Muistamisesta

Käytiin anopin luona kylässä.

-      Kyllä se emäntä on tullut aika hömelöksi. Iänkaiken hoitanut puutarhaansa eikä muistanut enää asterixinkaan nimeä. Miksi hän sanoikaan sitä... atsa-? ... anestesia...? ei nyt tule mieleen.

-      Taitaa olla äitimuorilla kehittymässä se domestos, vai mikä se on se vanhojen tauti... despotiahan se on.

Täytyy tunnustaa, että sattui minullekin tässä pari päivää sitten kauppareissulla pieni unohdus. Olimme anopin kanssa ruokaostoksilla. Minun tehtäväni on olla kaunis kantajamme. Pakkasin ensin omat ostokset kassiini ja nostin sen sivummalle. Sitten ladoin anopin tavarat kahteen pussiin ja raahasin ne autoon.

Anoppi tarjosi vaivan palkaksi pullakahvit, mitä nauttiessa kului pitkä tovi. Kotona vaimon terävä kysymys havahdutti arjen realiteetteihin: - No, missäs meidän ostokset?

Tuli siitä sitten kiusallista asiaa kauppaan. Olisi mukavaa, jos olisi valmis vitsivarasto tällaisia häkellyttäviä tilanteita keventämään. Mutta kun ei ollut.

Nostelin anopin terassille päivänä muutamana hänen kesäkalusteensa. Kun kaikki näytti olevan valmista, hän pyysi vielä nostamaan päivänvarjonsa. Optimisti kuvitteli auringonpaistetta saavansa. Mutta kieltäydyin jyrkästi ottamasta esiin sitä vanhaa haalistunutta rumilusta ja lupasin ensi tilassa ostaa uuden ja komian.

Illalla sängyssä puolihorteessa tuli mieleeni, että olin jo viime kesänä ostanut uuden uutukaisen. Oli vain päässyt unohtumaan. Seuraavana päivänä hain sen sitten nolona anopin varaston peräkomerosta.

Jokunen aika tästä eteenpäin ihmettelin taskusta löytynyttä vierasta avainta. Se ei sopinut mihinkään. Vaimo sitten soitteli äidilleen: ei tarvitse enää hätäillä sen kadonneen avaimen perään. 

Päätin olla käymättä hänen luonaan muutamaan päivään... Hauskoja nuo vitsit hassahtaneista anopeista...

Mutta muistamisestahan minun piti. Kas kun sattui niin, että olin vipannut kaverilta pienen summan ja muistin tavatessamme ruveta maksamaan sitä. Mikä sitten päättyi hämmennykseen: olin unohtanut muistaneeni maksaa sen jo edellisellä viikolla.

Näitä muistamistapauksia minulla on kyllä paljon muitakin, kunhan vain tulisivat mieleeni...

[ Keinoja unohtamista vastaan - englanniksi. ]

Häjyt hyvinvointivaltion asialla

Fatwasta

Elämää mullistavat tapahtumat voivat lähteä liikkeelle äkisti ja ennalta  arvaamatta silloin, kun niihin on vähiten varautunut. Kuten nyt vaikka tänä sunnuntaiaamuna hyvin nukutun yön jälkeen. Kahvipöydässä. Pasianssin mentyä ensi yrittämällä. Kun vaimo avasi suunsa ja sanoi:

-      Kultaseni!

Ei sanonutkaan, se vain kuulosti tässä vielä mukavalta. Hän sanoi:

-      Kuule!

Samassa lehahti olkapäälleni henkilökohtainen pikku paholaiseni, se kuuma-Kalle, ja kuiskasi korvaani pahaenteisesti: Fatwa! Selkäpiitäni kylmäsi.

-      Eräs kortinvaihtokaverini haluaisi minusta selfien, mutta ajattelin, että sinähän voisit yhtäkkiä tekaista minusta piirroksen. Se käy sinulta niin näppärästi.

No niin! Siinä se tuli. Tuho! Ilman mitään varoitusta. ( Ilkeää naurua olkapäältäni. )

-      Jos ottaisit kameralla...

-      Ei kun piirtämään vaan! Eihän sinulla nyt muutakaan tekemistä.

Vetäydyin selliini, siis sovalle läppärini kanssa. Tuomioni täytäntöönpanoa voisi ehkä pitkittää vitkuttelemalla.

-      Mitä hyvänen aika sinä oikein ajattelet! Eihän minulla nyt sentään noin leveä naama ole. Ja tukka! Moneen vuoteen se ei ole ollut punainen.

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

 -      Apua! Onko minulla sinun mielestäsi tuollaiset leuat?? Ja noin tiukka suu!!

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

  

-      IIIK! HAMPAAT!!! ONKO MINULLA MUKA TUOLLAISET HAMPAAT? NIIN KUIN VANHALLA KONILLA. OLENKO MINÄ MIELESTÄSI VANHA TAMMA!!!!?

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

-      Siis nyt alkaa oikeesti riittää! Tuollainen kuikelo kaula. JA RYPPYJÄ! Tukka niin kuin harakan pesä! Katsoisit itse peiliin. Ei ole paljon kehumista. Tukkaakaan. On tainnut täysin unohtua, mitä tuli luvattua alttarilla.

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

Onhan siitä aikaa. On voinut unohtua. Mutta lupasinko mennä naimisiin mummon kanssa?

Kirjoittelen tätä illalla yläkerran vierashuoneessa. Asun nyt täällä. Olin juuri laihdutuskuurilla, mutta siitä täytyy luopua. Viereisen pitserian roskaruoka kun tiettävästi lihottaa.

Myötätuntoni on fatwan saaneiden pilapiirtäjien puolella. Olen saanut omani.

Espressosta

Jonkinlaisen siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan mitään ei voi heittää pois.

Tällä pannulla ( Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.

Kaupasta löytyi hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan. Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.

Kotona tartuin reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään. SIIVILÄ!

Ja kun kaikki kaapit ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt, ei. 

Nyt oli syytä rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin espressokeittimistä ja –keittämisestä.

Jestas! Se hiivatin suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki, käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin. Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.

Tästä eteen päin kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!

P.S. En ehdottanut vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista. 

Vanha suola... / 3

Vanhempia suoloja täältä.

Vaaleista

Kävin äänestämässä ennakkoon. Tuttu mies, sukuakin. Ei pääse eduskuntaan: väärä puolue. Sillä näillä lakeuksilla ei - - - - lauta äänestetä kuin tiettyä puoluetta. Ei harmita silti yhtään.

Tulin juuri Etelä-Suomesta. Jokaisen risteyksen lähestyessä piti panna aurinkolasit päähän, vaikka oli sateista. Jo kaukaa alkoivat häikäistä mitä huikaisevimmat hymyt vaalimainoksista.

Merja Mairea, Irma Imelä, Leena Liehittelevä, Helena Herttainen joukossaan Martti Määrätietoinen, Yrjö Ylimielinen Harri Hurmaava panivat parastaan. Säteilyturvakeskus ei tietääkseni kuitenkaan antanut varoitusta. Kotona totesin huolestuneena näppylät nahassani.

Jos nyt kuitenkin onnistuisi sukulaismies selviytymään valittujen joukkoon, minulla olisi hänelle aloite-ehdotus. Vastaisuudessa vaalimainoksissa saisi – demokraattisesti – käyttää vain ehdokkaan mustavalkoista passikuvaa. Se lisäisi liikenneturvallisuutta, säästäisi vaalirahakohuilta rahaa ja muistuttaisi vakavuudessaan pitäytymään asialinjalla.

 

 

In memoriam