Lennonjohto-ongelma

Aateavaruus saatava kannatettavaksi!

Viikon 35 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Fjodor Dostojevski:  Köyhää väkeä ( 1846, suom. 1960 )

                                   ( esikoisteos )

Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.

Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.

Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.

Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":

"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.  

Makar Devuskin."

Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:

"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."

Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.

Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.




Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:

Manuela intiaanityttö  ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja  ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika  ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö  ( 1981 )

Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?

Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.

Valitettavasti olosuhteet Ecuadorissa eivät ole 40 vuoden aikana alkuperäisväestön osalta juurikaan kohentuneet.



Juha Tanttu, Markku Tanttu:  Isä piirtää 
                                                 Kuvia Erkki Tantun elämästä

                                                 ( 1990 )

Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.

Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.

Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.

Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:

...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.

Viikon 34 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

C. S. Lewis:  Taikurin sisarenpoika  ( 1955, suom 1978 )

Taikurin sisarenpoika kuuluu Narnia-sarjaan, jonka ilmestymisjärjestys poikkesi kronologisesta, se on sarjan ensimmäinen, ja siinä Narnian luominen tapahtuu.

Jo tarinan alkuvaiheessa taikurin, Andrew-enon, esitellessä uponneesta Atlantiksesta peräisin olevaa taikapölyä, mieleeni nousi epäilys siitä, mahtoiko Lewis olla tietoinen kosmologien multiversumiteoriasta.

"Oi, mutta kun katselin tuota tomua ( varoin huolellisesti koskettamasta sitä ) ja ajattelin, että jokainen hitunen siitä oli ollut toisessa maailmassa - en tarkoita toisella planeetalla, tiedäthän: nehän ovat osa meidän maailmastamme... - mutta toisesta maailmasta - toisesta luonnosta - toisesta universumista - jostakin, jota ei voisi saavuttaa vaikka kulkisi tämän universumin läpi ikuisesti... "

Kun lapset, Polly ja Digory, olivat jo päässeet pois meidän maailmastamme vihreään metsään, välipaikkaan: "Metsään Maailmojen välillä", pohdinta kulki näin:

" Päähäni pälkähti ihmeellinen ajatus", Dogory sanoi. "Mitä nuo kaikki muut lammikot ovat?"

"Miten niin?"

"Niin, jos pääsemme omaan maailmaamme hyppäämällä tähän lammikkoon, niin emmekö pääsisi jonnekin muualle hyppäämällä johonkin toiseen? Ajattelehan, jos jokaisen lammikon pohjalla on maailma!"

Narnian luomisessa leijona Aslan edustaa jumalaa. Lewishan kirjoitti uskonnollisiakin kirjoja. Aslanin valituille eläimille annettiin puhumisen lahja.

"Terve, Aslan. Me kuulemme ja tottelemme. Me olemme heränneet. Me rakastamme. Me ajattelemme. Me puhumme. Me tiedämme."

"Annan teille ikuisiksi ajoiksi tämän Narnian maan... Mykät eläimet, joita en ole valinnut, ovat myös teidän. Kohdelkaa heitä hyvin ja hoitakaa heitä hellästi, mtta älkää ottako heidän tapojaan tai muuten lakkaatte olemasta Puhuvia Eläimiä. Sillä heistä teidät on valittu ja te voitte palata heihin. Älkää tehkö niin.

Valittu kansa sai valitun maan ja "jumalan" lait.

Vielä eräs asia, mikä kiinnitti huomioni. Andrew-eno ei ymmärtänyt eläinten puhetta. Hän piti sitä hirnumisena, määkimisenä, murinana, sirkutuksena jne. Lewis selittää näin:

"Sillä se, mitä ihminen näkee ja kuulee, riippuu hyvin paljon siitä, missä hän seisoo; se riippuu myös siitä, millainen ihminen on."

"Sitten kun aurinko nousi ja hän näki, että laulaja oli ( vain ) leijona, hän yritti parhaansa saadakseen itsensä vakuuttuneeksi siitä, ettei se laulanut eikä koskaan ollut laulanut - vain karjunut kuten leijonat tekevät."

"Nyt on asianlaita niin, että kun yrittää tehdä itsensä tyhmemmäksi kuin onkaan, niin siinä puuhassa useinmiten onnistuu. Andrew eno onnistui."

Kuten Raamatussa, paratiisissa, oli hyvän ja pahan tiedon puu, niin Narniassakin omenapuu, jonka hedelmän kanssa piti olla tarkkana:

"Ota omena, mutta se toisille vie."

Eli jos siitä itselleen haukkaa, hukka perii. Digory voitti kiusauksen ja lopulta vei omenan sairaan äitinsä tervehdyttämiseksi.

Hyvän lastenkirjan tapaan kirja päättyy onnelliseen loppuun - äiti paranee, isä palaa Intiasta suuren perinnön kera ja he elävät kartanossa elämänsä ...

Huojentavaa

#Krapula selätetty #aminohappo armahtaa.

Peli poikki

Minäkö jäähylle? Älkää luulkokaan!

Viikon 33 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Alexandre Dumas vanhempi:  

Keisari ja orjatyttö ( Akte ), 1952

Tämän kirjan lukeminen paljasti armottomasti lukijansa historian tietojen vajavuuden, unohtuneisuuden (, jos niitä koskaan oli ollutkaan ). Kirja marssittaa esiin sekä kreikkalaiset että roomalaiset jumalat, merkkihenkilöt ja tapahtumat. Mutta kaikesta huolimatta vähitellen pääsin jyvälle siitä, että kyseessä oli tosiasiassa tapahtuneiden historiallisten vaiheiden pohjalta rakennettu seikkailuromaani.

Kreikkalainen nuori, kaunotar Akte tapaa "kultapartaisen" vieraan miehen, joka on tullut Kreikkaan Korintoksen kaupunkiin osallistuakseen kisoihin. Kilpailulajeina olivat paini, vaunuajot ja  laulu. Kyseinen nuori urho voittaa kaikki lajit, ja tietysti Akte rakastuu häneen. Mies on nimeltään Lucius.

Akte karkaa isänsä kodista Luciuksen mukaan, mutta paljastuukin, että kyseessä ei olekaan kukaan muu kuin itse Rooman keisari Nero. Dumas kuvaa Rooman ylellistä, rappeutunutta elämää aikansa historiatietoihin nojautuen. Keisarin paheellinen elämä vierottaa Akteen rakkaudestaan - hänhän oli rakastanut Luciusta, ei keisaria. Lopulta hän ja keisarin äiti Agrippina pakenevat laivalla keisarin yrittäessä tappaa äitinsä valtansa lujittamiseksi. Pakomatkalla laiva uppoaa ja Akte pelastautuu rannalle, missä hänet elvyttää apostoli Paavali.

Nyt Akten elämä jatkuu katakombeissa, missä hän tutustuu vainottuun kristinuskoon ja sen kannattajiin. Keisari Neron järjestämissä huvituksissa kristittyjä tapetaan erilaisissa näytöksissä. Paavalikin saa surmansa Roomassa. Dumas kuvailee jännittävästi Akten joutumisen eläinten uhkaamaksi yhdessä Paavalin apurin Silaksen kanssa. Silas pelastaa Akten, mutta saa itse surmansa.

Kirja päättyy Neron vallan rapautumiseen, kun gallialaiset Vindexin ( ei siis Asterixin ) johdolla alkavat organisoida kapinaa keisarin syrjäyttämiseksi. Tyytymättömyys Neron huonoa hallitsemistapaa kohtaan kasvaa, ja hän joutuu pakenemaan. Lopulta hän ajautuu tilanteeseen, jossa itsemurha on ainoa "kunniallinen" loppuratkaisu.

Luettuani jälkeenpäin Wikipediasta keisari Neron vaiheista, Dumas näyttää noudattaneen historiallista tietoa kirjansa tapahtumien kehittelyssä. Tosin apostoli Paavali ei tiettävästi koskaan tavannut Jeesusta niin kuin kirjassa esitetään. Ja ehkä Neron aikalaiset historioitsijat antoivat hänestä liian julman kuvan, koska eivät pitäneet hänestä. - Historiallinen totuus on vähän vaikea juttu, riippuu niin kirjoittajasta - eikä Wikipediakaan taida olla niitä luotettavimpia.

Menestyksen myötäilijät

Paljon onnea Aljaksandr! Reilu voitto vaaleissa! Sääli Valko-Venäjän kansaa!