Matkalla

Lyhyellä matkalla D-sonit Peuhapalatsiin ( Activity Park ) ehtii käsitellä monenlaisia inhimillisen elämän puolia. Perillisen Insinööritaustastakohan johtuen keskityimme lähinnä teknisiin ilmiöihin.

- Pappa! Tämä istuinlämmitin on mukava.
- On se mukava keksintö.
- Eikö se voi polttaa?
- Siinä on varmaan termostaatti, joka kytkee sen pois päältä.
- Mutta entä, jos ei kytkekään. Polttaisiko sitten?
- Polttaisi varmaan. - Kerran minulla oli vanha auto, johon ostin irtolämmittimen matkustajan paikalle. Mommi istui aina siinä. Sitten sen lämmittimen kangas kului puhki, ja Mommin takapuoli alkoi kärytä.
- Mitä Mommi sanoi?
- Kiljui kamalasti.
- Mitä sinä teit?
- Minä irrotin lämmittimen ja heitin sen roskiin.
- Ei olisi kannattanut. Ajattele kuinka kivaa olisi ollut ottaa makkarat mukaan ja grillata siinä samalla ajellessa.
- Totta! Sinapit olisi pitänyt muistaa ottaa mukaan.

- Pappa! Oliko tuo se peltipoliisi?
- Oli se. Se mittaa meidän nopeuden. Jos me ajetaan ylinopeutta, se nappaa valokuvan meidän  rekisterilaatasta, ja niin napsaahtaa meille sakko.
- Mutta entäs, jos meidän autossa olisi sellainen nappula, josta aina painettaisiin peltipoliisin kohdalla ja rekisterilaatan eteen laskeutuisi levy. Se ei näkisi numeroa. Eihän, Pappa?
- Ei tosiaan. Ja me voitaisiin vaikka näyttää sille pitkää nenää ja älvistellä että LÄL-LÄL-LÄÄ! ÄHÄKUTTI!
- Eikä silti tulisi sakkoa, eihän Pappa?!

Kännykällä

- Oletko tullut ajatelleeksi, että  Mommilla on ihan hullu nimi?

- Kuinka niin?

- No kun sen voi sekoittaa ilkeään Monniin. Miksei Mommi voi olla Mummo tai Mamma niin kuin muiden isoäidit?

- Olen minä kuullut hullumpiakin: Momma tai Mumma tai Mommoo.

- Eihän!

- Kyllä vaan! Tiedätkös, mistä se Mommi nimi oikein johtuu?

- Kerrot varmaan.

- No kun sinä olit syntynyt, ja me tulimme sinua katsomaan, niin takaisin tullessa pysähdyimme Tampereentiellä levähdyspaikalle. Siinä oli iso karttataulu. Ja Mommi, joka ei tietenkään ollut vielä silloin Mommi, katseli sitä karttaa. Hän huomasi siitä erään kylän nimen, joka oli Mommila. Silloin hän hihkaisi innoissaan:

- Minusta tulee M o m m i  !

- No kuinkas sinusta sitten tuli Pappa?

- Minähän tiesin, että vauvat jokeltelevat ennen kuin oppivat puhumaan. Ne sanovat pa-pa-paa tai mam-mam-maa. Ne on helppoja. Niinpä päätin ottaa isoisänimekseni Pappa.

Sitten yllytin sinua sanomaan Pappaa. Ja pian sinä sen opitkin.

- Ai, niinkö?

- Oletko koskaan kokeillut, minkä nimen olisit saanut, jos se olisi annettu syntymäpäivän mukaan?
- En. Mikähän se olisi?
- No, katsotaanpas - - - Anttoni.
- Eikä! Mikäs Mommi olisi?
- Lyydia.
- Lyydia! Ei sellaista olekaan. Entäs sinä?
- Odotas! Eh - tuota... minä olisin... Alli.
- ALLI !!! Voi että! Kyllä sinua olisi koulussa kiusattu kauheasti.
- Voi minua parkaa!
- Nyt me on puhuttu nimistä yhdeksän minuuttia.
- No lopetetaan sitten. Moikka!
- Moikka, Alli-pappa!

Luonnon helmassa

Tänään oli poikkeuksellinen päivä. Aurinko paistoi matalalta ja suoraan arkistohuoneeni ikkunasta silmilleni. Niinpä keskeytin hommani ja lähdin vaimoni kanssa kävelylle. Mukaan tulivat tietysti Helmi ja Ilmi.

Kirkas valo suoraan silmänpohjaan aiheuttaa mielenvikaisuutta, luulisin. Keksin nimittäin itselleni uuden urheilulajin nakujuoksun lisäksi: kusiaispesässä istuminen. Maailmanennätys siinä lajissa varusteena paljas takapuoli on noin kaksi tuntia ( Guinness ). Ei mikään mahdoton aika rikottavaksi.
Aloitin välittömästi talviharjoittelukauden.

Lasten kanssa on rasittavaa lenkkeillä. Heti kun selkänsä kääntää, ovat heikoilla jäillä kurppailemassa, vaikka minä kuinka monta kertaa olen kieltänyt.

Mutta reipasta retkeilyhenkeä heillä kyllä riittää.

Rauhanpalkinto ?

Arki alkoi. Jatkoin arkistoni siivoamista. Käteen sattui pieni pullo, jonka etiketti oli ruskettunut pahasti. Sain siitä selvää: h i r v e n s a r v i ö l j y ä. - - - Mitä ihmettä!!?? Ostettu Jurvan apteekista. Siis oikeaa ainetta, ei mitään noitakeitosta.
No, siitä tuli googlettamisen paikka: Kyseinen öljy on hirvittävän hajuinen aine, jota käytetään estämään tappeluita ja puremista - varsinkin sioilla.

Ei voi olla totta! Niin yksinkertaista! 

Sain nerokkaan ajatuksen. Se on tietysti yksinkertainen, nerokkaimmat usein ovatkin.

Koska Syyrian ilmatilassa pörrää tätä nykyä valtavasti lentokalustoa, voisivat pommien sijasta ruiskuttaa alueelle HIRVENSARVIÖLJYÄ.

Eiköhän kummasti rauhoittaisi tilannetta. Tappelut laantuisivat. Lakkaisivat siat öykäröimästä.

Olen vakavasti sitä mieltä, että näin rauhoittava neuvo pitäisi johdatella Ahtisaaren tiimin käyttöön. Miksen itsekin ottaisi vastaan Nobelin rauhanpalkintoa, jos sitä ymmärrettäisiin tyrkytellä - pitkin hampain tietenkin.

Menetelmällä on riskinsä. Se saattaisi pahentaa pakolaisongelmaa. Hajun vuoksi kansainvaellus lisääntyisi ennenäkemättömiin mittoihin. Aina jokin mättää!

Huomasitteko, muuten, miten pöydänkansi on tyhjä rojuista. Kiillotettu jopa.

Sateen sattuessa

Olenhan minä ollut tuhma, useastikin. Myönnän sen auliisti. Niin että ei olisi kohtuutonta, jos Taivaan Isä päättäisi nakata kuuman kiven niskaani. Mutta kun ei. Kylmänkoleaa vettä vain vihmoo niskaani, kun juoksen lähikaupasta hakemaan kolme pulloa saunakaljaa ( Mythos ) [ ei ole mainos, totean tosiasian ].

Sadepäivänä rankaisen itseänä laskeutumalla talomme kellarikerrokseen, missä odottaa monivuotisen keräilyjeni kokoelma ja sen selvittely. Asian teki ajankohtaiseksi myös se seikka, että arkistostani vapautui lattiatilaa 2 - 3 neliömetriä höyläpenkin paikalta. Penkki löysi uuden omistajan.

Tyhjän tilan ongelmassa on yleensä kaksi näköalaa: a) tila täyttyy pikku hiljaa entiseen sekamelskaansa, b) tilan haltija asettuu tyhjiöön ja alkaa tarkastella epätoivoisen hämmentyneenä ympäristöään takaraivossaan vaimon johdatteleva vihjaus: - Tarttis tehdä jotain!

Tällä kertaa haparoin kohti vaihtoehtoa b ilman ponnejuomaa, jonka säästin illaksi. Siirsin sitten tyhjään tilaan kaksi pakastinta, jotta pääsin käsiksi niiden takana olevaan varsinaiseen vuoristoon, maalivarastooni.

Minulla on paha tapa maalausprojekteissa astella kävelymatkan päässä olevaan rautakauppaan ja ostaa uusi satsi tarvikkeita, vaikka vanhaa varastoa on kyllä. Ajan kanssa olen joutunut yllä näkyvään tilanteeseen.

Kysymys kuului tietenkin nyt: mihin hittoon sijoitan nuo purkit vaimolta piiloon? Vanhassa talossa on komeroita vähän siellä ja täällä, ylhäällä ja alhaalla. Jostain syystä rapunaluskomero oli jäänyt lähes tyhjäksi. Sinnepä siis.

Purnukat löysivät hyvän piilopaikan. Tein jopa luettelon niistä ruutupaperille laadun ja määrän mukaan. Ja se homma olisikin ollut nopeasti tehty ellei vanhan komeron hyllyillä olisi sattunut olemaan mielenkiintoisia vanhoja tavaroita.

Tiesin heti, mikä tämä on. Ja koska tiesin, se varmaan ilmiantaa myös ikävuoteni. Separaattori. Käsikäyttöinen kapine, jolla veivattiin maidosta kerma eroon.

Poikasena kokeiltiin naapurin poikien kanssa, miten ärhäkästi separaattorin vauhtipyörä ampaisee täysillä kierroksilla eteenpäin kallistamalla laite kyljelleen. Aluksi se pyöri paikallaan kipunoiden kuin smirkelin terä ampaistakseen sitten kiihtyvällä vauhdilla pihan poikki maakellarin loivaa seinää ylös kaartaen taivaalle ja kadoten läheiseen leppäpusikkoon. Painotus sanalla kadoten. Onneksi ihmisen muisti on rakennettu niin, että häpeällisillä tai muuten ikävillä tapauksilla on taipumus painua unohduksiin. En siis muista tuon kokeilun jälkiseurauksia.

 Tässä lisää löydöksiä. Ensimmäinen vasemmalla vaimoni leikkisilitysrauta, oikealla ilmeisesti jonkinlainen öljypipetti ja alla keritsimet lampaan villan leikkaamiseen.

Martti-paappa oli kova tupakkamies, joka veti ikänsä vihreää Norttia tai Työmiestä. Paitsi huonoissa varoissa ollessaan kääri hän sätkäkoneella Jymy-kääryleitä.

Tällä kertaa viimeisen ihmettelyn aiheeni esittelen nyt. Pullotavaraa nikkarin jäämistöstä. Ei varmaankaan juotavaksi.

Kun googlasin etiketin sanan "serotiinia", minulle tarjottiin proteiineja. Tuskin Martti douppasi salaa muskeleita proteiinivalmisteella. Raskas työ tuotti sivutuotteena lihasmassaa.

Toinen yritys toi ratkaisun. Kyseessä onkin maalin kuivumista nopeuttava aine. - Auttaisikohan, jos menisin ulos pirskottelemaan sitä pihalle kuivattamaan tuon koiranilman..

Johdatuksesta

Käväisin syntymäkotikylässäni. Mökin pihalle piipahti naapurin Pentti. Turisimme niitä näitä. Haukuttuamme sukulaiset ja kylän naiset puheeksi tuli Arvi. Siisti mies. Hän oli ollut hommissa Autoliikkeen huollossa eläkeikäänsä asti ja oli nyt ruvennut ryypiskelemään ajan kulukseen. Siinä askareessa oli tietysti kortti joutunut kuivumaan, mutta onneksi Arvilla oli vanha Tunturi-paappis ajokunnossa - paremmassa kuin kuski. Sillä hän toimitteli kauppa-asioitaan.

Pentti ja vaimonsa istuivat aterialla, kun Arvi mopoili pihaan, ovenraosta kysyi:
- Päivää! Saako tulla?
Vaimo: - Tottahan toki, tule peremmälle!
Pentti: - Mitäs mies!
Arvi: - Minä tulin tekemään ilmoituksen suuronnettomuudesta  tuolla Kasiniemen ja Porasan välillä.

Arvin hihasta roikkui pitkä palkeenkieli ja poskessa näytti olevan hiertymää.
Pentti: - Kaaduikko?
Arvi: - Ostin Osuuskaupasta kaljakorin tarakalle. Ajaessa hörpiskelin ensimmäistä. Jotenkin hojaannuin pehmeälle reunasoralle. Ja niin sitä rysäytin ojan pohjalle.
Vaimo: - Kyllä se oli, Arvi, johdatusta. Taivaan Isä osoitti sinulle tien raittiuteen rikkomalla turmion tavarat.
Arvi: - Nii-in! Siinä varmaan oli Korkeimman käsi mukana. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu - koska vain tyhjä pullo meni rikki. - - Otatko Pena yhden?

Tämä tarina on tosi. Suojatakseni henkilöiden yksityisyyttä olen vaihtanut nimet. Arvi oli oikeasti Tauno. Tapauksesta ei kertonut minulle Pentti, vaan Jaska. Kasiniemessä ei ole Osuuskauppaa ollenkaan, eikä Pentti asu Porasassa, vaan Nyysniemellä. Paappis oli oikeasti Tunturi-merkkiä - kaikki paappikset ovat.
Mutta minä en kirjoittanut tätä, vaan B-rapun työttömäksi jäänyt toimittaja, jonka nimi on Sakari. ( Talossani ei todellakaan ole B-rappua. )

Maahanmuuton vaikutuksista

Neandertalit ovat nousseet taas otsikoihin. Taas kerran. On julkaistu tutkimus kadonneista lajitovereista. Niistä rumista, romuluisista, kömpelöistä... tyhmistä, jollaisia me homo sapiensikset emme tokikaan ole.

Taaskaan ei anneta vastausta kaikkein mielenkiintoisimpaan kysymykseen: miksi he kuolivat sukupuuttoon ja miksi me jäimme? Vaikka vastaus on mitä ilmeisin. Kerron sen kohta.

On arveltu, että ( Wikipediasta ) monipuolisina ja kekseliäinä ja kielitaitoisina nykyihmiset kykenivät sopeutumaan muuttuviin luonnonolosuhteisiin neandereja paremmin. ( Oma kehu haisee! )

Sitten on teoria, jonka mukaan nykyihmisten valtava massa vyöryi Eurooppaan sellaisella voimalla, että alkuperäisväestö, neandertaalit, jäivät jalkoihin. Nykyihminen vei työpaikat, rantatontit ja naiset neandereilta. Ei jäänyt muistoksi kuin jokunen hassu dna pyörimään perimään. 

Ja tottahan homo sapiensisten tulo aiheutti närää ja vihapuhetta kantaväestössä. Moni vastaanottoleiri poltettiin kiivailujen jälkeen. Eivätkä tulijat paljon kehuneet ruoan laatua eivätkä palvelujen tasoa. Sääkin oli sateinen ja maastot, tasaisen Afrikan jälkeen, hiivatin vuoristoisia.

Niinhän siinä kävi, että neardsut katosivat  ja me jäimme. Mutta syynä oli se, että onnettomuudekseen neardsuilla oli pedon silmät, jotka kiiluivat pimeässä. Eihän siitä mitään tullut, jos he pimeän turvin yrittivät näyttää sapiaisille, niille homoille, närhen munat. Hehän paljastuivat heti kissansilmineen vartiomiehen nuotion valossa. Yllätyshyökkäykset kuivuivat kokoon, ja heidät nuijittiin maan rakoon.

Eiväthän he voineet pärjätä. Tästä siis johtui neandertaalien, luusereiden, kato.

Hyvät teoriat ovat yksinkertaisia. Todistapa tämä vääräksi!