Aikamme paroni Hieronymus Karl Friedrich von Münchhausen #DonaldTrump
Möhö - murujen kerääjä
maanantai 20. huhtikuuta 2020
sunnuntai 19. huhtikuuta 2020
Viikon 16 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
( 1982, suom. 2003 )
Palautuakseni Nerudan jälkeen luin tämän virkistääkseni huumorintajuani naurettavan nokkelilla juonenkäänteillä, joita Westlake tunnettuun tyyliin tarjoaa Dortmunder-kirjoillaan.
Aina kun Amsterdam Avenuen O.J. Baarin ja Grillin takahuoneessa sovitun porukan kanssa lähdetään keikalle, Dortmunderin nerokkaasta suunnitelmasta huolimatta jotakin menee pieleen. Niin tälläkin kertaa.
Kirja vilisee omaperäisiä persoonallisuuksia, joiden toilailuja on hauska lukea. Miksi sitten aina epäonnistutaan. Dortmunder syyttää Andy Kelpiä, mutta totuus lienee kirjailijan pohjimmaisessa ajatuksessa, että pahan pitäisi lopulta saada palkkansa ja rehellisyyden voittaa - useimmiten.
Tämä kirja on napattu vanhan anoppini varastosta, jossa hänellä on lukemattomia kirjoja. Kirjan takakansi lupaa "äärimmilleen kiristyvää jännitystä, koska kesämaiseman pinnan alla kulkee väkivaltaisen kuoleman yönmusta pohjavirta." Siksi kähvelsin teoksen.
Lukiessa mieleen nousivat vanhat kotimaiset elokuvat, jotka esittelevät perinteiset maalaiskylän ihmissuhteet isäntineen, emäntineen, opettajineen ja rovastineen. "Äärimmilleen kiristyvä jännitys" oli kirjailijalle tavoittamaton kuvitelma, mikä on ymmärrettävää johtuen hänen "kiltistä" ja kirkollisesta porvaristaustastaan. Nimi Simojoki tuo väkisin mieleen arkkipiispan. Niinpä osoittautui, että Aili oli Martin sisar.
Nykyajan käsitys jännityksestä on myös ihan eri kuin viime vuosisatainen. Päähenkilön surutyö kuolleen puolison johdosta oli ainut todentuntuinen kuvaus. Sen sijaan murhamysteerin syyllisehdokkaiden ehdottelu ei ollut lähellekään Agathan veroista. Panen tämän kirppikselle menevien joukkoon.
Björn Kurtén: Viattomat tappajat ( 1988 )
Otsikosta saattaisi kuvitella kyseessä olevan toimintaleffan käsikirjoitus, mutta sisältö on aivan muuta. Kirjoittaja oli tiedemies, paleontologi, jolta fiktiokin on sujunut.
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.
Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."
Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.."
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."
Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.
Seuraavaksi Kurtén tarttuu biologin silmin Nils Holgerssonin ja muiden peukaloistarinoiden tai jättiläistenkin maailmaan. Jos ihminen todella pienennettäisiin pikku-ukoksi, hän ei voisi toimia kuten normaalikokoinen, ei älyllisesti eikä fyysisesti. Solujen koko rajoittaisi niiden määrää; aivot pienenisivät ( älykkyys rajoittuisi ), näkökyky heikentyisi, suhde painovoimaan ja ympäristöön yleensä muuttuisi ( voisi kävellä veden päällä kuten vesimittari ) jne.
Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.
Tansaniassa tulivuoren tuhkaan on kivettynyt kahdella jalalla kävelleen hominidin jalanjäljet noin 3,6 miljoonan vuoden takaa.
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.
Kirjan nimikkotarinassa Kurtén tuo esiin sapelihammaskissojen todennäköisen sukupuuttoon kuolemisen syyn. Ne erikoistuivat tiettyihin saaliseläimiin, joiden kadottua syystä tai toisesta, tuhoutuminen kohtasi.
Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.
Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."
Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.."
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."
Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.
Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.
Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )
perjantai 17. huhtikuuta 2020
maanantai 13. huhtikuuta 2020
Onko sijaa majatalossa?
Totuuden puhujille on Valkoisessa talossa yleensä käynyt huonosti. Guess who's next? #AnthonyFauci #DonaldTrump
sunnuntai 12. huhtikuuta 2020
Viikon 15 / 2020 kirjakassi
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni ( 1974 )
Nerudan muistelmateos sopii hyvin jatkoksi luettuani vähän aikaa sitten Heikki Hiilamon Chilen tapahtumista kertovan Näkymättömät sankarit sekä Marquesin kirjan, missä Miguel Littín käy salaa filmailemassa mm. Isla Negrossa, Etelä-Chilessä Pablo Nerudan taloa. Kirjoissa kävivät myös hyvin ilmi diktatuurin ja Nerudan kuoleman jälkeisen ajan käytännöt ja tunnelmat Chilessä.
Yritin Google Mapsilla etsiä kyseisen talon paikkaa, mutta en aivan päässyt "ajamaan" Street Viewillä sinne asti.
Nerudan talon lähellä on tämä "luola".
TV-sarja Hiilamon kirjan perusteella.
Kirja kattaa Nerudan elämänkaaren lapsuudesta aina viimeisiin päiviin asti. Lapsuuden Temucon luonto vaikutti vahvasti Nerudan, oikeastaan Neftali Reyes, kehitykseen. Hän oli ilmeisen varhaiskypsä ja lahjakas, sillä ensimmäisen julkaisunsa hän sai jo 13-vuotiaana temucolaisessa lehdessä.
Lukiovuosien jälkeen hän kirjoittautui 1921 Santiagossa yliopistoon tarkoituksena valmistua ranskankielen opettajaksi. Mutta runous vei miehen, ja hän liitttyi mustanpuhuvana, isänsä rautatieläisen viitassaan, "taiteilijaelämään", missä nälän ja köyhyyden korvasivat intomielisyys, viini, laulu, naiset ja erikoiset ihmissuhteet.
Neruda muistelee muutamia tapaamiaan originelleja. Eräs keräsi ennakkosuostumuksia saada hypätä henkilön kuoltua tämän arkun yli. Ja niin todella tapahtui vainajan omaisten suureksi ällistykseksi.
Toista erikoikoista persoonaa kutsuttiin "Rakkaaksi Ruumiiksi" hänen äärettömän laihuutensa tähden. Kerran vuodessa hänelle järjestettiin ruumiinvalvojaiset ravintolassa, minkä jälkeen hänet vietiin hautausmaalle ja jätettiin sinne.
Muuan oli fiksoitunut lehmään, jota kuljetti mukanaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa, kirjoitti jopa kirjoja siitä. ( Tulee väkisinkin mieleen Miina Äkkijyrkkä. )
Näistä yhteenvetona Neruda ajatteli:
"... hulluus, tietynlainen hulluus, kulkee usein käsi kädessä runouden kanssa. Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa järkevä ihminen. Kuitenkin järki voittaa aina, ja järjen, joka on oikeuden perusta, tulee hallita maailmaa."
Nimeä Pablo Neruda hän alkoi käyttää salatakseen kirjoittamisensa isältään, joka ei hyväksynyt sitä. Ensimmäisen kirjansa julkaisemiseksi hänen oli myytävä lähes kaikki omistamansa - huonekalut, pukunsa, isältä saamansa kellon ja vielä lainattava, saadakseen painatuksen maksetuksi.
Opiskeluaikanaan saavuttaman maineensa vuoksi, Nerudalle tarjoutui mahdollisuus päästä ulkomaille Chilen konsuliksi eri maihin. Alkoivat vaellukset itään: 1927 hän lähtee Lissabonin, Madridin, Pariisin, Marseillesin kautta Rangoonin kunniakonsuliksi. Sitten siirto Ceylonin Colomboon, Bataviaan Jaavalle ja lopulta Singaporeen. Tänä aikana hän hioo tyyliään ja julkaisee jatkuvasti Ranskassa ja Espanjassa.
1932 hän palaa takaisin Chileen, mutta pian diplomaatin ura jatkuu Buenos Airesissa ja Madridissa, kunnes hänet erotetaan Espanjan kansallissodan pyörteissä virastaan. Myöhemmin kansanrintaman voitettua vaalit Chilessä hän toimii vielä konsulina Pariisissa. Kaiken aikaa hän kirjoittaa ja julkaisee ahkerasti.
Sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoi maanpakolaisuuden aika. Hän oli nyt vainottu kommunisti, ja punaväriset lasit päässään antavat vaikutuksensa muistelmiinkin:
"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin... Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua."
Muistelmia lukiessa hiipii mieleen tuntuma tai vertauma pohjalaiseen itsekehuun ja vaatimattomuuden puutteeseen. Neruda kertoo tavanneensa lähes kaikki aikansa kirjalliset ja taiteelliset suuruudet, politikot ja valtionpäämiehet. Laaja, ansiokas tuotantonsa antaa hänelle tietysti oikeudet kirjoittaa "runouteni tästä ja runouteni tuosta" puolesta.
Merkittävien ystävien lisäksi hän kertoo myös ( sivaltaen ) vastustajistaan, jotka käyttäen nykyäänkin yleisiä "trollauskeinoja" tai valeuutisia yrittivät kampittaa hänet asemastaan - myös Nobel-palkintoehdokkuudestaan.
Mielenkiintoinen yksityiskohta: Kun hän linnoittautui taloonsa lehdistöä paetakseen, hän ruokavarojen lisäksi hankki myös ajankulukseen Simenonin dekkareita ( ! ).
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, mikä huojentaa mieltäni, koska olen saanut ihmettelyä osakseni kuvattuani nukkejamme julkisilla paikoilla:
TV-sarja Hiilamon kirjan perusteella.
Kirja kattaa Nerudan elämänkaaren lapsuudesta aina viimeisiin päiviin asti. Lapsuuden Temucon luonto vaikutti vahvasti Nerudan, oikeastaan Neftali Reyes, kehitykseen. Hän oli ilmeisen varhaiskypsä ja lahjakas, sillä ensimmäisen julkaisunsa hän sai jo 13-vuotiaana temucolaisessa lehdessä.
Lukiovuosien jälkeen hän kirjoittautui 1921 Santiagossa yliopistoon tarkoituksena valmistua ranskankielen opettajaksi. Mutta runous vei miehen, ja hän liitttyi mustanpuhuvana, isänsä rautatieläisen viitassaan, "taiteilijaelämään", missä nälän ja köyhyyden korvasivat intomielisyys, viini, laulu, naiset ja erikoiset ihmissuhteet.
Toista erikoikoista persoonaa kutsuttiin "Rakkaaksi Ruumiiksi" hänen äärettömän laihuutensa tähden. Kerran vuodessa hänelle järjestettiin ruumiinvalvojaiset ravintolassa, minkä jälkeen hänet vietiin hautausmaalle ja jätettiin sinne.
Muuan oli fiksoitunut lehmään, jota kuljetti mukanaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa, kirjoitti jopa kirjoja siitä. ( Tulee väkisinkin mieleen Miina Äkkijyrkkä. )
Näistä yhteenvetona Neruda ajatteli:
"... hulluus, tietynlainen hulluus, kulkee usein käsi kädessä runouden kanssa. Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa järkevä ihminen. Kuitenkin järki voittaa aina, ja järjen, joka on oikeuden perusta, tulee hallita maailmaa."
Nimeä Pablo Neruda hän alkoi käyttää salatakseen kirjoittamisensa isältään, joka ei hyväksynyt sitä. Ensimmäisen kirjansa julkaisemiseksi hänen oli myytävä lähes kaikki omistamansa - huonekalut, pukunsa, isältä saamansa kellon ja vielä lainattava, saadakseen painatuksen maksetuksi.
Opiskeluaikanaan saavuttaman maineensa vuoksi, Nerudalle tarjoutui mahdollisuus päästä ulkomaille Chilen konsuliksi eri maihin. Alkoivat vaellukset itään: 1927 hän lähtee Lissabonin, Madridin, Pariisin, Marseillesin kautta Rangoonin kunniakonsuliksi. Sitten siirto Ceylonin Colomboon, Bataviaan Jaavalle ja lopulta Singaporeen. Tänä aikana hän hioo tyyliään ja julkaisee jatkuvasti Ranskassa ja Espanjassa.
1932 hän palaa takaisin Chileen, mutta pian diplomaatin ura jatkuu Buenos Airesissa ja Madridissa, kunnes hänet erotetaan Espanjan kansallissodan pyörteissä virastaan. Myöhemmin kansanrintaman voitettua vaalit Chilessä hän toimii vielä konsulina Pariisissa. Kaiken aikaa hän kirjoittaa ja julkaisee ahkerasti.
Sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoi maanpakolaisuuden aika. Hän oli nyt vainottu kommunisti, ja punaväriset lasit päässään antavat vaikutuksensa muistelmiinkin:
"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin... Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua."
Muistelmia lukiessa hiipii mieleen tuntuma tai vertauma pohjalaiseen itsekehuun ja vaatimattomuuden puutteeseen. Neruda kertoo tavanneensa lähes kaikki aikansa kirjalliset ja taiteelliset suuruudet, politikot ja valtionpäämiehet. Laaja, ansiokas tuotantonsa antaa hänelle tietysti oikeudet kirjoittaa "runouteni tästä ja runouteni tuosta" puolesta.
Merkittävien ystävien lisäksi hän kertoo myös ( sivaltaen ) vastustajistaan, jotka käyttäen nykyäänkin yleisiä "trollauskeinoja" tai valeuutisia yrittivät kampittaa hänet asemastaan - myös Nobel-palkintoehdokkuudestaan.
Mielenkiintoinen yksityiskohta: Kun hän linnoittautui taloonsa lehdistöä paetakseen, hän ruokavarojen lisäksi hankki myös ajankulukseen Simenonin dekkareita ( ! ).
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, mikä huojentaa mieltäni, koska olen saanut ihmettelyä osakseni kuvattuani nukkejamme julkisilla paikoilla:
"Olen kerännyt kotiini pieniä ja isoja leikkikaluja joita ilman en voisi elää. Lapsi joka ei leiki ei ole lapsi, mutta mies joka ei leiki on kadottanut hänessä sykkineen lapsen, ja se on hänelle kipeä menetys."
AllendeMuistelmat saavat surullisen lopun. Neruda teki työtä Salvador Allenden hyväksi, joka valittiin Chilen presidentiksi. Toimet köyhän kansanosan hyväksi, mm. kuparin kansallistaminen, nostattivat oikeistolaisen vastarinnan ja lopulta sotilasvallankaappauksen. Allenden murhasivat chileläiset sotilaat pommittamalla presidentipalatsia.
"Minun kirjoittaessani näitä rivejäni vain kolme päivää on ehtinyt kulua niistä sanoinkuvaamattomista tapahtumista jotka aiheuttivat minun suuren toverini, presidentti Allenden kuoleman, Hänen murhastaan vaiettiin. Hänet haudattiin salaa."
Kahdentoista päivän kuluttua Neruda kuolee ja fasistit ryöstävät ja tuhoavat hänen kotinsa.
Nobel-palkinto 1971
perjantai 3. huhtikuuta 2020
Viikon 14 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Heinrich Böll: Suojaverkko ( 1979, suom. 1982 )
Koronaviruksen takia karanteenissa olo muistuttaa etäisesti kirjan Tolmin perheen eristyneisyyttä turvatoimien ympäröimänä. Jatkuva joka askeleen vartiointi, joka puhelun tai keskustelun enemmän tai vähemmän salainen kuuntelu alkaa rassata hermoja, ei yksin perheessä, vaan myös tuttavapiirissä ja asumisyhteisössä.
Böllin ilmaisutapa vaatii keskittymistä. Hän kuvaa henkilöidensä ajatusvirtaa lomittuneena suoraan dialogiin. Kukin henkilö saa vuoronsa, joten näkökulmat tapahtumiin muuttuvat. Varakkaan pariskunnan lapset tuottavat ongelmia. Heillä on taipumusta vasemmistolaiseen ääriaktivismiin. Poika on joutunut jopa vankilaan. Tyttärellä on aviollisia ongelmia. Perheystävä vaimoineen on joutunut pakenemaan "maan alle" terroristiyhteyksien takia.
Böll tuntuu nähneen yhteyden terrorismin kehittymisen ja saksalaisen sodanjälkeisen "talousihmeen", kapitalismin välillä. Keskustelu herra Tolmin ja hänen hierojansa Blurtmehlin välillä:
"- .. saanko tehdä teille vielä yhden kysymyksen, suokaa anteeksi röyhkeyteni - mikä teitä hämmästyttää eniten tässä maailmassa?
- Eniten, eniten minua hämmästyttää köyhien kärsivällisyys."
Nobel-palkinto 1972
Böll kritisoi kirjassaan myös katolista kirkkoa ja pappeja kierouttavaa selibaattia. Nyt aionkin seuraavaksi lukea kevennykseksi papista, josta olen aina tykännyt, niin uskonnoton kuin olenkin:
Ensimmäisiä isä Camillo-kirjoja luin muistaakseni jo koulupoikana. Olen hankkinut niitä kirjastooni aina, kun jossakin niitä on ollut saatavilla. Tämäkin löytyi kirppikseltä.
G.G. on onnistunut valtavan hyvin ja humoristisesti kuvaamaan kahden "erimerkkisen" voiman toisaalta vastakkaisasettelua, toisaalta vetovoimaa ja riippuvuutta toisistaan. Isä Camillo edustaa katolista kristillisyyttä, "taantumusta", Peppone punaista "edistystä", kommunismia.
Isä Camillo keskustelee kirkkonsa Kristus-patsaan kanssa, joka edustaa kirjailijan mielestä hänen omaa Kristustaan - hänen omantuntonsa ääntä. Kristus ohjaa keskusteluissa isä Camilloa hairahtumasta liian omapäisiin tempauksiin, mihin hänellä on kiivasluonteisena taipumusta.
Käydessään keskustelua kirkonkellojen kuuluvuuden merkityksestä isä Camillo tulee tokaisseeksi ajatuksen, jolla on merkitystä yhä nykyisen somevouhotuksenkin aikana:
"Mutta ihmiset ovat kovakorvaisia, ja kelloja tarvitaan ennen kaikkea juuri ihmisten kutsumiseen. Ihmisille on puhuttava äänekkäästi: laumat kuuntelevat vain sitä, joka pitää suurinta meteliä."
Pormestari Peppone toimii vasemmistolaisten äänitorvena. Kerran kylään oli tulossa vapaamielisten liberaalien edustaja puhumaan torilla. Sehän oli ennenkuulumatonta kommunistien hallitsemassa kylässä:
"Kas tässä nyt näette tasavallan vaarat!" tuumi Peppone. "Kuka lurjus tahansa voi ryhtyä puhua paasaamaan julkisella torilla!"
Joulun alla isä Camillo oli ehostamassa jouluseimen hahmoja, kun Peppone vaivihkaa liittyi seuraan. Kun alkoi olla valmista isä Camillo asetteli kaiken paikoilleen:
Tämä tässä on Pepponen poika, tämä on Pepponen vaimo, mutta tämä on itse Peppone", myhäili isä Camillo ja kosketti viimeksi aasia.
"Ja tämä taas on isä Camillo!" huudahti Peppone, otti käteensä pienen härkäveistoksen ja liitti sen ryhmään.
"Hm! Eläimet ymmärtävät aina toisiaan", tuumaili isä Camillo.
Kaikki eivät ole tykänneet tästä kirjasta. Eräällä sivulla oleva kirjoitus paljastaa jonkun olleen kauan sitten hyvin kyllästynyt äidinkielen tunnilla tämä kädessään.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2020
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)