Vanha käytäntö ?

Äänistä

Kymmenvuotias pojantyttäreni kävi tässä taannoin Edvard Munchin näyttelyssä ja vaikuttui syvästi taulusta "Huuto". Seurauksena oli perusteellista tutkimusta taiteilijasta ja hänen tuotannostaan. Kymmenvuotiaat jo tietävät, miten tietoa hankitaan netistä. Ja kärsivällisesti minun oli myös osallistuttava hänen tietojensa jakamiseen.

Ja kuten aina, lapsilta saan virikkeitä omiin viritelmiini. Tehtävänäni oli miettiä valokuvauksen aiheita erääseen blogiin. Mitenkähän haasteellista vaikeaa olisi kuvata muitakin ääniä kuin huutoa!

Mahtuuhan maailmaan meteliä ja melskettä, räminää ja ryminää, kilkatusta ja kalkatusta. Kuvakulma on eri kuiskaukselle kuin supinalle, muiskaukselle kuin mutinalle. Jostakin kuuluu kumaus, pamaus tai kolaus.  Inhottavaa on raavinta tai rahina, kirskuna tai kirkuna. Miellyttäisikö havina vai suhina? Tuskin vinkuna, vonkuna, ulvonta tai vikinä.  Entä hiljaisuus - tai kaiku?

Omaähkyynen

Kun MINÄ vaadin lujasti,
lierokin loikkaa.



Ja kun MINÄ julmistun,
etanakin juoksee.

Pedofiili

Olin kymmeniä vuosia töissä lasten parissa. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Joten minulle ei ole vierasta lasten kanssa jutteleminen. Niinpä kun kävelin kaupassa karkkihyllyn sivuitse ja kun vieras lapsonen käsi täynnä makeisia sanoi minulle jotakin, pysähdyin kuuntelemaan.

- Mä tykkään näistä hedelmäkarkeista, haluatko maistaa?
- Voi kuule! Ennen pidin karkeista, mutta nykyään ne eivät maistu. Harmi, mutta kiitos kun tarjosit!

Lapsen äiti säntäsi hyllykön takaa:

- A P U A !!!  N A M U S E T Ä !!!

Takaisin

Lomakauden päättymistunnelmissa päätin osallistua viimeiseen haasteeseen, 416.

Kaivauksistani

Kasvihuoneilmiökö on aiheuttanut kevättulvien lisäksi kesä&syystulvat tänne Pohjanmaalle. Kävin tutkailemassa joen virtaamaa ulkorakennuksemme kulmalta. Matkaa kuohuihin kaksi metriä ulommas, puoli metriä alemmas, ennen kuin veden eroosio iskisi.
Sitten silmäys ainoan peltosarkamme puolelle.

No, ehkä tuo kuva hieman liioittelee. Ehkä se ei ole edes meidän pellolta. Mutta lapion varteen tartuin kuitenkin ojankaivuuaikeissa.
Nyt kaksi päivää myöhemmin totean löytäneeni kroppani raihnaisuudesta kaivurilihakset. Niitä kolottaa käsivarsissa, selässä ja jaloissakin.
Lisäksi olen löytänyt appeniaikaisen käsityksen jätehuollosta. Kuinka osuinkin ojallani lasihautaan, rautakautiseen romuläjään, puukautiseen kannikkoon. Arjen arkeologiaa!

Eikä tässä vielä kaikki. Urakkani viime metreillä savesta irrottautui tämä:

Kun kerroin anopilleni vaaleasta emalikahvipannusta, hän heti muisti. Se oli heidän avioliittonsa ensimmäinen yhteinen oma astiansa, joka oli sodan jälkeisenä pula-aikana hankittu suhteilla Osuuskaupasta "tiskin alta". Miksi se oli hyljätty savimonttuun, sitä hän ei muistanut. Nyt pannulla alkaa uusi elämä - ehkäpä kukkapurkkina.

Samaisen ojani latvoilta löysin parisen kymmentä vuotta sitten keraamisen "veistoksen". Puhdistettuna se oli näytteillä piirongin päällä.

Tyttäremme ylioppilasjuhlissa tuli eräs tädeistä kuiskuttelemaan vaimoni korvaan kyseisen esineen tarinan. Tätönen oli saanut sen ihailijaltaan lahjaksi, mutta kun hän sitten oli valinnutkin toisen nuorukaisen, hänen oli päästävä siitä eroon. Niinpä hän oli haudannut sen naapurin navetan taakse tuoreen sulhasen näkymättömiin.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Emme kertoneet tarinaa tädin miehelle. Älä sinäkään kerro!

Eastern promise