Minäkuva

Taitaa olla huippu-urheilu syypää siihen, että joku voi kuvitella kokonaisen kansan pettyvän ratkaisuunsa, vaikka EVVK. Tosin urheilijalla saatta olla alun perin alttius moiseen, tyytymättömyys itseen ennen kuin on muihin nähden piirin paras, Suomen tai Euroopan mestari - Maailman paras innokkaiden kannustajien, fanien, sponsorien ja muiden hyötyjien tuella tietenkin.

Viikon 12 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Viime viikon ainoan kirjan kahlaaminen kesti tämän viikon puolelle. Oli koronaa ja muuta sellaista viivästyttävää. Sitä paitsi nakkasin kirjan alkuviikosta kädestäni, sillä sen henkilögalleria oli aivan hengästyttävän runsas - ja vielä venäjänkielinen. Eihän tuollaista yksinkertainen sielu hallitse. No, otin sen uudelleen käsittelyyn.

Boris Pasternak: Tohtori Živago ( 1957 )

Tämän hetken koronakauhistelut ja pandemiapelot eivät ole mitään verrattuna Živagon ajan vallankumouksen vaiheiden vaikeuksiin Venäjällä/Neuvostoliitossa. Muotisanaa käyttääkseni "hyytävästi" kirjan kertomukset sopivat karanteenilukemiseksi. Lopulta kirjaa ei malta päästää käsistään edes ruokatauoiksi. Ja sitten kun oikeastaan tarina ydinosiltaan on jo kerrottu, sitä jatketaan ja jatketaan.

Pasternak on mestarillinen luonnon kuvaaja:

"Aurinko siristelee unisena öljynkiiltoisia silmiään, unisena katselee metsä neulasripsiensä alta, lätäköt kiiltelevät puolen päivän aikana kuin sula rasva. Luonto haukottelee, venyttelee, kääntää kylkeään ja nukahtaa jälleen."

Ihmiskuvaus on eloisaa, syvältä luotaavaa - joskus yli hilseen menevää:

"Seinälle lankesi hänen varjonsa, josta heijastui itsevarjelun avuton jännittyneisyys."

Pasternak oli syntyjään juutalainen. Juutalaisuudesta käydään kirjassa keskustelua. Siinä viitataan evankeliumiin, missä todetaan, ettei Jumalan valtakunnassa ole kreikkalaisia eikä juutalaisia, on vain ihmisiä. Mikä tasa-arvoinen ajatus se onkaan. Silti Messias-ajatus on liittänyt juutalaiset valittuna kansana yhteen erotukseksi muista.

"Kenen etujen mukaista on tuo vapaaehtoinen marttyyrius, kenelle on tarpeen, että he vuosisatoja kestäisivät pilkkaa, että vuotaisi veri noista syyttömistä... Havahtukaa, riittää. Ei tarvitse enempää. Luopukaa vanhasta nimestänne. Älkää pakkautuko kasautumiksi, hajaantukaa laveammalle."

Kirjan tarinankerronnan kuluessa kosketellaan monenlaisia aiheita. Esimerkiksi taiteen merkitys.

"Jo kauan sitten minussa on vakaantunut ajatus, että taiteella ei tarkoiteta alaa, joka sulkee sisäänsä lukemattoman määrän erilaisia käsitteitä ja haarautuvia ilmiöitä, vaan päinvastoin jotakin suppeaa ja keskittynyttä, alkua, joka sisältyy taideteoksen hahmotteluun, siihen sovellettua voimaa tai muokattua totuutta...

Ja silloin kun tuon voiman vähäinenkin hiukkanen yhtyy johonkin enemmän tai vähemmän monimutkaiseen sekoitukseen, taiteen osuus painaa enemmän kuin kaikki muu ja osoittautuu kuvatun sieluksi ja perustaksi."

Ja mitä tulee Pasternakin poliittisiin mielipiteisiin ei seuraava hänen suosiotaan valtaapitävissä lisännyt.

"En tunne toista oppisuuntaa, joka olisi siinä määrin itsekeskeinen, kaikesta muusta eristäytynyt ja niin kaukana tosiasioista kuin marxilaisuus... Politiikka ei tarjoa minulle mitään. En pidä ihmisistä, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi totuuteen."

Hän joutui epäsuosioon, mutta Stalin piti hänen gruusialaisista runokäännöksistään, ja säästi hänet puhdistuksilta.  Nobel-palkinnon hän sai 1958, mutta luopui sen vastaanottamisesta.

Neuvokas

Tarttis tehdä jotain!

Oikea hetki

Nyt onkin otollinen aika nousta laukalle, TEHY!

Vaikeudet tulevat harvoin yksin. Väyrynen kömpii aina jostakin esiin.

Viikon 11 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Alan Bradley:  Loppusoinnun kaiku kalmistossa 

                          ( 2013, suom. 2016 )

Kylläpä meni nopeasti tämän kirjan lukaisu. Varmaan oli syynä helppo ja sujuva tyyli. Luultavasti sopisi nuorisokirjakategoriaan. Varsinkin kun päähenkilö oli "nerokas" lapsukainen, jonka ajatusmaailma ja teot olivat kaukana "normaalin" lapsen tasosta.

Hyvään nuorisokirjaan sopivat yöt hautausmaalla, tunnelit kirkon kryptaan, ruumiita ja murhayrityksiä - timantti tavoiteltavaksi, vanha rapistunut kartano hovimestareineen... Mitä voisi puuttua?

Mahtaisko nuorille mennä läpi ruostuneen lukon voiteleminen ja avaaminen nenänpielirasvassa käsitellyllä hammasraudalla tai pikkelsihaarukalla? Tai ahtaassa tunnelissa tytön peppipitkätossumainen vajaa kaksisataakiloisen kivilohkareen työntäminen? Ehkä, mutta ei enää meikävanhukselle.

Kirja loppui taitavasti jättäen lukijan arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatko-osia ennen ja jälkeen tämän on varmaan runsaasti, ja kirjailijan ja kustantajan tilit pullistelevat.

Irving Stone:  Vincent van Gogh 

                         Hän rakasti elämää   ( suom. 1982 )

Stone, "elämänkertahistorian lajityypin luoja" ( Googlen kertomaa ). Voi luoja, mitä elämänkertaa: 

"Hän ajoi ensin leveän poskensa oikealta korvalliselta alas täyteläisten huulien nurkkaukseen, sitten oikean puoliskon sieraimista lähtien, sen jälkeen..."

Näin tarkasti kuvattuna Vincentin elämänkerta muodostuu painavaksi myös fyysisesti ( 994 g ). Ja teoksen alkaessa tähän tyyliin nousee epäilys oman lukijapäättäväisyyteni riittävyydestä. Jatkoin kuitenkin kannesta kanteen ja sain haraviini käsityksen siitä, miten valtavan ponnistuksen maalaustaiteen alalla "nerouden tason" saavuttaminen voi vaatia.

Tähän teokseen upotettujen yksityiskohtien määrä, kuviteltujen lisäksi, perustuu Vincentin veljen, Theon säilyttämään veljesten väliseen kirjeenvaihtoon. Taiteilijan maalaustekniikan kehittymisen kuvaus ja värienkäytön pikkutarkka selostaminen tuntui asiaan perehtymättömästä pitkästyttävältä, mutta saattaa tietenkin kovastikin kiinnostaa asiantuntijoita.
Kirjaa lukiessa olisi kannattanut samalla katsella hänen maalauksiaan netissä enemmänkin, kuin tein.

Elämänkerta kulkee Vincentin vaiheita kronologisessa järjestyksessä alkaen Lontoosta, missä hän toimi nuorena, hyvin pukeutuneena, herrasmiehenä taideliikkeessä myyjänä. Menestyvän uran tyssäsi onneton rakkaussuhde, ja Vincent joutui vaihtamaan alaa. Hän kokeili opettajan ja saarnamiehen uraa. 
Viimeksi mainittu johdatti hänen hiilikaivosseudulle Borinageen, missä hän uhrasi kiihkeällä toiminnallaan sekä henkiset että vähäiset taloudelliset varansa surkeissa oloissa elävän yhteisön hyväksi. Ja kun olosuhteisiin ei mitään muutosta tullut eikä toivoa paremmasta tulevaisuudesta näkynyt, hän menetti uskonsa. 
"Koko puhe Jumalasta  oli lapsellista harhaa, johon yksinäinen, pelästynyt ihminen takertui ikuisuuden kylmässä, pimeässä yössä."

Joutuessaan näin totaaliseen kriisiin, hän alkoi lukea toisten ihmisten voitoista ja tappioista ja näin unohti omat vaikeutensa. Vähitellen hän lukemalla oppi tarkastelemaan omaa elämäntilannetta ja ennen muuta sitä, mihin hänen nyt olisi ryhdyttävä, mihin hän sopisi parhaiten.
Ja mitään erityistä ajattelematta hän tuli piirtäneeksi kirjekuoren taakse vanhan kaivosmiehen hahmon, ja siitä hänen kiinnostuksensa heräsi. Luonteelleen uskollisena alkoi vimmainen harjoittelu ja aiheiden tutkiskelu.

Hän muutti vanhempiensa luo Etteniin. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten Vincent saattoi elää veljensä kustannuksella eikä mennyt oikeisiin töihin. Mutta hän jatkoi raivokasta harjoitteluaan. Jälleen onneton rakastuminen ja pettymys. Muutto Haagiin.

Haagissa Vincentin ryysyinen vähävaraisuus ja hänen halunsa keskittyä köyhien ja työtätekevien kuvaamiseen johti ristiriitaan hänen varakkaiden, porvarillisten opettajiensa välillä.
"Halvennanko itseni menemällä työläisten ja köyhien ihmisten majoihin tai ottamalla heitä mallikseni. Olen sitä mieltä, että ammattini vaatii sitä."
Ristiriitaa lisäsi edelleen hänen ottaessa vaimokseen katunaisen, mikä oli skandaali. Tästäkin naisesta tuli ero ja hän muutti vanhempiensa luo, nyt Nueneniin.
Jälleen onneton rakkaus, muutto Pariisiin Theo-veljen luo. Pariisissa hän tutustui aikansa keskeisiin maalareihin.

Pariisin jälkeen seurasi ehkä hänen huippukautensa Arlesissa, missä hän maanisella raivolla ja epäterveellä työtahdilla paahtavan auringon alla maalasi tärkeimmät teoksensa. 
Lopulta voimat ehtyivät "burnoutiin" ja hän menetti mielenterveytensä raivokohtaukseen. Theon keskustelu hoitavan lääkärin kanssa:
"Tietysti hän on hullu. Mutta kaikki taiteilijat ovat hulluja. Se onkin parasta heissä. Pidän heistä sellaisina. 'Ei yksikään suuri henki ole vapaa hulluudesta.' Tiedättekö kuka niin on sanonut. Ei kukaan vähäpätöisempi kuin Aristoteles."

Hyvin pyyhkii