Ei meillä mykkäkoulua pidetä, vaikka satunnaisesta tarkkailijasta saattaisi siltä tuntua. Ollaan ihan hiljaa vaan.
Ei meiltä sanatkaan lopussa ole, ei toki, mutta puhua ei nyt vaan saa. Käsittämätöntä miten joskus lentokoneeseen sattuu lähi-istuimelle selostaja, joka jaksaa paasata koko matkan ajan, tuntikaupalla, kaiken maailman asioita, joita ei taatusti haluaisi kuulla. Mutta kun korvia ei saa suljetuksi niin kuin silmiä. Nyt ollaan kotona varsin vaiti vaan!
Ulkomaanmatkalla pisti
silm - korvaan, miten ravintoloissa tai vaikka busseissa kävi jatkuva pulina. Outoja nuo espanjalaiset! Me vain istuimme sanomattomina kuin
mutistit. Mutta sanotaanhan, että suomalaiset vaikenevat kahdella kielellä - tai kolmella, jos saame otetaan mukaan - neljällä, kun englantiakin aika yleisesti osataan.
Ajat muuttuvat. Ennen istuimme aamukahvipöydässä kumpikin lehtensä takana. Sieltä silloin tällöin kommentoimme lukemaamme. Saattoi jopa syntyä pientä keskustelunpoikastakin. Nyt kummallakin on tabletti, joista toki lehtiäkin selataan, mutta myös TV-uutisia tai muita videoita kuulokkeet korvilla katsellaan. - Ei käy keskusteleminen!
Ja sitten päivän askareihin. Vaimo puurtaa blogiansa tai postcrossing-tutkimuksiansa pöytäkoneensa ääressä. Aikaa sitten opin, ettei käynyt minkäänlainen keskeytys: - Näyttää sadeksivan! Tai: - Naapuri hakee postiansa kumman myöhään tänään.
Itse saatan opiskella koodausta, jolloin on myrkkyä kesken visaisen bugin etsiskelyn kuulla: - Oletko nähnyt missään sitä pienempää kurinvarrastani? Tai: - Syötäisikö tänään kalasoppaa?
Illalla harrastamme lueskelua. Ikävää jos toinen keskeyttää juuri ratkaisevalla juonenmutkalla. Voi kadottaa ajatuksen, jopa rivin, jota oli lukemassa.
Onko tämä ongelma, muka? Ei sinne päinkään! Olemme oppineet kohteliaasti kysymään: - Saisko puhutella? Minkä jälkeen voi sitten ilmoittaa etukäteen lyhyeksi muotoillun ajatelmansa - jos luvan saa. Useinkaan ei tosin tule mitään ajatelleeksi.
