Viikon 14 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Heinrich Böll:  Suojaverkko   ( 1979, suom. 1982 )

Näinä aikoina, kun terrorismia esiintyy eri muodoissa keskellä länsimaistakin elämänpiiriä, ja erilaisia turvatoimia on viritetty pitkin arkielämämme ympäristöjä, tuntuu kummalliselta tätä kirjaa lukiessa todeta, ettei juuri mikään ole muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa. 
Koronaviruksen takia karanteenissa olo muistuttaa etäisesti kirjan Tolmin perheen eristyneisyyttä turvatoimien ympäröimänä. Jatkuva joka askeleen vartiointi, joka puhelun tai keskustelun enemmän tai vähemmän salainen kuuntelu alkaa rassata hermoja, ei yksin perheessä, vaan myös tuttavapiirissä ja asumisyhteisössä.

  

                                                                             
Böllin ilmaisutapa vaatii keskittymistä. Hän kuvaa henkilöidensä ajatusvirtaa lomittuneena suoraan dialogiin. Kukin henkilö saa vuoronsa, joten näkökulmat tapahtumiin muuttuvat.  Varakkaan pariskunnan lapset tuottavat ongelmia. Heillä on taipumusta vasemmistolaiseen ääriaktivismiin. Poika on joutunut jopa vankilaan. Tyttärellä on aviollisia ongelmia. Perheystävä vaimoineen on joutunut pakenemaan "maan alle" terroristiyhteyksien takia.

Böll tuntuu nähneen yhteyden terrorismin kehittymisen ja saksalaisen sodanjälkeisen "talousihmeen", kapitalismin välillä. Keskustelu herra Tolmin ja hänen hierojansa Blurtmehlin välillä:

"- .. saanko tehdä teille vielä yhden kysymyksen, suokaa anteeksi röyhkeyteni - mikä teitä hämmästyttää eniten tässä maailmassa?
- Eniten, eniten minua hämmästyttää köyhien kärsivällisyys."

Nobel-palkinto 1972

Böll kritisoi kirjassaan myös katolista kirkkoa ja pappeja kierouttavaa selibaattia. Nyt aionkin seuraavaksi lukea kevennykseksi papista, josta olen aina tykännyt, niin uskonnoton kuin olenkin:

Giovanni Guareschi:  Isä Camillon kylä  ( 1948, suom. 1962 )

Ensimmäisiä isä Camillo-kirjoja luin muistaakseni jo koulupoikana. Olen hankkinut niitä kirjastooni aina, kun jossakin niitä on ollut saatavilla. Tämäkin löytyi kirppikseltä.

G.G. on onnistunut valtavan hyvin ja humoristisesti kuvaamaan kahden "erimerkkisen" voiman toisaalta vastakkaisasettelua, toisaalta vetovoimaa ja riippuvuutta toisistaan. Isä Camillo edustaa katolista kristillisyyttä, "taantumusta", Peppone punaista "edistystä", kommunismia.

Isä Camillo keskustelee kirkkonsa Kristus-patsaan kanssa, joka edustaa kirjailijan mielestä hänen  omaa Kristustaan - hänen omantuntonsa ääntä. Kristus ohjaa keskusteluissa isä Camilloa hairahtumasta liian omapäisiin tempauksiin, mihin hänellä on kiivasluonteisena taipumusta.

Käydessään keskustelua kirkonkellojen kuuluvuuden merkityksestä isä Camillo tulee tokaisseeksi ajatuksen, jolla on merkitystä yhä nykyisen somevouhotuksenkin aikana:

"Mutta ihmiset ovat kovakorvaisia, ja kelloja tarvitaan ennen kaikkea juuri ihmisten kutsumiseen. Ihmisille on puhuttava äänekkäästi: laumat kuuntelevat vain sitä, joka pitää suurinta meteliä."

Pormestari Peppone toimii vasemmistolaisten äänitorvena. Kerran kylään oli tulossa vapaamielisten liberaalien edustaja puhumaan torilla. Sehän oli ennenkuulumatonta kommunistien hallitsemassa kylässä:

"Kas tässä nyt näette tasavallan vaarat!" tuumi Peppone. "Kuka lurjus tahansa voi ryhtyä puhua paasaamaan julkisella torilla!"

Joulun alla isä Camillo oli ehostamassa jouluseimen hahmoja, kun Peppone vaivihkaa liittyi seuraan. Kun alkoi olla valmista isä Camillo asetteli kaiken paikoilleen:

Tämä tässä on Pepponen poika, tämä on Pepponen vaimo, mutta tämä on itse Peppone", myhäili isä Camillo ja kosketti viimeksi aasia.

"Ja tämä taas on isä Camillo!" huudahti Peppone, otti käteensä pienen härkäveistoksen ja liitti sen ryhmään.

"Hm! Eläimet ymmärtävät aina toisiaan", tuumaili isä Camillo.

Kaikki eivät ole tykänneet tästä kirjasta. Eräällä sivulla oleva kirjoitus paljastaa jonkun olleen kauan sitten hyvin kyllästynyt äidinkielen tunnilla tämä kädessään.

Uhmakas

Ei pelkää se, joka pelaa! #Lukašenka #Valkovenäjä

Viikon 13 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Pasternak ehkä pelastui Stalinin puhdistuksilta käännettyään gruusialaisia runoja, joista gruusialainen Stalin piti. Ehkä siksi seuraavaksi kirjakseni tarttui gruusialaisia kansansatuja sisältävä

Käärmenuorukainen   ( suom. 1980 Kyhälä-Juntunen, Raunio )

Näitä tarinoita ei nykyään voisi suositella lapsille opiksi ja ojennukseksi. Moni satu alkaa oikeaoppisesti "Olipa kerran".

Olipa kerran - niin ainakin kerrotaan - kuningas / köyhä mies / ukko ja akka, joilla oli tytär / poika / kolme poikaa. Saavuttaakseen jotakin ( päästäkseen kuninkaaksi, saadakseen prinsessan, rikastuakseen ) poikien piti suorittaa jokin erikoinen tehtävä / kolme tehtävää, mistä vanhin veli ei koskaan selviytynyt, ei keskimmäinenkään, nuorin sensijaan aina suoriutui. Tavallisesti hänen piti myös nitistää verisesti sadun pahikset hakkaamalla paloiksi, polttamalla roviossa, hukuttamalla jne. kunnes saattoi elää onnellisena elämänsä loppuun asti hätäpäivää näkemättä. 

Paha saa saduissa oikeaoppiseti aina palkkansa. Samoin tuomitaan ahneet papit ja rangaistaan tyhmyydestä ja laiskuudesta.

Piirrokset Gulla Kaladze

Halldór Laxness:  Atomiasema  ( 1948, suom. 1955 )

Kirjan tarina on yksinkertainen. Maalaistyttö tulee kaupunkiin "piikomaan". Ihmettelee erilaista elämää. Tapaa miehen. Menee maalle takaisin synnyttämään. Palaa kaupunkiin. - Aika tavallinen kertomus.
Mutta Laxness ujuttaa tapahtumiin melko suoraviivaisesti  näkemyksiään taiteesta, uskonnosta, politiikasta, yhteiskunnasta. 

Esimerkiksi taiteesta:
"...mielestäni ei missään paljastu niin suurta luonnonhalveksuntaa kuin maisemamaalauksessa... sen joka aikoo maalata minun taloni, ei sovi aloittaa turvekatosta, hänen on aloitettava sisältä eikä ulkoapäin, aloitettava asukkaiden sieluista."

Tai uskonnosta ( pappi tytölle lasta kastettaessa ):
"Älä sinä vähääkään välitä siitä mitä huuleni tulevat lukemaan kastekirjasta, ajatuksissamme kastamme hänet vihreän kedon nimeen, josta elonkaikkeus on lähtöisin."

Ja politiikasta:
"Vaikka maalaiset kuulevat heidän ( politiikkojen ) julistavan toisiaan maan häpeäpilkuiksi, ja aina eittämättömin todistuksin, ei heidän mieleensä juolahdakaan uskoa kummankaan puolen syytöksiin, yhtä vähän kuin heidän päähänsä pälkähtäisi uskoa papin julistukseen saarnatuolista."

"Politiikot vannoivat täällä pohjoisessa kesällä kalliit valansa kuten talvella etelässä: Islantia ei myydä, kansaa ei petetä, ei rakenneta atomiasemaa jossa islantilaiset surmattaisiin yhdessä päivässä..; he vannoivat maan, kansan ja historian kautta, kaikkien jumalien ja pyhien asioiden kautta joihin sanoivat uskovansa; vannoivat äitinsä kautta; mutta ensi sijassa kunniansa kautta. Ja silloin tiesin sen ( myynnin ) tapahtuneen.

Nobel-palkinto 1955

Eristys & edistys

Minäkuva

Taitaa olla huippu-urheilu syypää siihen, että joku voi kuvitella kokonaisen kansan pettyvän ratkaisuunsa, vaikka EVVK. Tosin urheilijalla saatta olla alun perin alttius moiseen, tyytymättömyys itseen ennen kuin on muihin nähden piirin paras, Suomen tai Euroopan mestari - Maailman paras innokkaiden kannustajien, fanien, sponsorien ja muiden hyötyjien tuella tietenkin.

Viikon 12 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Viime viikon ainoan kirjan kahlaaminen kesti tämän viikon puolelle. Oli koronaa ja muuta sellaista viivästyttävää. Sitä paitsi nakkasin kirjan alkuviikosta kädestäni, sillä sen henkilögalleria oli aivan hengästyttävän runsas - ja vielä venäjänkielinen. Eihän tuollaista yksinkertainen sielu hallitse. No, otin sen uudelleen käsittelyyn.

Boris Pasternak: Tohtori Živago ( 1957 )

Tämän hetken koronakauhistelut ja pandemiapelot eivät ole mitään verrattuna Živagon ajan vallankumouksen vaiheiden vaikeuksiin Venäjällä/Neuvostoliitossa. Muotisanaa käyttääkseni "hyytävästi" kirjan kertomukset sopivat karanteenilukemiseksi. Lopulta kirjaa ei malta päästää käsistään edes ruokatauoiksi. Ja sitten kun oikeastaan tarina ydinosiltaan on jo kerrottu, sitä jatketaan ja jatketaan.

Pasternak on mestarillinen luonnon kuvaaja:

"Aurinko siristelee unisena öljynkiiltoisia silmiään, unisena katselee metsä neulasripsiensä alta, lätäköt kiiltelevät puolen päivän aikana kuin sula rasva. Luonto haukottelee, venyttelee, kääntää kylkeään ja nukahtaa jälleen."

Ihmiskuvaus on eloisaa, syvältä luotaavaa - joskus yli hilseen menevää:

"Seinälle lankesi hänen varjonsa, josta heijastui itsevarjelun avuton jännittyneisyys."

Pasternak oli syntyjään juutalainen. Juutalaisuudesta käydään kirjassa keskustelua. Siinä viitataan evankeliumiin, missä todetaan, ettei Jumalan valtakunnassa ole kreikkalaisia eikä juutalaisia, on vain ihmisiä. Mikä tasa-arvoinen ajatus se onkaan. Silti Messias-ajatus on liittänyt juutalaiset valittuna kansana yhteen erotukseksi muista.

"Kenen etujen mukaista on tuo vapaaehtoinen marttyyrius, kenelle on tarpeen, että he vuosisatoja kestäisivät pilkkaa, että vuotaisi veri noista syyttömistä... Havahtukaa, riittää. Ei tarvitse enempää. Luopukaa vanhasta nimestänne. Älkää pakkautuko kasautumiksi, hajaantukaa laveammalle."

Kirjan tarinankerronnan kuluessa kosketellaan monenlaisia aiheita. Esimerkiksi taiteen merkitys.

"Jo kauan sitten minussa on vakaantunut ajatus, että taiteella ei tarkoiteta alaa, joka sulkee sisäänsä lukemattoman määrän erilaisia käsitteitä ja haarautuvia ilmiöitä, vaan päinvastoin jotakin suppeaa ja keskittynyttä, alkua, joka sisältyy taideteoksen hahmotteluun, siihen sovellettua voimaa tai muokattua totuutta...

Ja silloin kun tuon voiman vähäinenkin hiukkanen yhtyy johonkin enemmän tai vähemmän monimutkaiseen sekoitukseen, taiteen osuus painaa enemmän kuin kaikki muu ja osoittautuu kuvatun sieluksi ja perustaksi."

Ja mitä tulee Pasternakin poliittisiin mielipiteisiin ei seuraava hänen suosiotaan valtaapitävissä lisännyt.

"En tunne toista oppisuuntaa, joka olisi siinä määrin itsekeskeinen, kaikesta muusta eristäytynyt ja niin kaukana tosiasioista kuin marxilaisuus... Politiikka ei tarjoa minulle mitään. En pidä ihmisistä, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi totuuteen."

Hän joutui epäsuosioon, mutta Stalin piti hänen gruusialaisista runokäännöksistään, ja säästi hänet puhdistuksilta.  Nobel-palkinnon hän sai 1958, mutta luopui sen vastaanottamisesta.

Neuvokas

Tarttis tehdä jotain!