Kulttuurista

 

 

Vanha suola.../ 2

  

                                                               

                                                             Vielä vanhempia...

Raivosta

Selasin eilen netissä lehtiä. Otsikoissa alkoivat minua häiritä raivosanat. Niitä esiintyi niin iltapäivälehdissä kuin Hesarissa tai ylipäänsä maltillisimmissakin aviiseissa:

Raivo repesi Kreikan rahoista

Maitoraivo yllätti S-ryhmän

Riippuvuus tekniikasta synnyttää raivoa

Raivostunut ihmisjoukko tunkeutui

vankilaan Intiassa

Miljonäärin raivo sakoista luo nyt Suomi-kuvaa maailmalla  

Raivokas mäyrä rähinöi hotellin pihalla Tukholmassa

Niin että missä vaiheessa meistä jöröistä, puhumattomista suomalaisista on tullut raivoavia. Vai onko niin, ettei meitä jöröjä, puhumattomia suomalaisia havahduta vähempi kuin raivo. Tai sanat järkyttävä, tyrmäys, karmea, röyhkeä, pöyristyttävä, raju, mitkä sanat myös esiintyivät eilisissä otsikoissa.

Kuitenkin: Kielitoimiston sanakirjan mukaan on

raivota

1. riehua raivoissaan; haukkua, huutaa, sättiä silmittömästi.

2. myrskystä, tulesta, sodasta tms.

Nokia opetti meidät kailottamaan puhelimella. Internetti ja some vapautti meidät sosiaalisen kontrollin kahleista ( hyvistä tavoista ). Siispä raivotkaamme! Katsotaan mihin se johtaa. Takaraivossani piilee pieni epäilys vastareaktiosta.

 

Poluista

Ostin jokunen vuosi sitten vaelluskengät. Hyvät. Niillä pystyy tepastelemaan vaikka louhikossa nilkkojansa telomatta.
Syynä hankintaan oli matka manner-Kreikan eteläosiin. Tarkoituksenani oli patikoida vuorilla. Katselin kartasta etukäteen polut ja reitit.

Lähdin aikaisin aamulla - päivällä olisi ollut liian kuuma - Kardamilin kylästä  pitkin soratietä, joka seuraili Viros-joen rantamaa. Muutaman kilometrin jälkeen tie kohtasi joen, joka oli nyt kesällä täysin kuiva. Jatkoin matkaa jokiuomassa, hioutuneiden marmorikivien  päällä.

Siunasin kenkiäni. Ja ihmettelin, miten aasit ja muulit selvisivät lasteineen tässä somerikossa. Todisteita niiden läsnäolosta havaitsin kyllä. Jotenkin pisti silmään.

Koettelemukset alkoivat, kun piti luopua jokiuomasta ja alkaa kavuta ylös rinnettä. Aurinkokin oli noussut jo sen verran, että porotti estotta laaksossa vaeltajaan.

Kaiken kukkuraksi kantaani iskeytyneet saksalaiset reippailijat lähestyivät uhkaavasti. Enpä tullut tänne Kreikkaan juuri heitä tapaamaan. Päästyäni vuoristokylän laitamalle ensimmäisen talon muurin kohdalle äkkäsin kyltin:  εκκλησία, kirkko. Poikkesin polulta ja toivoin, että kunnon luterilaiset jatkaisivat matkaa.

Kirkko olikin vaatimaton, kivinen ortodoksikappeli. Ei, niin kuin postikorteissa, valkoinen, sinikupolinen, vaan karu ja pelkistetty. Ja se tarjosi kulkijalle varjon ja rauhan.

Vuoristokylä, Exohori, eli maalaiselämäänsä. Ja musta mummokin vakuuduttuaan, etten ollut saksalainen, tarjosi täydennystä huvenneeseen vesivarastooni. Yksimielisiä olimme läkähdyttävästä kuumuudesta. Mummon mukaan näin kuumaa ei ollut ollut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Joitakin päiviä myöhemmin luin Kardamilin kirjakaupasta ostetusta kirjasta ( Staffan Stolpe: Morea ), miten tunnettu matkakirjailija Bruce Chatwin oli kulkenut saman reitin ja päätynyt samalle kappelille, sittemmin lopullisesti. Parin vuoden päästä hänen vaimonsa sirotteli hänen tuhkansa kappelin ääreen oliivipuun alle.
Olisi luullut, että jotain aavistusta tai tunnetta olisi kantautunut hänen jäjiltään. Ainut tunne oli sietämätön jano sietämättömässä helteessä.

Mitä Chatwin sitten kirjoitti Kreikasta? Ei mitään. Täällä hän 1980-luvulla kirjoitti Australian alkuperäisväestöstä. Ehkä Australiassa vastaavasti Etelä-Amerikasta, josta hänen tunnetuin teoksensa kertoo, Patagoniasta.

Nämä vuorten rinteille raivatut polut, kalderimit, ovat ikivanhoja. Niiden tekijät ovat ammoin kuolleet, työn jäljet yhä vielä helpottavat nykyajan tallaajia. Tuskin kukaan kulkija heitä enää ajattelee niin tärkeä kuin heidän luomansa reitistö onkin.

Kotikonnuillani kuljin päivittäin koirieni kanssa lähimetsässä. Jäljistämme painui ajan kanssa polku varvikkoon. Kerran harhauduin polultamme. Löysin silloin yllättäen pätkän vanhaa painannetta. Selvästi vanha polku, ihmisten kulkema. Se alkoi jostakin ja päättyi vähitellen sekoittuen aluskasvillisuuteen. Myöhemmin löysin mökin kivijalat, ulkorakennuksenkin ja lähteen, kaivon paikka ilmeisesti. Jälkipolville käyttökelpoista heidän elostaan vain muutama kymmenmetrinen polku umpimetsässä.

Sitten tuli tapaninpäivän myrsky, joka rouhi metsän. Isäntä kaatoi loputkin ja raivasi paikalle pellon. Niin häipyivät omat ja mökkiläistenkin jalan jäljet uuden kulttuurin tieltä.
Aika on armoton. Vain kovimmat meistä jättävät jotakin kestävää perinnöksi jälkipolville.

Vanha suola...

Onkohan aika palata vuosikymmenten takaiseen harrastukseen?!
Opiskeluajan joutilaisuudessa harrastelin pilakuvia. Entäpä nyt vanhuuden luovassa joutilaisuudessa:




https://www.youtube.com/watch?v=8uCurgyv-XE

Sergei Münchenin puheensa jälkeen.
http://www.rusembassy.fi/fin/index_fi.html

Kuka se on kukkona tunkiolla?

Rasa maas

Vuosia sitten istuin työnantajani velvoittamana koulutuspäivillä. Asiantuntija Jyväskylästä esitelmöi erityisopetuksen uusimmista virtauksista. Kun sitten lopuksi tuli yleisön vuoro esittää kommentteja, nousi ylös siilitukkainen, juureva, pienen koulun johtaja:

- Kyllä se niin on, että pököpää on pököpää. Ei sitä erityisopetus muuksi muuta. Sen pököpään isäkin on pököpää.

Järkyttynyt esitelmöitsijä tuli jälkeenpäin kyselemään moisen kommentin esittäjästä. Yritin selitellä, että henkilö on tunnettu omalaatuisesta huumoristaan.

 

Vähänpä tiesin! Sattumoisin omistukseeni joutui samaisen henkilön koulun "arkistoja", ruutuvihkoja lapsen käsialalla kirjoitettuine merkintöineen. Kävi ilmi, että lapset oli pantu ilmiantamaan luokkatovereiden käytös- ja huolimattomuusrikkeitä. Kaikki nätisti ylöskirjattuina siisteihin sarakkeisiin kunkin nimen kohdalle. Tässä esimerkkejä:

kirja kotona, pulsa sotkus, törmäs tielle, pallo pihalla, mölyäminen, kengät vinos, rasa maas...

 

Miten sitten palkittiin ansioituneimmat. Oppilas joutui kantamaan kaulallaan kylttiä, jossa luki:

 

"M'OON ISOO FLETARES"

 

 

 

Jos olit arka, kömpelö tai hidas oppilas tuossa luokassa - mikä ahdistuksen määrä!

 

Menetelmäänsä opettaja esitteli innokkaana myös ulkomaisille kolleegoilleen ja lehtien palstoilla. Ansioistaan hän sai neuvoksen arvon.

 

Sanastoa ja selityksiä: rasa = kinnas, lapanen

                                     m'oon isoo fletares = olen suuri        

                                     vetelys