Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Fjodor Dostojevski: Köyhää väkeä ( 1846, suom. 1960 )
( esikoisteos )
Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.
Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.
Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.
Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":
"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.
Makar Devuskin."
Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:
"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."
Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.
Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.
Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:
Manuela intiaanityttö ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö ( 1981 )
Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?
Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.
Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.
Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.
Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.
Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:
...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.
Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.
Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.
Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.
Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":
"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.
Makar Devuskin."
Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:
"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."
Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.
Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.
Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:
Manuela intiaanityttö ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö ( 1981 )
Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?
Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.
Valitettavasti olosuhteet Ecuadorissa eivät ole 40 vuoden aikana alkuperäisväestön osalta juurikaan kohentuneet.
Juha Tanttu, Markku Tanttu: Isä piirtää
Kuvia Erkki Tantun elämästä
( 1990 )
Juha Tanttu, Markku Tanttu: Isä piirtää
Kuvia Erkki Tantun elämästä
Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.
Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.
Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.
Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:
...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti