Jaakobin avulla juutalaisuuden.  Jaakob sai havaita Wandan tekevän teräviä huomioita:
"Jos eläimet eivät kerran omistaneet vapaata tahtoa, miksi niiden sitten täytyi kärsiä? 
Jos juutalaiset olivat muka Jumalan ainoita lapsia, niin miksi vierasuskoiset oli luotu?"
Näihin Jaakob ei osannut vastata.

Suhteen kehittyessä Wanda koki vieraantuneensa perheestään. Ja yllättäen, Wandan ollessa poissa kotoa, tultiin Jaakobia hakemaan tilanhoitajan talolle. Sinne oli kokoontunut juutalaisia miehiä, jotka ostivat Jaakobin orjuudesta ja veivät hänet kaupunkiin, Josefoviin.

Siellä hän ryhtyi opettajaksi. Häntä hämmästytti kiihkeä jälleenrakennus ja uskonnollinen toimeliaisuus. Mutta hänestä oli outoa keskittyä vanhoihin Egyptin aikaisiin tapahtumiin, kun oman ajan kauheudet vaativat huomiota.  Ja hänen omat epäilynsä tulivat voimakkaammiksi.

"- Minä en epäile, ettetkö Sinä ole Kaikkivaltias ja ettetkö Sinä tekisi aina kaikkea ihmisen parhaaksi, mutta minun on mahdotonta noudattaa käskyä "Rakasta Jumalaa yli kaiken". Isä minä en voi sitä tehdä, tässä elämässä."

Lopulta Jaakobin ikävä Wandaa kohtaan tuli liian suureksi ja hän kävi hakemassa hänet luokseen. Mutta oli mahdotonta juutalaisessa yhteisössä, että opettajalla oli vierasuskoinen vaimo, joka ei kieltäkään osannut kunnolla. Niinpä Wanda rupesi mykäksi Saaraksi. Synnytystuskissaan Saara kuitenkin tuli puhuneeksi, joten skandaali oli valmis. Saara, Wanda kuoli synnytyksen jälkeen jättäen Jaakobille pojan. Mutta nyt oli Jaakobin paettava henkensä kaupalla. Niin päättyi hänen opettajanuransa. 

Haettuaan salaa poikavauvansa Jaakob pakeni nykyisen Israelin alueelle. Siellä hän menestyi. Pojasta kasvoi viisas mies, joka puolestaan toimi opettajana. 

Jaakob palasi vielä kerran Josefoviin hakeakseen vaimonsa luut "Pyhään maahan", mutta kohtasi matkansa pään siellä. Hänet haudattiin vaimonsa viereen.

Singerin kuvaus on historiallinen ja moraalinen. Se valaisee juutalaisen uskonnollisuuden piirteitä, mutta osoittaa myös sen, ja ihmisten yleensäkin, puutteita.

"Saaran kanssa vietetyt vuodet olivat saaneet Jaakobin huomaamaan monta vääryyttä, joista hän ei aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Lain tulkinnat ja rituaalit lisääntyivät vähentämättä hiventäkään ihmisten ahdaskatseisuutta; johtajat hallitsivat alamaisiaan kuin hirmuvaltiaat; viha, kateus ja  kilpailu olivat loppumattomat."

Dr. Trump

Ei mitään rajaa puoskaroinnilla.

Historia toistaa

Aikamme paroni Hieronymus Karl Friedrich von Münchhausen #DonaldTrump

Viikon 16 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Kukaan ei ole täydellinen 
                                    ( 1982, suom. 2003 )

Palautuakseni Nerudan jälkeen luin tämän virkistääkseni huumorintajuani naurettavan nokkelilla juonenkäänteillä, joita Westlake tunnettuun tyyliin tarjoaa Dortmunder-kirjoillaan.
Aina kun Amsterdam Avenuen O.J. Baarin ja Grillin takahuoneessa sovitun porukan kanssa lähdetään keikalle, Dortmunderin nerokkaasta suunnitelmasta huolimatta jotakin menee pieleen. Niin tälläkin kertaa. 
Kirja vilisee omaperäisiä persoonallisuuksia, joiden toilailuja on hauska lukea. Miksi sitten aina epäonnistutaan. Dortmunder syyttää Andy Kelpiä, mutta totuus lienee kirjailijan pohjimmaisessa ajatuksessa, että pahan pitäisi lopulta saada palkkansa ja rehellisyyden voittaa - useimmiten. 

Aili Simojoki:  Yönmusta kesä   ( 1988 )

Tämä kirja on napattu vanhan anoppini varastosta, jossa hänellä on lukemattomia kirjoja. Kirjan takakansi lupaa "äärimmilleen kiristyvää jännitystä, koska kesämaiseman pinnan alla kulkee väkivaltaisen kuoleman yönmusta pohjavirta." Siksi kähvelsin teoksen.

Lukiessa mieleen nousivat vanhat kotimaiset elokuvat, jotka esittelevät perinteiset maalaiskylän ihmissuhteet isäntineen, emäntineen, opettajineen ja rovastineen. "Äärimmilleen kiristyvä jännitys" oli kirjailijalle tavoittamaton kuvitelma, mikä on ymmärrettävää johtuen hänen "kiltistä" ja kirkollisesta porvaristaustastaan. Nimi Simojoki tuo väkisin mieleen arkkipiispan. Niinpä osoittautui, että Aili oli Martin sisar. 
Nykyajan käsitys jännityksestä on myös ihan eri kuin viime vuosisatainen. Päähenkilön surutyö kuolleen puolison johdosta oli ainut todentuntuinen kuvaus. Sen sijaan murhamysteerin syyllisehdokkaiden ehdottelu ei ollut lähellekään Agathan veroista. Panen tämän kirppikselle menevien joukkoon.

Björn Kurtén:  Viattomat tappajat  ( 1988 )

Otsikosta saattaisi kuvitella kyseessä olevan toimintaleffan käsikirjoitus, mutta sisältö on aivan muuta. Kirjoittaja oli tiedemies, paleontologi, jolta fiktiokin on sujunut.
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.

Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."

Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.." 
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."

Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.

Seuraavaksi Kurtén tarttuu biologin silmin Nils Holgerssonin ja muiden peukaloistarinoiden tai jättiläistenkin maailmaan. Jos ihminen todella pienennettäisiin pikku-ukoksi, hän ei voisi toimia kuten normaalikokoinen, ei älyllisesti eikä fyysisesti. Solujen koko rajoittaisi niiden määrää; aivot pienenisivät ( älykkyys rajoittuisi ), näkökyky heikentyisi, suhde painovoimaan ja ympäristöön yleensä muuttuisi ( voisi kävellä veden päällä kuten vesimittari ) jne.

Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.

Tansaniassa tulivuoren tuhkaan on kivettynyt kahdella jalalla kävelleen hominidin jalanjäljet noin 3,6 miljoonan vuoden takaa. 
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.

Kirjan nimikkotarinassa Kurtén tuo esiin sapelihammaskissojen todennäköisen sukupuuttoon kuolemisen syyn. Ne erikoistuivat tiettyihin saaliseläimiin, joiden kadottua syystä tai toisesta, tuhoutuminen kohtasi.

Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )

Trump-on-the-Roof

Onko sijaa majatalossa?

Totuuden puhujille on Valkoisessa talossa yleensä käynyt huonosti. Guess who's next? #AnthonyFauci #DonaldTrump