Eduskunnasta lomalle

Kiire vieraslajien kitkentään, Juha Mäenpää?

Huoltohomma

Oikeuskansleri otti tutkittavakseen automaatit. @thpoysti #KELA #Kansaneläkelaitos #Verohallinto

Viikon 25 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Leo Tolstoi: Lapsuus, poikaikä, nuoruus  ( 1852 - 57, suom. 1952 )


Sholohovin jälkeen teki mieli kurkistaa vallankumousta edeltäneeseen aikaan. Siihen tarjosi mahdollisuuden Tolstoin esikoisteos, mikä sattui lojumaan kesäpaikan hyllyssä. 

Kirjahan on omaelämänkerrallinen, missä rikkaan "kreivillisen" maalaiskartanon poika kasvaa ja kehittyy vähitellen huomaamaan asemansa eron alempisäätyisiin nähden sekä eron naissukupuoleen nähden. Kartanossa palveleviin maaorjiin Tolstoi kiinnittää huomionsa ohimennen eikä hänen myöhemmästä pyrkimyksestään orjien vapauttamiseksi ja köyhien auttamiseksi tässä teoksessa vielä näy kuin kevyitä ajatelmia.

"Mitä siitä, että me olemme rikkaita ja he ovat köyhiä? -ajattelin.- Ja millä tavoin siitä seuraa, että on välttämätöntä erota? Miksi emme jakaisi tasan sitä, minkä omistamme?"

Maaseudun luonnon kuvaus on vivahteikasta ja tunnelmallista. Kartanon tapa toimia ja sen omistavan luokan joutilas elämäntyyli tulee hyvin esiin. Mielenkiintoisia persoonia kuvataan, ja Tolstoin psykologinen silmä on oivaltava.

"On omituista, miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen kaltainen, mutta siitä asti kun lakkasin olemasta lapsi, usein tahdoin olla lapsen kaltainen."

Viikon 24 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Mihail Sholohov:  Aron raivaajat ( 1932, suom. 1960 )

Nobel-palkinto 1965

Vintin kirjahyllyjen raivauksesta tarttui pölyttynyt Aron raivaajat lukupöydälleni - siis sohvalleni/sängylleni. Ajallisesti kertomus sijoittuu 1930-luvun Neuvostoliittoon, missä oli menossa vaikea maatalouden kollektivisointi. Vaikea siinä mielessä, että maatalousolot olivat melko alkeelliset vaihdellen suurtilallisista ( kulakit ) ja "keskiäveriäistä" yksityisomistajista tilattomiin, köyhiin maatalouden työntekijöihin.

Kirja kuvaa elävästi, eikä niinkään ihannoivasti, muutosprosessin etenemistä ja takaiskuja. Ihmiskuvauksissa Sholohov nostaa esiin mainioita persoonia, ja voi hyvin kuvitella hänen löytäneen hahmonsa perustyypit todellisesta elämästä. Muuttihan hän asumaankin lapsuutensa seuduille Donin kasakoiden alueelle.

Vaikka kirja edustaa "mestarillisesti sosialistista realismia", ei siinä bolsevikeista luoda ihanteellisia mallikansalaisia "maailmanvallankumouksen" palvelukseen. Silti pohjimmiltaan kolleksivisointi näytetään vapaaehtoisena, mutta toimivana tulevaisuuden ratkaisuna. Valitettavasti jää kyllä kertomatta se, miten Stalin teloitutti 2,5 miljoonaa kulakkia luokkavihollisina heidän vastustettuaan "vapaaehtoista" kollektivisointia.

Tämän ajan kuohunta USA:ssa, ja meilläkin, rotusyrjinnästä, kiinnitti huomioni erääseen dialogin kohtaan kirjassa. 

"Kun rikomme kaikki rajat, niin minä ensimmäisenä ehdotan: - Menkää naimisiin erirotuisten kanssa! Silloin ihmiskunta sekoittuu ja maailmasta poistuu sellainen häpeän aihe, että jokin on iholtaan valkea, toinen keltainen ja kolmas musta, eivätkä valkoiset voi soimata toisia heidän värinsä takia ja pitää heitä itseään alempiarvoisina."

Politiikka on eri laji

Keskustan parkkipaikalla on ollut aina toimintaa.

Viikon 23 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Jan Ivar Billow:  Sininen naamio ( 1960 )

Kesän alkaessa, ja puutarhojeni vaatiessa yhä enemmän askareita, lukeminen on jäänyt taka-alalle. Käydessäni lapsuudenkodissani, löysin ( siis vaimoni löysi ) seikkailukirjan, jonka olin saanut puoli vuosisataa sitten.

En muista lapsena lukemastani mitään. Kansikuva vaikuttaa tutulta. Luultavasti olin sen ikäisenä aivan "lyötynä" tarinasta. Olihan siinä seikkailua, jännitystä, hämäräperäisiä, pimeitä paikkoja, naamioitumisia, poikajengi jne.

Kirjailija, josta en löytänyt googlettamalla mitään, on  selvästi tiennyt tarinan alun merkityksen lukijan jatkohaluille. Pian alkusivuilla esitellään tyylipuhdas sankari Ville:

"Hänen ryhtinsä ja käyntinsä oli kuin ainakin harjaantuneen voimistelijan, ja siniset silmät, jotka katselivat koululakin lipan alta, ilmaisivat älyä ja valppautta."

Ja rikos tapahtuu myös alkusivuilla. Sitä jokseenkin saamattomat poliisit pyytävät Villeä tutkimaan. Epäillyt puolestaan kuvataan tupakoitseviksi, murrosäänisiksi, honteloiksi ja laihahkoiksi iholtaan kellahtaviksi ja näppyläisiksi, syyläisiksi, arpisiksi, yksisilmäisiksi jne.

Ville naamioituu "salaperäiseksi kulkijaksi", joka soluttautuu jengin romuvaraston loukossa sijaitsevaan tukikohtaan ja piankin voittaa porukan luottamuksen päästen johtajan asemaan.

Eipä kulu kauankaan, kun hän on saanut heidät katumapäälle pahoista teoistaan, ja kasvatus oikeille raiteille alkaa. Villen näkemys on nimittäin se, että pahoille teille joutuminen johtuu vain onnettomista olosuhteista ja varsinkin turmelevista rikos- ja gangsterikirjoista ja -lehdistä sekä rikoksia esittelevistä elokuvista. Pohjimmiltaan he ovat kaikki kunnon poikia.

On uskomatonta, miten on kuviteltu "sakilaisten" kättelevän kohteliaasti tavatessaan, puhuvan kirjakieltä, pitävän kokouksiaan noudattaen kokousjärjestystä puheenvuoroineen ja päätöksineen. Kirjailijalla ei ole ollut mitään kosketusta nuorten todellisuuteen. Hän on lähtenyt tarinoimaan armollinen, valistava kasvatusasenne mielessään.

1960-luvulla ei varmaan käsitettä tietosuoja vielä tunnettu. 15-vuotias koulupoika saattoi siis soittaa sairaalaan ja koululle saadakseen selville rikoksesta epäilemänsä nuorukaisen nimen. Eipä oikein uskottavalta tunnu - mielikuvitus on rajaton.

Kirjailija antaa poikajengille esimerkillisen tulevaisuuden kuvan. He ryhtyvät yrittäjiksi. Firma suorittaa asiointipalveluja. He ryhtyvät innolla toimeen. He siistivät ulkonäkönsä ja elämäntapansa. Ja ansaitsevat omaa rahaa.

Kiinnostavaan nuortenkirjaan on hyvä vielä lisätä pelastettavaksi prinsessa, tällä kertaa kaunis Katinka, joka oli joutunut kiertelevän Sirkus Tivolin orjuuteen. Sirkuksen jännittäviä ohjelmanumeroita kuvattiin sivukaupalla. Ja sirkuksesta sitten lopulta löytyivät kaupungissa ilmenneen rikosaallon todelliset syyllisetkin.

Mitä opin tästä kasvattavasta teoksesta. - Älä lue vanhoja seikkailukirjojasi!

Viikon 22 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Hukkuneita toiveita ( 1990, suom 1992 )

Vielä kerran Westlake: Rikollisen aarre on kaivettuna kirjaston taakse maahan eräässä pikkukaupungissa, joka hyljättiin rakennettavan tekojärven tieltä. Aarre odotti ottajaansa yli kymmenen metrin syvyydessä.

Dortmunder kumppaneineen värvättiin rahoja nostamaan, ja kuten arvata saattaa, yritykset epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen. Lopulta Dortmunder kieltäytyi enää menemästä veteen. Ja niinpä mukaan pestattu ammattisukeltaja vei salaa aarteen päätyen Karibialle hotellinpitäjäksi.

Tarina oli täynnä nautittavia, humoristisia yksityiskohtia ja juonen käänteitä.

Kari Välimäki:  Naavakuusikon tarinoita - isopeikko kertoo  ikimetsän asukkaista ( 2020 )

"Lopulta kaikki elämä on satua."
Niin kuin kaikki sadut nämäkin ovat opettavaisia, kasvattavia. Ne sopivat luettaviksi kaiken ikäisille - jotka ovat vastaanottavaisia ja jotka uskovat, "että ihmeitä tapahtuu ja että ihmettely on arvokasta."

Jotkin tarinat ovat erikoisen herkullisia. Välimäki on nautiskellut tutuilla sanonnoilla ja sovitellut niitä kertomukseensa. Esimerkiksi "Kissanpäivät", jossa karhu pyyhkii kissalla pöytää, kettu pesee sen ja toteaa henkiä sillä vielä olevan jäljellä, kissa tietenkin kehrää villalankaa nurkassaan villakoirista, kiertelee kuumaa puuroa, ja "napsii kiitoksia elääkseen"; kissan viikset!, katin kontit! ja kissa vieköön! tietysti mukana sekä se, että pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, puhumattakaan hiiristä pöydällä tanssimassa, kun kissa ei ole kotona - niin kissako kielen vei?

Tunnetuista eläinsaduista Välimäki velmuilee uusia versioita tai jatko-osia. Kuten esimerkiksi karhun ja ketun kalakeljuiluista ukolle, jonka kuorman ne aikanaan tyhjensivät. Tässä satu saa jatkon. Karhu on kahminut ylenpalttisen kalasaaliin eikä jaksa ketunkaan avulla syödä kaikkea. Niinpä he keksivät viedä loput ukolle, joka riemastuu pahanpäiväisesti, koska hän huomasi lahjakalojen olevankin peräisin hänen omasta kala-altaastaan.

Tarinoiden taustalla on syvä ymmärrys luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja huoli ihmisten piittaamattomuudesta ja luontoa tärvelevästä toiminnasta. Välimäki ei saarnaa, vaan lempeästi sadun keinoin osoittaa pehmein ottein sanomansa.