Digiloikkia

 Elinkeinoelämän keskusliitto:

"Digitalisaatio edellyttää asioiden tekemistä ennakkoluulottomasti uudella tavalla. Se mahdollistaa esimerkiksi julkisen sektorin toiminnan tehostamisen ja palvelujen paremman laadun."

Todellakin! Kerronpa yhden soveltavan esimerkin. Sattuneesta  syystä jouduin vaihtamaan puhelimeni, jolloin tumpeloin verkkopankkini tunnukset lukkoon. Asian hoitaminen vaatii käynnin yli 300 km:n päässä sijaitsevan pankin konttoriin.

"Digitalisaation avulla voidaan saavuttaa arviolta jopa 15 prosenttia päästövähennyksiä muun muassa energia-alalla, teollisuudessa sekä kuljetuksissa ja henkilöliikenteessä."

Ja jotta voisin hoitaa kyseistä asiaa, minulla täytyisi olla henkilöllisyyteni todistamiseksi voimassa oleva passi tai henkilökortti - ajokortti ei käy.

Mutta kun minulla ei ole kumpaakaan. Pandemian aiheuttama matkustamattomuuteni vanhensi passini jo yli vuosi sitten.

"Organisaatiotasolla tarjotaan nykyisiä palveluita uusilla tavoilla ja hylätään vanhoja käytäntöjä."

Voi kuinka kätevästi passin saakaan haetuksi nykyään verkossa. Marssit vain valokuvaamoon, josta saat kuvaasi vastaavan koodin, ja sitten vain hakemus liikenteeseen. - Paitsi että jotta saisin anomuksen vireille, minun täytyy matkustaa täältä Jurvasta Seinäjoelle ( yli 50 km suuntaansa ) jättääkseni sormenjälkeni plus allekirjoitukseni. Aikaisemmin asia hoitui tuossa tuokiossa paikallisessa poliisitoimistossa, mitä ei enää ole.

Sitten vain odottamaan passin valmistumista. ( Maksuliikenteen hoidin kätevästi toisessa verkkopankissa. ) Koska minulla ei siis ole voimassa olevaa passia, en saa noutaa uutta passia paikallisesta matkahuollosta tai R-kioskista, vaan minun pitää ajaa Kauhajoelle ( n 40 km suuntaansa ) noutamaan se  poliisilaitokselta, jossa minun pitää todistaa henkilöllisyyteni passilla tai henkilökortilla...

Tämän jälkeen voin varata netissä ajan uuden passini kera alkuperäiseen, kaukaiseen pankkiini - sen saa joskus loppukuusta - kunhan olen ensin saanut varatuksi netissä ajan Seinäjoen poliisilaitokselle - sen saa hyvin loppukuusta...

Tukka nousisi pystyyn (, jos sitä olisi ), jos yrittäisin laskea noiden verkkotunnusten hankkimiseen kulutettua aikaa ja  r a h a a  - onneksi en pystykään!

Viikon 18 / 2120 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Kurt Rommel: Matkalla Jerusalemiin ( 1977, suom. 1979 )

Matka kristinuskon keskeisten paikkojen kautta Jeesuksen ristiinnaulitsemispaikalle. Katekismuksen tyyliin Luukkaan evankeliumia tulkiten kuvataan reitti Beetlehemistä Nasaretin, Gennesaretin järven, Kapernaumin, Tabghan, Kesarean, Jerikon kautta Jerusalemiin. ( Vaimo ei voinut olla kertomatta noista paikoista, joissa oli aikoinaan käynyt! )

Matti A. Jokinen, toim. : Himalajan valloitus ( 1962 )

[ Perustuu Harald Lechenpergin teokseen Himmel, Hölle, Himalaja. ]

Jälleen kerran sohvaseikkailijalle sopiva teos. Nyt kerrotaan miehistä "läpi harmaan kiven" - tai lumen ja jään. Miehistä, jotka oravina kapuavat pystysuoria seinämiä viimasta ja pakkasesta ja hapen puutteesta välittämättä. Miksi? Koska ne vuoret ovat siellä!

Ja ne ovat olleet kauan. Vuodelta 399 on säilynyt munkki Fa Hsien kertomus matkasta, jonka hän teki Kiinasta Intiaan yli Himalajan vuorien.

"Siellä on lunta niin talvella kuin kesälläkin. Sitä paitsi siellä on myrkyllisiä lohikäärmeitä, jotka pahalla päällä ollessaan sylkevät myrkkyä, myrskyä, sadetta, lunta ja kivirakeita."

Uskomus myrkyllisistä paikoista vuorilla säilyi pitkään. Se perustui havaintoon hengitysvaikeuksista, jota hapen puutteen sijasta luultiin myrkyksi.

Kirja kuvaa neljäntoista yli kahdeksan kilometrin korkuisen huipun valloitusta. Mount Everest on niistä korkein, ja sen valloittaminen himotuin suoritus. Retkikunnat tulevat Euroopasta tai Amerikasta, joiden "sahibit" toimivat johtajina, mutta tarvittavat varusteiden kantajat ovat usein "idän miehiä", serpoja ( sar = itä, pa = mies ).

Kymmenien vuosien epäonnisten ja turmia tuottaneiden yritysten jälkeen uusseelantilainen Hillary ja serpa Tensing seisovat Everestin huipulla ( 1953 ).

Kuvaukset eri huippujen valloitusyrityksistä panevat tosiaan miettimään ihmisten "hulluutta". Onko se pakonomainen halu tunkeutua täysin ihmiskeholle sopimattomiin olosuhteisiin syntynyt kunnian ja maineen tähden? Hillary ja Tensing ovat aikansa kansallissankareita ja maailmankuuluja. Kuten olympiavoittajat tai maailmanmestarit? Ei voi ymmärtää meikäläinen, joka koronamaskissa hengästyy kauppareissullansa. Mutta eräät kiipesivät jopa ilman happilaitteita. 8200 metrin rajaa pidetään "kuolemanvyöhykkeenä", minkä jälkeen oleskelu ilman happilaiteta on vaarallista.

Kirjassa kerrotaan myös muutamasta mielenkiintoisesta aiheesta. Intian Badrinathissa löytyvät vuoren rinteen lumesta ihmisen jalanjäljet, mutta kun tulee tiedetyksi, ettei kukaan ole siellä ollut kiipeämässä, syntyy käsitys l u m i m i e h e s t ä , jetistä.

Näköhavaintoja tiedetään useilta eri vuosikymmeniltä:

 "Se muistutti hieman ihmistä, se oli keskikokoinen, erittäin voimakasrakenteinen ja punaruskean, jäykän karvan peittämä. Kasvot olivat paljaat ja väriltään ruskeat ja ihmisen kasvoja litteämmät. Pää oli ylhäältä terävä ja siinä oli lyhyiden, jäykkien karvojen muodostama harja. Eläimen kädet muistuttivat ihmisen käsiä, ja se liikkui pystyasennossa."

Toinen mielenkiintoinen aihe on "vuoren viisas mies". Herbert Tichy, geologi, kirjailija, sanomalehtimies tapaa sadhun, jonka kansa väittää hänen osaavan kaikkia maailman kieliä. Testattuaan häntä itse osaamillaan kielillä Tichy toteaa miehen todella osaavan. Hän epäilee myös miehen osaavan lukea hänen ajatuksiaan.

Badrinatin pyhän miehen kohdattuaan Tichy saa ajattelemisen aihetta:

"Pintapuolisissa ihmisissä pienten ajatusten kalat aiheuttavat suurta liikettä. Maailmaa ymmärtävissä hengissä tiedon valaatkin synnyttävät vain matalia aaltoja."

Tässäpä sopiva ajatelma meille somen ja kohulööppien uhreille!

                                                                                                  

Viikon 17 / 2021 kirjakassi

 

Kauan sitten, kun pienenä pilttinä istuin äitini sylissä, hän luki minulle kasvattavasta kirjasesta "Jörö-Jukka" kertomuksia opiksi ja ojennukseksi elontietäni varten.

Kirjan oli sepittänyt tohtori Heinrich Hoffmann 3 - 6-vuotiaille lapsille. "Hupaisat tarinat ja lystikkäät kuvat" oli suomennettu kirjan 502:nnesta painoksesta.

Nyt kun mitään ei ole enää tehtävissä käyttäytymiseni parantamiseksi, voisin suorittaa pienen tutkimuksen kohdaltani, miten  otolliseen maaperään minussa Hoffmannin opit ovat uponneet.

Jörö-Jukka

"Katsos pörrötukkaa,

rumaa Jörö-Jukkaa!

Kynsiään ei anna

saksin poikki panna

tuskin pitkiin vuosihin;

karkoittaa pois kammankin.

Hyi sua, poikarukkaa,

rumaa Jörö-Jukkaa!"

Voi äiti-rukkaa! 

Neuvot meni hukkaan,

tätä ethän veikannutkaan, 

ettei poikas leikannutkaan 

eikä koskenutkaan tukkaan.

Perin murheellinen 

tarina tulitikuista

Paula yksin kotona:

"Kun hän nyt halki huonetten

juoks´ luikaten ja laulellen,

niin huomas pikku laatikon;

se houkuttava nähdä on.

Voi, miten soma oletkaan!

Ma leikkikalun oivan saan!

Nyt pikku tikun sytytän

kuin äidinkin näin tekevän!"

Lopputulos:

"Oi, voi! Jo syttyi vaattehet,

jo syttyi hameet, hivukset;

jo tuli tarttui käsihin,

jo palaa koko ruumiskin!

Laps parka paloi kokonaan,

jäi vähän tuhkaa tuprumaan;

ja sievät kengät lapsosen

jäi tuhkaläjän vierehen."

Lapsuuden kodissani oli uunilämmitys, joten tulitikkuja oli aina saatavilla. Vanhempien huoli tulitikkuleikeistä oli ymmärrettävää. Mutta olinkin uudistusmielinen ja käytin hyväkseni tiedettä - aurinkoa ja suurennuslasia.

Kevätauringon paisteessa halkopinon takana oli lämmintä ja mukavaa. Saattoi hyvin poltella reikiä kuiviin ruohoihin ja koivun tuohiin. Rauha rikkoutui isäukon juostessa paikalle sammuttamaan kuloa joka näytti hyvää vauhtia painelevan ojan pyörtänöllä...

Kyllä minulla on kokemusta ihan oikean liekinkin poltosta, kun perunapellolla satuin kompastumaan käsi edellä suoraan nuotioon, jonka hiilloksessa oli alun perin tarkoitus paistaa nokiperunoita.

Julman Jussin tarina

"Hän oli julma Jussi tää,

suur´ juonipussi, äkäpää.

Kun tapas kärpäsen,

niin jalat, siivet silpoi sen."

"Kun vettä kaivon altahan

vain huomas koiran latkivan,

niin julma Jussi ruoskineen

nyt hiipi sinne hiljakseen."

"Tää viimein tarras säärehen

ja iski hampain veriin sen.

Nyt julma Jussi huutamaan,

hän itki, kirkui katkeraan!"

Ei koskaan saa piiskata meillä karvatassua,

 vaan luontaisetuihin kuuluu rapsutella massua.

Villin metsästäjän tarina

"Nyt villi metsästäjä hän

taas puki takin vihreän;

myös otti pyssyn, laukunkin

ja riensi kauas metsihin."

Mutta tumpelolle metsämiehelle kävi köpelösti:

"Mut metsämies on kauhuissaan.

Hän juoksee pakoon, voivottaa:

"Hoi! Apuun! Apuun joutukaa!""

Paras on jättää pyssyt kotiin,

ei luonto ole tottunut sotiin.

Jos nokat vastakkain joutuvat,

sovitellen asiat hoituvat. 

Keikkuja-Leikkuja-Vilpun tarina

""Vilppuseni, kuulehan,

hiljaa pöydäss´ istuthan",

isä virkkoi pojalleen

vakavana, harvakseen."

"Keinuu hurja huimapää,

tuoli kaatuu taaksepäin...

Tarttuu liinaan, kiljaisee.

Turhaan! Pöytä tyhjenee,

leivät pullot lattiaan!

Siit´ on isä pahoillaan."

Voi keinumatonta oloa!

Lattiat allani täynnä koloa,

joista lapsenlapsetkin toruvat,

Pappaa temppuilemasta varovat.

Kaiken kaikkiaan Jörö-Jukka sisältää aika karmeaa kasvatusta 3 - 6-vuotiaille. Melko "oikoosta" opetusta:

Parempi kun ei imeskele peukkujaan, räätäli tulee ja:

"Sakset liikkuu niks ja naks,

peukaloiset riks ja raks..."

Anorektikolle näytetään, mitä tuleman pitää, jos ei velli maistu:

Markus-sedän kasvattamalle kaurapuuron purijalle maistuu onneksi puuro vieläkin joka aamu.

Erilaisuuden sietoon löytyi myös lääkettä:

Kuten nykyäänkin voi käydä, poikia ryntäsi hänen peräänsä:

"He tirskui, nauroi kirkuen,

näin mauripoikaa pilkaten,

tää kun on musteen värinen!"

Mutta sitten kuvaan astui viisas Niklas:

"Lapset, kuunnelkaa,

nyt mauri rauhass´ olla saa!

Min mauri sille mahtaakaan,

jos musta on hän nahkaltaan?"

Ja kun sana ei tehonnut:

Olisivatko pikku Ano Turtiainen sekä kannattajansa ottaneet onkeensa tällaisesta opetuksesta?

Viikon 16 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Isabel Allende:  Rakkaus ja varjo  ( 1984, suom. 1987 )

Taas näkökulma Chilen vaikeisiin vuosiin, joista olen jo  lukenut Marquezilta "Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä" ja "Patriarkan syksy" tai miksei Pablo Nerudan "Tunnustan eläneeni".

Tässä kirjassa kuvataan todellisuudesta vieraantuneen, tai paremminkin eristäytyneen, porvariston ja tavallisen kansan, työväestön ja talonpoikien, erilaista asemaa diktatuurissa. 

Porvarillista maailmaa edustaa toimittaja Irene, joka palkkaa työttömän psykologin, Franciscon, lehteensä valokuvaajaksi. Francisco on Espanjan sotaa paenneen sivistyneistöä edustavan perheen poika, joka toimii maanalaisesti junttaa vastustavissa piireissä.

Yhteistyö heidän välillään sujuu hyvin, ja kehittyy vähitellen rakkaussuhteeksi - vaikka Irenellä on jo pitkään ollut armeijan kapteeni sulhasena.

Työnsä yhteydessä he tapaavat talonpoikaisperheen, jonka tytär joutuu poliisien kaappaamaksi, ja katoaa. Asiaa selvitellessään he löytävät vanhan kaivoksen uumeniin kätketyn tytön ruumiin sekä lukuisia muita vainajia.

Tytön sukulaista, joka on poliisin palveluksessa, haastateltuaan ja keskustelun nauhoitettuaan Irene tajuaa olevansa vaarassa. Siitä huolimatta hän antaa nauhan kardinaalin haltuun, koska kirkolla vain on enää voimaa vastustaa junttaa.

Irene joutuukin aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviytyy nipin napin hengissä. Tämän jälkeen Francisco ja hän naamioituneina pakenevat maasta.

"Francisco aprikoi oikullista kohtaloa, joka oli pakottanut hänen vanhempansa jättämään synnyinseutunsa ja lähtemään maanpakoon. Sama kohtalo palauttaisi kenties nyt, vuosia myöhemmin, nuo seudut hänen asuttavakseen - niin ikään maanpakolaisena."

Isän ohje lähtijöille:

"- Pitäkää mielessänne vain nykyhetki. Älkää haaskatko voimia eilisen haikailuun tai huomisen haaveiluun. Kaiho kuluttaa ja tuhoaa, se on maanpakolaisen vaarallisin pahe. Mihin tahansa jouduttekin, teidän on asetuttava sinne taloksi niin kuin se olisi lopullinen asuinsijanne - pitää olla aikaperspektiivin tajua."

( Kaipauksen välttäminen ei niin vain onnistu, siitä on havaintoja evakon poikana. )

Rauno Pankola:  Afrikan safari

                             autolla Afrikan ympäri ( 1961 )

Tämän kirjan luin saadakseni paljon väriä vaimon usuttamaan haastekarttaani, verestääkseni vanhoja maatieteen opintojani sekä tyydyttääkseni ( sohvalla ) maailmanmatkaajan ja seikkailijan tarpeitani. Ja kyllä se kannattikin - nimittäin löhötä sohvalla lukien niistä tavattomista vaikeuksista, mitä tuollainen puolitoista vuotta kestänyt autosafari vaati ajoittain tiettömillä taipaleilla lukuisine vaikeuksineen:

Oli kielivaikeuksia, byrokraattisia mahdottomuuksia, sadetta, hellettä, kuivuutta, kuumuutta, sairautta - rotuennakkoluuloutta puolin ja toisin. Kieltämättä kirja heijastelee Pankolan valkoisen miehen asennetta värillisiin. Siinä on jotakin vanhaa suurriistan metsästäjän henkeä. Onneksi he eivät saaneet mitään suurempaa vahinkoa aikaan aseillaan, joita matkavarusteisiin kuului, kameralla onnistui paremmin.

Afrikkaan he saapuivat laivalla Marokon Tangeriin. 60 vuotta sitten se näytti tietysti erilaiselta kuin nykyään. 

Rannikkoa pitkin Casablancaan, missä byrokraatit väittivät, ettei Agadirista pääse eteenpäin Dakariin rosvojen ja kapinallisten takia. Sinne he kuitenkin lähtivät.

Agadirissa varoitukset yltyivät, ja niinpä he kääntyivät "takaisin" Atlasvuoriston läpi Oujdaan, Välimeren rannikon ja Algerian rajan tuntumaan.

Sitten etelään Colomb-Béchariin kivikkoaroa pitkin, minkä jälkeen dyynit alkoivat. Saharan ensimmäinen kohde oli Adrar. Etelässä Bouremissa he yhyttivät Niger-joen ja jatkoivat Gaoon.

Sieltä matka kääntyi länteen kohti Dakaria, joka oli alkuperäisessä reittisuunnitelmassa. Matkan varrella oli kuitenkin kuuluisa Timbuktu, se joka "on kauempana kuin pippuri kasvaa." Timbuktu muuten tarkoittaa suomeksi "Pullistuneen navan paikkaa" johtuen seudulla yleisestä napatyrästä ihmisillä.

Malin pääkaupungissa Bamakossa piti korjata auton renkaita. Siellä myös virkaintoisuus pankissa nosti tunnelmaa:

"Lähtiessämme Suomesta meillä ei ollut minkäänlaisia rotuennakkoluuloja. Mutta nyt päättelimme, ettei tyhmempää voinut olla kuin sudanilaisneekeri, joka on saanut jonkinlaisen viran."

Guinean puolella oli taas kauhea byrokraattiselkkaus, mutta he onnistuivat puhumaan itsensä Sierra Leonen puolelle Freetowniin. Siellä Mimosa-rouva joutui sairaalaan kuumeilun takia, ja maasturi korjaamolle huoltoon. Täällä Pankola suoritti pitkän viidakkoretken tutkimusmatkailijahengessä Golan viidakkoon, mistä palattua rouva oli jo toipunut.

Matka jatkui: Sierra Leonesta Norsunluurannikon kautta Ghanaan Akkraan, missä he viettivät joulun 1959.

Sitten Togo ( kaamea vatsatauti! ), Benin ja Nigeria, josta kerrotut tapaukset selittävät kaiketi hyvin nykyisten "nigerialaiskirjeiden" taustan periytyneet asenteet.

Kamerunin jälkeen Gabon, missä päiväntasaaja ylitettiin. Maasto oli lähes kulkukelvotonta maastureillekin. Lopulta he pääsivät Lambareneen, missä silloin vielä eli kuuluisa 85-vuotias tohtori Albert Schweitzer, jota he pääsivät haastattelemaan.

Kongo-joen ylitettyään he tulivat Leopoldvilleen, nykyiseen Kinshasaan, mitä he pitivät kauniina ja varakkaana kaupunkina.

Täältä matkaa oli Kapkaupunkiin 7000 km, josta lähes tuhat oli jälleen vaikeakulkuista. Angolan Luanda jäi taakse, matka jatkui kohti etelää Ambomaata eli nykyisen Namibian pohjoisosia. Sen jälkeen oli helppo vaihe ajaa Namibian läpi Kapkaupunkiin Etelä-Afrikkaan.

Perillä vaimon sairaus paheni, ja hän lähti Suomeen parantelemaan malariaan, mitä kesti neljä kuukautta ennen tervehtymistä.

Neljä kuukautta kesti Pankolan oleilu koleassa Kapissa passi- ja paperisodan sekä auton kohentamisen takia. Matkakaveriksi tuli vaimon sijaan nyt Lex. Matka katkesi ennen Durbania auton vaihdelaatikon takia.

Hluhluwen puistoalueella he saivat tuntumaa suurriistaan, sarvikuonoihin - kameroilla.

Beiran satamakaupungista matka kääntyi sisämaahan Zimbabwen ( Rhodesia ) pääkaupunkiin Harareen ( Salisbury ). Sieltä edelleen Malawiin ( Njassamaa ) ja Tansanian Dar es Salaamiin ja Sansibariin.

Matkan hurjin etappi oli varmaankin Kenian rajan tuntumassa sijaitseva Kilimandsaron vuorelle ( n. 6 km ) kiipeäminen.

Kenian Nairobista Ugandan Kampalaan, sieltä Sudanin Juban kautta Khartumiin. Kampalan jälkeen heillä oli kosketus norsulaumoihin. Tie huononi jälleen maastoksi. 

Jubasta pääsy eteenpäin oli vain Niilin laivalla. Khartumista taas ajoa erämaassa Abu Hamediin, josta varsinainen Nubian aavikko alkaa. Sen ylittäminen vaati rautatielinjan seuraamista ja tarkkojen ohjeiden noudattamista. Auton rikkoutuminen olisi kohtalokasta. He pääsivät onnellisesti perille Niilin rannalle Wadi Halfaan.

Niiliä pitkin Assuanin ja Luxorin kautta Kairoon.

Aleksandriasta alkoi sitten viimeinen ajourakka Afrikassa Välimeren rannikkoa länteen. Tripoli ja Tunis, josta laivalla Marseilleen Ranskaan. Sieltä Pariisiin  ja edelleen Belgiaan, sitten Amsterdamiin, jonne Lex jäi ja lopulta Köpenhaminaan, josta laiva lähti Suomeen uudenvuodenaattona ollen perillä 2. 1. 1961.

Viikon 15 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

 

Matthew Costello, Neil Richards: 

Viimeinen juna Lontooseen ( 2018 )

Automatkalla ( n. 4 h ) Jurvasta Padasjoelle kuuntelimme vaimoni ehdotuksesta kepeän ( cosy crime ) dekkarin Cherringhamin mysteereistä. 

Kuinka ollakaan, harmiton kultakauppias ja nukketeatterin esittäjä kuolla kupsahtaa juuri ennen esityksensä alkua. Yksityisetsivä Jack sattuu sopivasti olemaan lähistöllä. Vähin erin ( ennalta arvattavasti ) paljastuu omituisuuksia kultakauppiaan elämästä. Ei hän olekaan ollut se kiltti ja harmiton setä, jota lapset ja aikuiset kylässä ovat rakastaneet.

Myös kuolemantapaus paljastuu ovelaksi murhaksi, jota Jack ja hänen ystävättärensä Sarah selvittelevät. Ripaus jännitystä, lievää väkivaltaa ja salaisuus ratkeaa. Erikoista lienee se, että etsivät myöntävät murhaajan toimineen oikeutetusti kostaessaan kultasepän aiemmat raakalaisteot ja päästävät hänet menemään. 

Mabbin tilan kirous ( 2018 )

Paluumatkalla kotiin tylsä ajomatka vierähti joutuisasti Cherringhamin sarjan taikauskon ja mystillisten vahinkojen selvittelyssä. Charlie Fox yrittää menestyä maatilaa hoidellen, mutta monenlaiset onnettomuudet vaikeuttavat elämää. Väitetään vanhojen noitien kirouksen vaivaavan tilaa. 

Jack ja Sarah selvittelevät asiaa. Syyllinen löytyykin yllättävältä taholta - niinkuin pitääkin näissä kirjoissa. Ja Jackin vanha synti tulee esiin. Jackin vaimo on koko ajan halunnut pois tilalta ja on aiheuttanut kaikki tulipalot ja muut vahingot. Jack joutuu vankilaan veljensä tapon vuoksi. Se vasta nyt paljastuu. Oudosti kirja loppuu "happy endiin", kun ajatellaan onnen palaavan perheeseen Jackin suoritettua tuomionsa.

Jorge Amado:  Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa ( 1959, suom 1982 )

Huima veijaritarina porvarillisesta verovirkailijasta, perheenisästä ja aviopuolisosta, joka eläkkeelle jäätyään antaa kaikelle pitkät, entiselle elämäntavalleen, tiukalle vaimolleen ja tyttärelleen hyvästit koskaan kotiin palaamatta. Hänestä kehittyy muutamassa vuodessa juopottelija, pummi, laitapuolen kulkijoiden "kuningas".

Mutta sitten hän kuolee, ja perhe huokaa helpotuksesta. Hautajaisjärjestelyt päätetään viettää matalalla profiililla. Vainajan ryyppykaverit ovat toista mieltä ja saapuvat kunnioittamaan vainajaa omalla tavallaan. Omaisten poistuttua he, saatuaan riittävästi rommia suruunsa, ottavat ruumiin mukaansa ja lähtevät "kylille" remuamaan ruumiin syntymäpäiviä ( johon sankari mielellään osallistuu ).

Homma päättyy merellä, johon sankari suistuu kadoten juhlijoilta lausuen viimeiset sanansa - josta kiertää erilaisia versioita kertojasta riippuen:

"Huolehtikoon kukin omista hautajaisistaan, mikään ei ole mahdotonta."

Viikon 14 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Anu Patrakka:  Häpeän aukio ( 2021 )

Sai taas värittää yhden maan vaimon haastekarttaan: Portugali. Siitä oli nyt mukava lukea rännän roiskuessa ikkunoihin, ja kaukokaipuun vaivatessa koronan ankkuroimaa sieluani.

Rui Santos on kirjan murhia tutkiva poliisi. Hänen henkilökohtaisia ongelmia on kirjailija onneksi ripotellut mukaan varsin säästeliäästi ( vastoin nykytyyliä ).

Jotain kummallisuuksia, ehkä kliseitä, löytyi: Kun ampumistapauksesta kyseltiin naapureilta, eivät he kiinnittäneet erityistä huomiota - luulivat auton pakoputken paukahdelleen kadulla. Mitä kummaa! Koskaan en ole kuullut nykyautojen pakoputkien PAUKAHTELEVAN!! Agatha Christien kirjoissa niin ymmärtää käyvän ottaen kirjoitusajankohdan huomioon. 

Toinen asia, mikä dekkareissa on usein toistuva ja minua ärsyttävä kohta:

"Rui Santos jatkoi pohdintojaan. Jokin häiritsi häntä. Jokin mitättömältä vaikuttava pikkuasia, sellainen johon hän ei ollut osannut kiinnittää sillä hetkellä huomiota, mutta joka oli jäänyt nakertamaan alitajuntaan. Mikä se oli?"

Kirjan viime metreillä paljastavan syyllisen lapsuuden yksittäisen tapahtuman esittäminen kirjan alkupuolella vaikutti oudolta, mihinkään liittymättömältä. Kymmenvuotiaan lapsen ajatusmaailman uskottava kuvaaminen on vaikeaa. Kappale sai selityksensä lopulta syyllisen psykopatian analyysinä.

Kirjan tyyli on mukavan leppoisaa "cosy crime-hengessä".

Tapahtumat sijoittuvat todelliseen ympäristöön Portugalissa. Murha tapahtui Vila do Condessa suunnilleen tässä. Uhri asui tällä kadulla.  Akvedukti näkyy tässä.

Pyllyttimestä

Eikö tämä some olekin mahtava! Väkisinkin oppii uusia sanoja ja niiden myötä uusia asioita. 

Esimerkiksi  p y l l y t i n.   Kun kuulin sanan ensimmäisen kerran, mieleeni ryömi epämääräisesti jotakin navanalaista - kaikenlaisia näätsen mainostetaan nykyään, mitkä saavat meikäläisen ujon punastelemaan.

Mutta ei vaineskaan, pyllytin liittyy islantilaislanka- ja neulomisbuumiin. Meilläkin on kaappi täynnä toinen toistaan komeampia villapuseroita, sukkia ja säärystimiä. Sitten vaimolle tuli ongelmaksi, mitä tehdä seuraavaksi.

Somen keskustelupalstoiltahan se löytyi: tee pyllytin. Se on eräänlainen kudottu kapines, jota pidetään kylmällä ilmalla takaliston päällä. Eipä pure pakkanen pers.. puoleen.

Mutta some ei ole some ilman änkkäyksiä. Samaisella keskustelupalstalla ruvettiin kinaamaan pyllytin-nimen sopivuudesta. Keskustelu kävi kuumana. Peputin, persetin, pyllytin, hamonen ja pelkkä hame saivat vankkoja mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Mitkä ovat hamosen oikeat mitat? Sen pitää olla lyhyempi kuin oikea hame. Entäs pyllyttimen paksuus, leveys, pituus? Kukaan ei huomannut kysyä, mikä vaikutus asianomaisen ahteriosaston tilavuudella on pyllytimen ominaisuuksiin. Kiihkeätä! Antaumuksellista! Kunnes ylläpitäjä vihelsi pelin poikki ja julisti pyllytinrauhan.

( Twerkkaajathan eivät ilmeisesti tarvitse pyllyttimiä, sillä heillä paikat pysyvät muutenkin kuumina. )

Pojantyttäremme kysyi uudesta autostamme, onko siinä "persmuksenlämmitin"? Jos keskustelu olisi vielä saanut jatkua, siinä olisi ollut meidän ehdotuksemme tuolle vaatekappeleelle.