perjantai 12. maaliskuuta 2021

Käärme nimeltä Arto


Pitkittyneessä parisuhteessa on se hyvä/paha puoli, että kummallakin ajatukset kulkevat suurin piirtein samaan suuntaan ja samaan aikaan.

- Juotaisko kaffit?

- Veit sanat suustani!

Tai

- Pitäisköhän soittaa Pojalle?

- Aattelin juuri ihan samaa.

Mutta kun aamulla herättyään kertoo nähneensä jonkinlaista painajaista ja vaimo sanoo myös nähneensä, tulee huolestuneeksi. Ei kai nyt sentään samoja uniakin nähdä! Jotain yksityisyyttää sentään!

Huojentavaa oli kuulla hänen painajaisensa olleen perinteinen käärmeen luikertelu- ja pistelykammotus. Siinä ei tietenkään ollut mitään tulkintavaikeutta. Käärmeethän ovat helppoja tapauksia.

Oma painajaiseni oli paljon sofistikoidumpi ja komplisoidumpi. Kysymys oli unohtamispelosta. En nyt muista mistä oli kyse ( uniahan ei herättyään tahdo enää muistaa ), mutta asetelma oli sellainen, että minun piti muistaa jostakin syystä sen TV-julkkiksen nimi, sen joka tekee nimellään nimettyä haastatteluohjelmaa. Siinä hän keskusteluttaa toisia julkkiksia. Mutta mikä on miehen nimi? Sitä en unessa millään muistanut, vaikka olisi ollut tärkeä tietää. Painajaismaista!


Mutta muistin, että kannattaa ajatella tällaisessa tapauksessa ihan muita ajatuksia. Niinpä saattaa kadonnut asia itsestään pulpahtaa mieleen. Uneksin siis ihan tavallisia, rentouttavia unelmia - ehkä lomamatkaa, ehkä uutta autoa, en muista. Sitten kuin salamana kadonnut nimi pläjähti esille aivostoni hämäryyksistä: ARTO NYBERG.  Mitä tuhannen tappuraista minun tämä nimi piti tietää, enhän katso koko ohjelmaa!


Painajaisen pahin vaihe oli vasta edessä. Ilahtuneena nimen löytymisestä hairahduin taas muille uniteille, kunnes yhtäkkiä ja tilaamatta olin unohtanut sen nimen taas. En kirveelläkään saanut veistettyä sitä puupäästäni esiin. Vasta hikipäissäni noustuani sängystä läähättämään vaimolleni nähneeni painajaisia, muistin Arton. Ja vaimo vain sanoi: - Minäkin näin, sen käärmeen!

 

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Viikon 9 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.







Steinunn Sigurdardóttir:  

Heiðalammaspaimenen maailman laidalta ( 2016, suom. 2020 )


Kirjailija kertoo johdannossa kokeneensa aluksi vaikeaksi ryhtyä kaunokirjailijana muuttumaan tietokirjailijaksi. Dokumentaariseen asia- ja tietopohjaanhan tämä teos rakentuu. Mutta tuntien Svetlana Aleksijevitsin haastattelukirjat, hän rohkeni ryhtyä työhön.

Kirja kuvaa Heidan, Heiða Guðný Ásgeirsdóttirin elämää syrjäisellä lammastilalla. Tosin hänen elämäänsä kuuluu toki paljon muutakin kuin lampaiden hoitoa: Hän on nuorempana toiminut mallina New Yorkia myöten, rakennustyöt sekä poliisin tehtävät ovat tuttuja; tilallansa hän johtaa opastettuja vaelluksia sekä hoitaa Vatnajökul kansallispuiston asioita. 

Erityisesti hän sai mainetta taistellessaan energiayhtiön aikeita vastaan. Tarkoitus oli padota voimalaa varten valtava alue, myös suuri osa hänen tilastaan. Tultuaan tunnetuksi ympäristöasioiden puolustamisesta hänet valittiin varajäseneksi Islannin parlamenttiin, Althingiin.

Ansiolista ei pääty tähänkään. Hän tekee uuhien ultraäänitutkimuksia ympäri Islantia. Lampaiden keritsemisessä hän toimi jonkin aikaa ammattimaisesti ja on osallistunut keritsimisen maailmanmestaruuskisoihin ( ! ) Uudessa Zeelannissa.

Ehkä lopetan luettelon. Mutta on pakosta kerrottava vielä kaksi asiaa. Hän hoitaa ja omistaa tilaansa yksin, apuväkeä on tilapäisesti. Joillakin alueilla se herättää ihmetystä, onhan hän nainen. Ja vielä - ja se kiinnostaa minua erityisesti - hän runoilee, on runoilevaa sukua. Kirjassa on monta mainiota esimerkkiä.



Kirjan valintaan vaikutti tietysti vaimoni islantilaispaitojen harrastus!





Ayobami Adebayo:  Älä mene pois  ( 2017, suom. 2018 )

Teos on kirjailijan esikoinen. Se sijoittuu Afrikkaan, Nigeriaan, ja vaikka päähenkilöt ovatkin saaneet länsimaistyyppisen koulutuksen, voisi sanoa heidän kuuluvan sivistyneistöön, vanhoihin sukuihin, tapoihin ja taikauskoon liittyvä perinne on vahvana mukana heidän elämässään.

Nuoret tapaavat satunnaisesti ja rakastuvat. Tyttö, Yejide, on päättänyt, ettei antaudu sukupuolisuhteisiin ennen avioliittoa, ja poika Akin suostuu siihen. Tällöin jää tytöltä tietämättä, että poika kärsii impotenssista. Avioliitto solmitaan, mutta lasta ei vaan kuulu. Anoppi ja muu suku puuttuvat asioihin, ja toimittavat Akinille toisen vaimon. Tilanne ei tietenkään muutu. Taikakeinoja otetaan käyttöön.
Halu saada lapsi on niin voimakas, että Yejide kehittää valeraskauden, mutta vauvaa ei vain kuulu. Silloin Akin pyytää veljeään hedelmöittämään vaimonsa. Niin tapahtuukin. Ongelmaksi nousee perinnöllinen sairaus, jota kumpikin piilevänä kantaa. Lapsi kuolee, samoin käy toiselle. Kolmannen lapsen saatuaan Yejide katoaa kodista toiselle paikkakunnalle, koska ei kestä nähdä kolmannen lapsen kuolemaa.

Kymmenen vuoden kuluttua hän alkaa haluta tietää, miten lapsen lopulta kävi. Hän tulee takaisin appensa hautajaisiin todetakseen lapsensa jääneenkin henkiin. Kirja päättyy toiveita herättävästi uuden yhteiselämän orastamiseen.

Kirjailija on selvästi lahjakas kertoja. Kirjan rakenne on miellyttävä, kertojan näkökulma vaihtelee Yejiden ja Akinin välillä. Mukana on myös välähdyksiä Nigerian valtiollisen yhteiskuntaelämän ongelmista.
Kirjan avulla sain tietoa naisen asemaan miehiin ja erityisesti aviomieheen nähden, naisten keskinäisiin suhteisiin moniavioisessa perheessä, isoäidin voimakkaaseen asemaan.




.

perjantai 26. helmikuuta 2021

Viikon 8 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.





James Oliver Curwood:   Kuolleista palanneet 
                                           ( 1927, suom. 1936 / 1957 )

Valitsin tämän kirjan vain, koska halusin vastata vaimon haasteeseen ja koska tiesin kirjan liittyvän Kanadaan ( Paljon väriä karttaan! ) ja koska noita Riksin sarjan kirjoja tiesin löytäväni paljon vinttikomerostamme.

Karun luonnon elävän kuvauksen sekaan varsin pian alkoi kehkeytyä romanttinen tarina. Sittemmin googlasin Curwoodia - selvisi että se juuri oli hänelle tyypillistä. Jaksoin kuitenkin sinnitellä tarinan loppuun.

 Tarina huipentuu, kun päähenkilö vaimonsa ja salaisen rakastettunsa sekä tuttavapariskuntansa kanssa seisoskelevat vuolaan kosken partaalla. Keskustelussa herää kysymys, hyppäisikö puoliso siippansa perään koskeen kuolemaan, jos tämä sattuisi putoamaan sinne. Tietenkin päähenkilö sattuu putoamaan. No, hyppäsikö vaimo? Eipä tietenkään, rakastajatar hyppäsi!

Kirjailija ei toki antanut sankarin kuolla. He pelastuvat ihmeen kaupalla kovan väännön jälkeen. Lopulta he saavat toisensa. Päähenkilön vaimollakin on jo pitkään ollut uusi katsottuna. Happy End.

Ps. Jännästi edellisen kirjan, Odysseuksen retkien, nimistöä esiintyy tässäkin kirjassa. Tuo vuolas virta mainitaan Styks-virraksi, kosken kurimus Kharybdikseksi ja jossakin taisi puhallella tuulten jumala Aeloskin.




Zane Gray:  Rajaseudun henki  ( 1906, suom. 1925 )

"Siitä, jota monet tämän kertomuksen lukijat voivat sanoa "raakuudeksi", ei tekijä aio esittää mitään anteeksipyyntöjä, vaan pikemminkin painostaa, että kertomuksen raju henki oli Läntisen rajaseudun elämälle noin sata vuotta sitten jotakin aivan olennaista ja todellista."

Johdanto enteili hurjia seikkailuja. Ja niin tapahtuikin. Sankari kuoli, rikollisia kuoli, viattomia kuoli. Kuvaus "indiaaneista" vaihteli villeistä raakalaisista urheisiin ja jaloihin sotureihin, jopa rauhaa rakastaviin kristittyihin. Greyn käsitys intiaanien raakaan käytökseen näytti perustuvan valkoihoisten uudisasukkaiden omavaltaisiin maanvaltauksiin, rikollisten valkoihoisten yllytyksiin lähetyssaarnaajia vastaan ja viinan ja aseiden kaupustelijoiden häikäilemättömyyteen. Valkoisten oikeutta uudisasutukseen intiaanien alueelle ja uskonsa levittämiseen ei kyseenalaistettu.



Kirjan tapahtumat alkavat Allegheny- ja Monongahela-jokien yhtymäkohdassa Fort Pittissä. Google maps paljasti paikan olevan nykyään Pittsburgh, missä näkymät ovat täysin erilaiset kuin kirjan kuvaamana aikana. Luonnosta annetaan kaunis ja koskematon vaikutelma, mikä siihen aikaan varmasti vielä vallitsikin. Itse olen saanut istua kyydissä Glevelandista Columbukseen talvella kymmenisen vuotta sitten ja muistikuva on enimmäkseen preeriamainen.


Juonen kulku pääpiirteissään on selostaa uudisasukkaiden ja lähetyssaarnaajien kulkeutuminen länttä kohti Gnadenhutteniin, "Rauhan kaupunkiin". Vihamielisyyksien puhjettua kääntyneet intiaanit tapettiin, ja valkoisten oli paettava. ( Massamurhan muistomerkki ) Kirjan tapahtumilla lienee todellisuuspohjaa, jotka perustuvat kirjailijan saamiin eversti Ebenezer Zanen päiväkirjan muistiinpanoihin.







René Goscinny, Albert Uderzo:  Umpah-pah

Iltakevennyksinä luin sängyssä Asterixin tekijöiden 1950-luvulla kehittelemän Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulle sijoittuvan hupailun, missä sankareina ovat Umpah-pah, väkivahva intiaani sekä ranskalainen kreivi Olvin Janoisin. Kirjoja on viisi. Niissä on nähtävissä saman tyylin kehittymistä, mikä sittemmin täydellistyi Asterix-sarjoissa.



perjantai 19. helmikuuta 2021

Viikon 7 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.



Näinä aikoina, kun pakkanen kurittaa meitä kurikkalaasia, vaikka aurinko helottaa helmikuun hohtavilla hangilla, on ollut tapana haaveilla kesästä ja kesämatkasta - Kreikkaan. Mutta nyt jää matka tekemättä. Hyvä niin. Ei ilmasto pilaannu.



Silti olen haaveillut Kreikasta lukemalla Homerosta. No, en suorastaan, vaan käännöstä Odysseuksen seikkailuista. Jos se nyt sitten oli Homeroksen kirjoittama, epäilijöitäkin on.


Ilia ja Odysseia on suomennettu jo 1900-luvun alkukymmenillä. Koska Osmo Pekonen vertailtuaan eri aikakausien käännöksiä toteaa: "Sadassa vuodessa suomen kieli on - - köyhtynyt ja suomalainen sivistys madaltunut niin paljon, että nykylukijan on vaikea saada selvää Mannisen runoilemasta antiikin jumalten maailmasta", katsoin matalaotsaisena paremmaksi lukea proosamuotoisen nuorisolle tarkoitetun Walter Copland Perryn kertomuksen, jonka Taisto Kannel on suomentanut 1987.

Hommahan lähti liikkeelle vanhasta kunnon "kerro-kerro-kuvastin-kohtauksesta" eli riidasta jumalattarien kesken kuka on kaunehin. Ja Paris, tuo typerä prinssi, valitsi väärin Afroditen kauneimmaksi. Afrodite oli luvannut Parisille lahjukseksi maailman ihanimman naisen, joka sattui olemaan Helena, naimisissa Spartan Menelaoksen kanssa. Niinpä siitä suoriutuivat Paris ja ihana Helena Troijaan, mistä syystä Menelaos kataantui verisesti. Ja sotahan siitä syntyi.

Sparta sijatsee nykyäänkin Peloponnesoksen niemimaalla, Morean alueella. Olenpa päässyt käymään siellä päin. ( Tässä linkki! )
Ja samoilta seuduilta lähdettiin nykyaikana taas Turkin suuntaan tappelemaan Kreikalle itsenäisyyttä. ( Tässä linkki! ).


Troijan sota oli kaamea, sodat aina ovat, eikä ratkaisua tuntunut löytyvän. Sitten Spartan pojat olivat vetäytyvinään, mutta tarjosivat troijalaisille suuren puuhevosen läksiäisiksi. Tämä oli se kuuluisa trikki, jota nykyajan hakkerit käyttävät ujuttaessaan hankaluuksia viattomassa paketissa. Hepan sisällä olevat sotilaat pääsivät Troijan muurien sisälle ja panivat paikat palasiksi. Rikkaudet ryöstettiin, Helena meni Menelaoksen kanssa kotiin elämään elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta Odysseuksen paluu olikin ihan oma tarinansa.

Taisteluista kuvataan myös, miten Paris surmasi Akhilleuksen tähtäämällä kantapäähän. Ja niin me saimme jokainen oman heikon kohtamme, Akhilleen kantapään. Akhilleen äiti-parka oli pidellyt Akhilles-vauvaa kantapäästä kastaessaan hänet Styks-virrassa. Ja minä saan tilaisuuden kehua kahlanneeni tuossa virrassa. ( Tässä linkki! )



Odysseuksen paluu oli yhtä söhellystä vaikeuksista vaikeuksiin, laiva- ja miestappioita. Jumalatkin asettuivat häntä vastaan, ylijumala Zeus etunenässä.

Jo heti ensimmäiseen saareen piti mennä ryöstelemään, mutta miestappioita tuli ( kikonit ). Seuraavassa paikassa tarjoiltiin huumausaineita ( lootuksensyöjät ), mutta tunnetuimpia kohtauksia lienee kyklooppien maan tapaus, jossa Polyfemos-kyklooppi harvensi Odysseuksen joukkoa popsimalla heitä ruoakseen. Vasta kun Odysseus miehineen sai puhkaistuksi kykloopin ainoan silmän, pakeneminen tuli mahdolliseksi.

( Kuka oli Polyfemoksen uhri? Sanaristikkovihje! Vastaus. Akis. )


Seuraava saari oli kaikkien tuulien kuninkaan Aioloksen. Olisikohan ollut nykyinen Mykonos? Siellä tärväytyi kuukausi pidoissa. Lähtiäislahjaksi he saivat pussillisen tuulia, mitkä utelias miehistö vapautti Odysseuksen nukkuessa. Ei siitä hyvä seurannut. Kotisaari Ithaka jäi kauas taakse.

Vielä onnettomampi oli kohtalo jättiläisten saarella, missä Antifades pisteli yhden miehistä poskeensa. Jättiläiset paiskoivat kivenmurikoita matkamiesten laivoihin, vain Odysseuksen laiva selvisi.



Sitten olikin noita-Kirken vuoro. Hän muutti miehiä sioiksi, jotka Odysseus sai vapautetuksi Hermes-jumalan antaman yrtin avulla. Kirken neuvosta Odysseus matkusti Manalaan, Haaden kosteaan kartanoon, missä tapasi tietäjän ja äitinsäkin sielun.

Tietäjä kertoi Odysseuksen pääsevän miehineen kotiin, jos malttavat olla tappamatta Helioksen karjaa matkallaan. Tappoivat tietysti!

Ennen sitä Kirke antoi heille suotuisan tuulen. Seuraava vaikeus olivat seireenit, jotka lumoavat äänellään. Miehet panivat vahaa korviinsa välttyäkseen kuulemasta, mutta Odysseus sidotti itsensä mastoon kuullakseen heitä.

Yhä pahempaa edessä: liikkuvat kalliot, joiden välistä lintukaan ei lennä sekä kammottavat Skylla ja Kharybdis; Skylla joka luolastaan pyydystää kulkijoita, Kharybdis pyörre, vedennielijä. Miestappio oli kuusi urhoa.

Ja kun tästä selvittiin, Helioksen karjan teurastus aiheutti Zeuksen vihan, ja loput miehistä sekä laiva tuhoutuivat. Vain Odysseus selvisi nipin napin.

Lopulta ihanahiuksinen nymfi Kalypso onki hänet ajelehtimasta saarelleen ja piti häntä luonaan seitsemän vuotta. Vihdoin jumalten mieli muuttui, ja Odysseus sai luvan palata kotiinsa. Kalypso antoi suotuisan tuulen puhaltaa Odysseuksen lautalle.


Mikään ei suju aivan suoraviivaisesti Kreikassa, ei tämäkään matka vielä valmis ollut. Poseidon, suuri maanjärisyttäjä, ei ollutkaan vielä leppynyt, vaan kaatoi Odysseuksen lautan. Hän joutui taas lillumaan meressä pari päivää, ennen kuin ajautui rantaan. Tarvittiin kaksi jumalatarta, Ino ja Athene, auttamaan hänet kuiville fajakien maahan. Siellä suloinen Nausikaa otti hänet ystävällisesti vastaan. Fajakit juhlivat monta päivää, kunnes varustivat Odysseukselle nopean laivan, ja kuljettivat hänet runsaine lahjoineen ja aarteineen kotisaarelle.

Vaan kotonapa Ithakassa olivat menossa orgiat. 

( Ihan varmaa ei ole, että se oli nykyinen Ithaka, saattoi olla viereinen Lefkaskin, jossa olen käynyt.

Odysseuksen vaimolla Penelopeialla oli siellä kestittävänä kosijoita, Odysseuksenhan luultiin kuolleen.

Harmaasilmäinen jumalatar Athene muutti Odysseuksen vanhentuneeksi ryysyläiseksi, jota kukaan ei tuntenut. Hän meni taloonsa aiheuttaen hämmennystä, mutta kreikkalainen vieraanvaraisuus salli hänen tulla. Tämä vieraan kunnioitus on vallalla nyky-Kreikassakin.

Penelopeia sanoi valitsevansa kosijoista sen, joka pystyy jännittämään Odysseuksen jousen ja ampumaan sillä nuolen kahdentoista kirveen silmän läpi. Kukaan kosijoista ei siihen pystynyt. Silloin tuli ryysyläisen vuoro. Pilkkahuutojen kaikuessa ryysyläinen astui esiin, ja Athenen palauttaessa Odysseuksen muodon ja voimat, jännitti helposti jousen ja ampui tarkasti kirveensilmien läpi.

Ja Odysseuksen kosto oli ankara ja verinen. Niin Odysseus ja Penelopeia saivat jälleen toisensa. Sen pituinen se. - Olipa melkoista sekoilua!

( Ehkäpä näiden muistiinpanojen avulla pystyn palauttamaan tarinan mieleeni, jos unohdus valtaa ullakkoni. )


lauantai 13. helmikuuta 2021

Viikon 6 / 2021 kirjakassi

 




Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.





James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta 
                         ( 1916, suom. 1982 )

Omaelämänkerran kirjoittajiin suhtaudun ennakkoluuloisesti. Asiat ja tapahtumat pyritään muistamaan valikoidusti parhain päin. Tämä elämänkerta on kaikkea muuta. Luultavasti siitä on kirjoitettu tutkielmia, kenties väitöskirjoja. Yritän kirjoittaa niin, että muistaisin myöhemmin jotakin.
Kirjassa Joyce on Stephen Dedalus. Hänen elämäänsä kuvataan lapsuuden kodista koulupojan ( jesuiittakoulu ) kokemuksiin, murrosiän vaikeuksiin ja yliopiston opiskelijan, nuoren aikuisen, elämään.
Ja koko ajan kirjailija tarkastelee elämäänsä vuoroin sisältä päin, vuoroin ulkopuolisen silmin. Jo varhain hän tuntee olevansa erilainen kuin toverinsa.   

Jesuiittakoulun kuri oli kova, eikä aina oikeudenmukaista. Stephenkin sai maistaa syyttä patukkaa käsilleen. Perheen taloudellinen tila huononi ja hän joutui lopettamaan koulunkäynnin joksikin aikaa. Mutta uusi koulupaikka löytyi. 
Ainekirjoitus oli hänelle tärkein aine. Hän luki koulun ohella "kumouksellisia" kirjailijoita, joiden vaikutuksesta hän oli vähällä saada aineistaan kerettiläisen syytöksen.

Koulusta Stephen sai stipendin ja ainekirjoituksista palkinnon. Rahat hupenivat nopeasti, siinä suhteessa isänsä poika. Kuitenkin yhä enenevässä määrin hän tunsi olevansa ulkopuolinen perheessään: "poikapuoli, velipuoli." 
Seksuaalisuuden herätessä hänessä hän alkoi vaellella kaupungilla ja lähestyä "kuolemansyntejä". Koulun painottaessa kirkon opinkappaleita Stephen syventyy pohdiskelemaan uskonasioita, tekemänsä kuolemansynnin sovittamista, ripittäytymisen vaikeutta, häpeää. Hän vaipuu hätäännyksissään mielikuvitusmaailmaan, jossa paholaiset ja helvetti pelottavat. Käännekohdaksi osoittautuu tilanne, jossa rehtori todettuaan Stephenin "kunnolliseksi" ja lahjakkaaksi, kysyy hänen haluaan liittyä veljeskuntaan.

"- Tuon kutsun saaminen, Stephen, sanoi pappi, - on korkein kunnia, minkä Kaikkivaltias Jumala voi ihmiselle antaa. Yhdelläkään tämän maailman kuninkaalla tai keisarilla ei ole stä valtaa, mikä on Jumalan papilla..."



Pohdittuaan aikansa Stphenistä alkoivat papin sanat tuntua ontoilta. Aikaisemmat papinhaaveet hyläten hän vakuuttui kohtalostaan sosiaalisten ja uskonnollisten siteiden ulkopuolella. Oli vuorossa yliopisto-opiskelujen aika. 



"Vapautuminen ja sitten ylpeys nostatti hänen mieltään hitaana pitkänä aaltona. Tarkoitus, jota palvelemaan hän oli syntynyt, vaikka itse tarkoitusta ei vielä näkynyt, oli johdattanut hänet pakoon näkymättömiä polkuja pitkin, ja nyt se kutsui häntä taas, ja pian hänelle avautuisi uusi seikkailu."

Ja vielä sitaatti nuoruuden kiihkosta:

"Hänen sielunsa oli noussut poikavuosien haudasta, heittänyt yltään kuolinvaatteet. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Sielunsa vapaudesta ja voimasta hän loisi ylpeästi, kuten suuri taiteilija, jonka kaima hän oli, jotakin elävää, uutta ja lentoon nousevaa, kaunista, aineetonta, häviämätöntä."

Kirjansa loppuosassa Joyce painottaa keskusteluissa käsityksiään taiteesta, kauneudesta - estetiikasta. Hän on tutkinut Tuomas Akvinolaista, Platonia, Aristoteletta.  Tunnustan rehellisesti, ettei minua jaksa kiinnostaa pohdiskelu siitä, mitä "ästetiikka" on ja mitä se ei ole, mutta luin sen kuitenkin.

Pohdiskelujensa tuloksena Stephen päättää lähteä Irlannista. Onneton rakkaus mustasukkaisuuksineen ehkä vaikuttaa myös asiaan. Niinpä hän sanoo ystävälleen:

"En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin - vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta."  

***

Iltalukemisiksi sängyssä ennen nukahtamista nappasin komerosta siivotessa löytyneitä vanhoja sarjakuvakirjoja. Asterixin murreversioon voisi liittää varoituksen: Voi vaarantaa lukijan terveyden - olin tikahtua. "Isoon taloon ankkaa" lukiessa puolestaan piti etsiä ( äänettömästi ) oikeaa intonaatiota päästäkseen tunnelmaan. Lucky Luken kannesta jo näki kyseessä olevan vanhan version. Luckella sätkä hampaissa. Tintti ja "tuhannen tuhatta turjaketta"-Haddock seikkailevat Etelä-Amerikan vallankumousten pyörteissä. Historiaa naurettavassa muodossa, osin maantietoakin. En nyt kuitenkaan kuittaa näillä vaimoni haastetta, vaikka arvostankin sarjakuvia kulttuurin yhtenä muotona.


Goscinny, Uderzo: Kallija tyttölöi ( Kaisu Lahikainen )



Morris, Goscinny: Mustat kukkulat





Hergé: Tintti ja Picarot




Joose Tammelin: Isoon taloon ankka