Stressitesti

Nyt kun varmaankin olette tekin jo imuroineet viimeisetkin villakoirat sohvien alta...



ja ihmetelleet, mitä kaikkea on tullut säilytetyksi hyllyjen takana...



sekä tutkineet vaatekaapin päällä lymyävää, sentin paksuista villanöyhtää...



plus jäljittäneet hämähäkkien salaiset reittiseitit...



ja suorittaneet keittiössä rasvaimuja...



ynnä viimeistelleet vessan ylähyllymysteerin



onkin aika toivottaa kaikille rauhallista joulua!

 

Pyyhkeitä

Madridin ilmastokokous lässähti. Eräät saivat pyyhkeitä, joilla voi olla käyttöä helteissä.

Tyly linja

Ajan henkeä kuvaa hyvin naapurimme koviksen lausunto. - Pyydän anteeksi, että ymmärsitte väärin sanani ( tyhmät! ) koskien kommenttiani kassatyttösestänne pääministeristä.

Viikon 50 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Kjell Eriksson: Yökehrääjä

Kirjastossa pisti silmääni kirjan kannessa kaksi sanaa: Kjell ja Yökehrääjä. Olinhan juuri lukenut Kjell Westön kirjan ja kesällä taasen olin ostanut Kaskisten kalamarkkinoilta lintukirjan "Kehrääjä". Ehkä nämä olivat perusteet, jolla lainasin Erikssonin kirjan.

Ihmettelen kirjan nimeä. Yökehrääjä lentää esiin kirjan loppuvaiheissa enkä oikein näe sen merkittävyyttä kirjan sisällössä siinä määrin, että se on antanut teokselle nimensä. 

"Yökehrääjä" edustaa ilmeiseti nykyistä pohjoismaista rikoskirjallisuustyyliä. Henkilöitä marssitetaan esille melkoinen joukko. Heidät luonnehditaan ongelmineen elävästi. Tapahtumaketjut, joita on siis monta, kuvataan sekaisin lyhyinä pätkinä, jolloin lukijalle tulee hetken epätietoisuus siitä, missä mennään ( minulle ainakin tuli ). Ehkä ajatuksena, toiveena on sarja kohtauksia tulevaa elokuvaa varten.

Kirjan päähenkilö on rikospoliisi Ann Lindell, jonka ristiriitaisia suhteita työkavereihinsa ja omaan henkilökohtaiseen suhteeseensa esitellään niin, että tuntuu etteivät ratkaistavat työongelmat millään ehdi tulla selvitetyiksi. Loppuratkaisut tapahtuvat tietysti kirjan viime sivuilla. Paha saa palkkansa. Mutta aivan kuin kirjailija olisi jostakin suuttunut sankarittarelleen ja rankaisee häntä rakastetun menettämisellä sekä hyvän työtoverin kuolemalla.

Parasta antia kirjassa olivat kuvaus maahanmuuttaneiden elämästä Ruotsissa, suhteista kantaväestöön ja siinä ilmenevistä ongelmista ja myöneististä puolista.



Jukka Lilja: Kehrääjä - siivet pystyssä

Tämä kirja tuo esiin tekijänsä ja yhteistyökumppaniensa uskomattoman antautumisen aiheeseensa. Nopeasti selviää, millainen valtava, vuosikymmeniä kestänyt työmäärä sisältyy näiden kuvien ja tarinoiden hankkimiseen. Ja kaiken lisäksi kyseessä on yötyö, onhan kyseessä yölintu.
Varmaan luontoharrastajaa kutkuttaa myös kehrääjän erikoinen tapa pesiä maahan. Niinpä pesän etsintä vaatii "salapoliisin vaistoa", koska se on niin huomaamaton. Lisäksi monet yksilöt päästävät ihmisen kulkemaan hyvin läheltä, jolloin pesä jää havaitsematta. Mutta vuosien kokemuksen opettamana Jukka Lilja on kehittynyt mestariksi tässä lajissa.

Kehrääjä on siitä omituinen otus, että se voi vaipua horrokseen tietyissä tilanteissa; jos on ruokaa niukalti, jos sääolot ovat huonot - tai jos se joutuu ihmisen käsittelyyn rengastettaessa.
Lilja kertoo, miten hän joutui ottamaan emojen hylkäämän, horrostavan poikasen elätiksi. Hoidossa oli monenlaista kommellusta talven mittaan, mutta lentokykyiseksi poikanen kasvoi. - Itselläni oli myös kerran käenpiian poikasia hoidettavana, emo oli törmännyt autoon. Hoitosuhde muodostui varsin intiimiksi. Muuttokykyiseksi nekin kasvoivat, ja seuraavana kesänä yksi tuli takaisin.

    
Nokat vastakkain!                               Eletään sovussa!


Erkki Pirtola ym.: Alpon savannilla

Edellinen kirja edusti tiedettä ja tietenkin valokuvaustaidetta. "Alpon savannilla" on kai puhtaasti taidetta. Se on myös elämänkerta, mikä johdatti minut näkemään, miten maanviljelijäperheen peräkamarin pojasta sukeutui kansainvälisesti tunnettu ITE-taiteilija. ( ITE eli Itse Tehty Elämä tai visuaalinen kansantaide )

Alpo Koivumäki oli lapsena "se koulun hiljaisin", ei juuri kaveerennut kylän poikien kanssa. Koulunkäynti ei juuri kiinnostanut, opiskelu kylläkin. Äiti kannusti oppikouluun, mutta hän meni mielummin maamieskouluun. 

Maanviljelijäuran loputtua, alkoi Alpon luova kausi patsaiden teon myötä. Taideko vilkastutti hänen harrastuselämäänsä muutenkin? Mukaan tulivat tanssi, haitarinsoitto, karaoke, runous, kielten opiskelu. Karaoke! Eipä ollut hiljainen mies arka, itseluottamus oli kohdallaan.

Taiteenteon periaatteenaan hän pitää sitä, että tekee itse: "Työt on, mitä ittestä irtoaa." Hän ei siis käy taidenäyttelyissä katsomassa mallia eikä lue toisten runoja, hän tekkee "itte". Toisaalta taideteokset tehdään muille nähtäväksi. "Jos osaa tehdä, niin antaa loistaa. Jos ihmiset ei haluaisi nähdä, niin en tekisi - tekemiseltä putoaisi pohja pois."
Vapaus on erittäin tärkeää hänelle, ja ainutkertaisuus. Saman toistaminen tai tilaustyön tekeminen alkaisi pian muistuttaa navettatyötä.

Alpon taiteessa on myös kannanottoja uskontoon, ilmastonmuutokseen ja luonnon monimuotoisuuteen. "Sama vesi kiertää maapallolla, kaikki kiertää maapallolla, joten on kaikkien asia, jotta täällä pystyy hengittämään."



Kauhajoella 2013

Päättäjät

Hallitus on kuollut. Eläköön Hallitus!

Viikon 49 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Andrea Camilleri: Yön tuoksu

Vanhuuskirjojen jälkeen halusin jotakin tuttua ja sujuvaa. Niinpä tartuin Montalbanoon havaitakseni, että hänkin oireili vanhuutta. Ja kirjassa tietenkin kouhkasi vanhus pyssyn kanssa. Mutta kirjan juoni keskittyi pyramidihuijaustapaukseen. Mielenkiintoista, miten me yhä uudelleen ja uudelleen menemme retkuun Wincapitoihin ja OneCoineihin. Ehkäpä elämä näin tasoittaa tilejä muuten niin epäoikeudenmukaisessa maailmassa - ne joilla on löysää rahaa hussattavaksi joutavatkin tulla huijatuiksi ( hah-hah ).

Juha Itkonen & Kjell Westö:
7 + 7 Levottoman ajan kirjeitä

Viitsiikö kukaan enää kirjoittaa kirjeitä? Onneksi jotkut vaivautuvat - ja osaavat.

Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin he tapasivat ensi kerran, Juha I. nuori toimittajanplanttu, Kjell W. jo menestynyt kirjailija. Tästä ikäerosta voi tulla kiintoisa, kun pääsen kurkistamaan heidän ajatuksiinsa nyt.
Mutta keskittyvätkö he nostalgiaan, vanhojen muisteluun, ajan kuluun. Ensimmäisten kirjeiden perusteella voisi niin epäillä. ( Mikähän siinä on, että törmään nykyään tähän vanhenemisteemaan. )

Toisessa kirjeessään Juha kertoo elävänsä lapsiperheen kaaosta, neljä lasta, joista vauvoja kaksi. Tästä hän päätyy pohtimaan isyyden merkitystä elämässään, isyyden erilaisuutta kolmikymppisenä verrattuna nykyiseen tilaansa nelikymppisenä. Samoin mietityttää tasapainoilu perhe-elämän arvojen ja vaatimusten sekä työn, kirjoittamisen välillä.

**

Kjell muistelee Juhan kirjeen virittämänä omaa isyyttään lasten ollessa pieniä, hyviä ja huonoja hetkiänsä vanhempana. ( Ja lukijana minulle käy samoin. ) Ja ikään kuin loppukaneetiksi hän sanoo:

"Huomaan haluavani sanoa sinulle, että vanhemmuus ei lopu koskaan, eikä rakkaus katoa vaikka lapsille kasvaa parta tai he itse saavat lapsia tai muuttavat toiselle puolelle maapalloa tai mitä he nyt keksivätkään."

Hän kertoo myös kirjoittamisen "filosofiastaan", kirjailijan luonteestaan ja suhteestaan ( kielteiseen ) kritiikkiin ja julkisuuteen.

Kolmannessa kirjeessään Juha keskittyy pitkään siihen, miltä kirjan luovuttaminen julkaistavaksi tuntuu ja siihen, miten kipeästi suhtautuu kritiikkiin, teilaukseen ja siihen, mitä kritiikiltä odottaa. "Asiaa mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että odotan kritiikiltä oikeastaan vain yhtä asiaa. Sen pitää antaa käsiteltävänä olevalle teokselle mahdollisuus."

 Arvostelu sosiaalisessa mediassa on sitten ihan oma lukunsa. Ja lopulta päästyään irti epäilyksestään kyvyttömyydestä enää kirjoittaa:
"Kuka tahansa voi laukoa mielipiteitä Twitterissä, mutta kuka tahansa ei kirjoita romaania. Kuvitteleminen ei ole niin helppoa kuin sen kuvittelisi olevan."

Lopuksi hän kertoo hiihtäneensä vanhan isänsä kanssa Finlandia-hiihdon. Isän vanheneminen tulee herkästi esiin ja ajatus edessä olevasta luopumisesta.

***

Kjell kommentoi kirjeessään Juhan tuskaa ankarasta kritiikistä. Suosio tai sen puute muuttuu usein ajan kanssa vastakohdakseen. "Yhtenä päivänä sinä vielä saat oikeutta Helsingin Sanomilta, ja yhtenä päivänä minä joudun lukemaan murskakritiikin kotikentälläni."

Kjell tuo esiin myös täkäläisen käsityksen siitä, millaisen taiteilijan oletetaan olevan. Ei saa olla liian "miellyttävä". Pitäisi olla synkkä, oikukas, mielummin vähän juoppo - siis vähän epämiellyttävä ollakseen katu-uskottava. Tämä vaikuttaa kritiikkiin.

Uutisvirran kaoottinen teatterimaisuus ihmetyttää Kjelliä. Siinä paljastuvat vallankäytön raakuus ja alastomuus. Hän vertaa Unkarin tilaa vihakampanjoineen George Orwellin kirjaan "Vuonna 1984". Ruotsin Akatemian kriisiä hän pitää järjettömänä. "On kummallista miten todellisuus niin usein saa sekä Shakespearen, Tsehovin että tositeeveenkin tuntumaan tarpeettomilta."

Neljännen kirjeensä Juha aloittaa ihmettelemällä arkista elämäänsä ja havaintoaan, että taitaakin olla onnellinen. Sen jälkeen hän siirtyy tarkastelemaan suhdettaan sosiaalisen median ajamiin liikkeisiin ( esim. #meetoo ) ja epäilee osallistumista: "Jos lakkaan ajattelemasta itse, lakkaan olemasta kirjailija."

Mielenkiintoisilta vaikuttavat hänen kriittiset näkökantansa someen yleensä, mistä hiljattain luin perusteellisesti Jaron Lanierilta.

Sen jälkeen hän päätyy kirjoittamaan kirjallisuuspiireissä tapahtuneesta miesvaltaisen, etuoikeutetun ja alistavan, kulttuurin muutoksesta kohti tasavertaisempaa, naisia arvostavampaa suuntaa.

Oman perhekeskeisen elämäntilanteensa vaikutus ystävyyssuhteisiin, nuoruuden kaveri/bändiporukan jääminen vähitellen etäämmälle aiheuttaa hänelle haikeutta ja ihmetystä siitä, jääkö ystävyysuhteille aikaa lainkaan.

Ikääntyneenä lukijana kiinnostavat hänen huolensa vanhan isänsä terveyshuolista. Tuntuu hyvältä kuulla, ettei mitään vakavaa ollutkaan. Mutta kyllä hän on kovin tietoinen ajan kulumisesta ja siitä, että jäähyväisten aika tulee.

****

Kjell vastaa kesäpaikastaan. Hän kirjoittaakin paljon vapaa-ajan asunnoistaan eri paikkakunnilla, eri aikoina ja siitä, mitä ongelmia ja mitä hyviä puolia niihin liittyy.

Mökillään hän muistelee luentomatkojaan. Erityisesti hän oli pannut merkille 1918 vuoden tapahtumia käsiteltäessä, että "me suomalaiset olemme kypsyneet, että me uskallamme katsella menneisyyttämme avoimemmin silmin kuin ennen."

Maaseudun hiljaisuudessa hänellä on aikaa kerrata matkojaan: Montevideo, Göteborg, Pariisi, Meksikon Teotihuacán Aurinkopyramidi, jotka ovat olleet vaikuttavia kokemuksia.

"Minusta Donald Trum on kuin kulkutauti, hänen järjettömät avauksensa ruokkivat antidemokraattisia ja epähumaaneja virtauksia kaikkialla maailmassa, ja tänä kesänä olen aktiivisesti ollut ajattelematta häntä." ( Kuten myös Valadimir Putinia )

Samaan aikaan kun Trump vieraili Suomessa Kjell keskittyi Kruunupyyssä talonpoikaisiin juuriinsa ja sukulaisiinsa Hästössä.

Lopuksi hän ottaa kantaa maapallon ja ympäristön tilaan. Hän tunnustaa joskus ajatelleensa, toivovansa kuten monet tekevät, että muut ratkaisevat ongelman, että "levämassat ajautuisivat naapurin rantaan". Mutta nyt hän on muuttanut mielensä: "maailman tila on hälyttävä ja vahingot käsittämättömän suuria." Luulen että hän on hyvillään nuoren Greta Thunbergin rohkeista otteista.

Nyt vuoro vaihtuu, Kjell kirjoittaakin ensin. Tarkoitus on muuttaa kirjeiden dynamiikkaa sillä tavalla. - Alkutunnelmat eivät kovin ylevät ole, Brasilian Trump, Jair Bolsonaro on valittu presidentiksi ( Pian alkoivatkin Amazonin sademetsät palaa. ) ja maailma tuntuu muuttuneen entistä kaoottisemmaksi. Mutta ilahduttavaa hänestä oli Juhan uuden romaanin "Ihmettä kaikki" yllättävä ilmestyminen. Hän luki sen oitis ja piti valtavasti lukemstaan. Merkille pantavaa oli myös vaihteeksi saatu myönteinen kritiikki, minkä puutteesta he olivat jo aikaisemmin kirjoitelleet. Sitten hän ehdottaa keskusteltavaksi fiktiivisuus-autofiktiivisuusteeman.

*****

Juha on siis yllättäen julkaissut romaanin "Ihmettä kaikki" ja on kiitollinen sekä Kjelliltä että kriitikoilta saamastaan myönteisestä palautteesta. Kjellin ennuste toteutui siis nopeasti.
Hän alkaa pohtia tuotantonsa autofiktiivisuutta, omakohtaisuutta, suhteessa fiktiivisuuteen. Hän arvelee puhtaaseen fiktiivisuuteen kuitenkin kätkeytyvän aina jotakin omakohtaisuutta. Knausgård-ilmiöstä hän on samaa mieltä Kjellin kanssa siitä, että itsestään kirjoittaminen on vain vastaus nykyajan olemassa olevaan kysyntään. Knausgårdin tyyli on "kirjallista doupingia", mikä ei toki ole kiellettyjen aineiden listalla.

Omasta kirjoittamisestaan hän sanoo: "Kirjoitan mistä tahansa? Käytän hyväkseni kaikkea ja kaikkia? Tarvittaessa vaikka ostan omantuntoni puhtaaksi?" Niin, lahjoittihan hän viimeisimmän kirjansa tuoton hyväntekeväisyyteen.

Oman jaksonsa saavat kuvaus uudesta kesäpaikasta, jonka Juhan perhe oli hankkinut. Elämä siellä, kesän ihana sää saa hänen ajatuksensa vähitellen siirtymään ilmastoon ja sen uhkakuviin. Ongelmalliseksi hän kokee yksittäisen ihmisen "ilmastolupaukset", teot suunnan muuttamiseksi suhteutettunan valtiollisten toimijoiden, Intia, Kiina, USA, tekoihin. "Miten puhua ilmastonmuutoksesta niin, että se ei näyttäydy vain joidenkin ihmisten asiana vaan kaikkien yhteisenä."
Juha tuo esiin kaksi näkökulmaan ongelman ratkaisemiseksi. "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin." Tämä on Mauno Koiviston positiivinen lause. Hans Rosling "Faktojen maailmassa" puolestaan tuo esiin synkän puolen, mikä on vallalla "rikkaissa" maissa. Se asenne vaikeuttaa ongelman ratkaisemista.
Jos ajatellaan, että kaikki kuitenkin menee pieleen, äänestetään Trumpeja, Bolsonaroja jne. 

Lopuksi hän kuvailee isänsä terveydentilaa. Vaikka fyysiset oireet eivät olleetkaan vakavia, psyykkinen tila, masennus, aiheuttivat perheelle huolta. Keskustelujen jälkeen, mikä ei ollut helppoa Juhalle, tilanne muuttui paremmaksi.

Vastauksensa aluksi Kjell kertoo työteliäästä joulua edeltävästä ajastaan. Sitten hänelle tulee mieleen Tove Janssonin novelli "Kuusi", missä muumit heräävät talveen ja ihmettelevät, kun kaikki häsläävät joulukiireissään. Hyvä huomata, että ennenkin on stressattu joulusta ja että ennenkin on osattu suhtautua kriittisesti siihen.

Sen jälkeen hän ryhtyy pohtimaan Juhan ja hänen oman kirjailijanluonteensa yhtäläisyyksiä ja eroja. Samaa molemmilla on kirjoittamaan alkamisen vaikeus. Kjell ajattelee, että niistä, joille on vaikea kirjoittaa, joille "sanat nousevat vastarintaan", voi tulla kirjailijoita. Ne jotka suoltavat sanoja helposti, ovat toisenlaisia ihmisiä.

Itsestään hän sanoo: "Kun kirjoitan romaaneja tai novelleja, siirryn vähitellen korkeampaan tilaan - koen että teksti kehittyy itsestään ja minä olen vain väline, jonka läpi kaikki suodattuu."

Mutta kun hän kirjoittaa "itsenään", kirjeitä, kolumneja, esseitä, se on työtä, ja siihen liittyy myös pelko siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä.

Vuosi 2018 oli Kjellin heräämisen vuosi ilmastokysymyksiin. Hän todella havahtui ja alkoi ottaa asiasta selvää. Hän pitää absurdina sitä, että suurin osa vastuusta on sälytetty tavallisille kansalaisille, kun taas suursaastuttajayritykset voivat jatkaa edelleen. Hän ihmettelee, miten pelkurimaisesti voidaan jättää tieteen tulokset huomiotta ja kieltää kaikki. Myös oman elämäntapansa hän tuomitsee rikkaan etuoikeutetun eliitin tyyliksi.

Vastineeksi Juhan kertomaan isänsä tilanteesta, Kjell ottaa puheeksi äitinsä. Äidillä oli ilmeisesti synnytyksenjälkeinen masennus lasten saamisen jälkeen ja hän kärsi siitä lopun elämäänsä eri asteisesti. Äidin sairaus ja ystävän itsetuhoisuus järkytti Kjelliä voimakkaasti, eikä hän voinut sanoa, kuten Juha, olevansa perheen vahvin voima.

Kirjeen lopussa hän kertoo saaneensa kritisoimaltaan Ruotsin Akatemialta palkinnon "ruotsinkielisen kulttuurielämän edistämisestä Suomessa".

******

Juha epäilee, että heidän kirjeensä pitenevät ajan kuluessa - ja niin on käynyt. Minä epäilen, että muistiinpanoni lyhenevät vastaavasti.

Juha kokee olevansa vapautunut. Hän kirjoittaa Kansallisteatterin esityksestä "Yhdestoista hetki" eikä pidä sen pessimismistä. Liberalismi, vaikkakin osin epäonnistunutkin, tarjoaa vapaudessaan kehitysnäkymiä ja saavutuksia, joista luopuminen johtaa epädemokraattisten voimien nousuun, mitä on jo tapahtunutkin.

Ilmastonmuutos puhuttaa edelleen. Juhaa vaivaavat ihmisten ilmastotekopuheissa teot, jotka eivät ole yhteismitallisia. Esimerkiksi se, että lapsien aiheuttama hiilijalanjälki vertautuu katumaastureihin tai vastaaviin. Hänen mielestään juuri lapset tulevaisuudessa voivat ratkaista tämän ongelman, mitä me saamattomat emme pysty ( Greta Thunberg hyvä esimerkki ).

Hän kirjoittaa myös isänmaallisuudesta. Se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan itsestään selvää, mitä ei tarvinnut erityisemmin ajatella. Mutta sitten tuli Jytky. Siniristilippu, leijonariipukset ym. omittiinkin tietynlaiseen käyttöön. Hän kertoo saaneensa oman "jytkynsä" törmättyään vahingossa natsien kulkueeseen, minkä jälkeen hän on vaatinut "Suomeni takaisin", kaikkien yhteiseen käyttöön liput ja muut symbolit, ei minkään kuppikunnan yksinoikeudeksi. - Kjellin suomenruotsalaisuus mietityttää häntä myös, isänmaakokemuksen kannalta.

Muita aiheita olivat joululoma Levillä, missä isäkin oli mukana jo varsin hyvävoimaisena, egon ( tai sen puute ) vaikutus omiin toimiin, sukupuolen ja sen koodien vaikutus, feminismi/patriarkaatti.

Nyt on Kjellin viimeisen kirjeen vuoro, ja hän pahoittelee sitä, sillä paljon jää käsittelemättä. "Elämässä jää paljon kesken, ja se koskee myös ajattelemista ja kirjoittamista."

Hän käsittelee suomalaisuuttaan, mikä tuntuu hänestä monimutkaiselta. Lapsuudessa oli suurin piirtein sama tilanne kuin Juhalla. Hän sai paljon vaikutteita suomen kielellä lehdistä, iskelmistä, urheilusta asumisesta sukulaisten luona Hämeessä. - Hän kuvaa mm. Juha Väätäisen EM-juoksua, jota katseli isoäitinsä luona Tampereella. ( Itse muistan katsoneeni sen nuorena miehenä Heinolassa! ) Myös muut merkittävät urheilusankarit hän muistaa osana suomalaista identiteettiään. Mutta toisaalta hän on saanut lukuisia kertoja turpiinsa, koska on "hurri".

Hän siteeraa kollegaansa:"Pahinta suomenruotsalaisuudessa on se, että kaikki tapahtuu kannen alla." Tällä hän tarkoittaa sitä, että kaikki tärkeät asiat hoidetaan pienissä piireissä salaa. Hän ei itse katso kuuluvansa "piireihin".

Edelleen ilmastonmuutos askarruttaa, suorastaan kauhistuttaa häntä. Suurisuuntaiset, maailmanlaajuiset päätökset kehityksen muuttamiseksi ovat hänen mielestään välttämättömiä, mutta siinä piileekin koko asian vaikeus.  Ja ongelmaa pahentaa muutoksen nopeus. Se on näkynyt hyvin hänen elinaikanaan. Koko elämäntapa pitäisi muuttaa. Sitä eivät ajatelleet ne rehtorit, jotka antoivat huomautuksen oppilaille, jotka osallistuivat ilmastomielenosoitukseen.

Lopuksi hän kertoo saaneensa kirjeenvaihdosta paljon ja epäilee sen nyt loppuessa jättävän tyhjyyden tunteen.

*******

Hiukan yllättää Juhan viimeisen kirjeen alku: hän kirjoittaa korkealla ilmassa lentokoneen bisnesluokassa, kaiken tämän ilmastospekulaation jälkeen, ja perustelee aika köykäisesti sitä työmatkalla, jonka joku toinen kuitenkin tekisi, jos hän olisi kieltäytynyt... "Jos oikeasti tuntisin ilmastoahdistusta, en istuisi tässä kirjoittamassa näitä lauseita." !!! Ja vielä:

"Voi olla, että Greta Thunberg on ensimmäinen luku jostain aivan uudesta, alku kokonaan toisenlaiselle tarinalle. Minä en vain pysty uskomaan siihen, koska olen jo 43-vuotias ja aivoihini on tatuoitu vanhat asetukset."

Perilläolostaan hän kertoo seuraavaksi ja muistelee aikaisempaa vierailuaan. Pian hän päätyy haukuskelemaan Donald Trumpia ja joutuu toteamaan, ettei Trumpin vaihtuminen enää palauta mitään entiselleen. Puolet kansasta äänesti häntä, ja demokratia, suvaitsevaisuus ja kansainvälisyys ovat saaneet jo kolauksen.

Baseball ja amerikkalaisuus kuuluvat yhteen. Niinpä Juha kävi paikallisessa ottelussa ja totesi pelin verkkaisuudesta huolimatta kiinnostavan, olihan hänellä tietenkin kotoista pesäpallotietämystä. Katsomossa keskityttiin kylläkin huomattavasti syömiseen ja juomiseen.

Kirjailijaa huolestutti kirjakauppojen katoaminen, amerikkalaiset eivät enää lue kirjoja. Hän kävi kaupassa, jolla oli enteellinen nimi: "The Last Bookstore". Itse olen käynyt Columbuksessa kirjastossa, joka oli oikeastaan kirjakauppa ja baari samalla kertaa sekä jonkinlainen lastenkerho satutäteineen. Mutta siitä on aikaa kymmenen vuotta, joten muutosta on tapahtunut.

Palattuaan hän meni mökilleen, jonka luonnon kauneudesta ajatukset sekoittuvat taas epämääräiseen hapuiluun ilmastokysymyksistä. Ja sitten aivan lopuksi, ikään kuin kirjan loppulauseita tavoitellakseen, hän haki kirjaston arkistosta vanhan artikkelin, jonka kirjoitti silloin, kun hän ensi kerran tapasi Kjell Westön. Sitä lukiessa vanhat muistot heräsivät eloon.

Ja lopulta kuitenkin oli saatava kirja valmiiksi ja kirjoittaminen loppumaan:

"Lopetan tämän tähän.

Toivon, ettei tämä ole loppu.

Kirjoita ystäväni, minä luen."

Mikä teki tämän kirjan niin mielenkiintoiseksi? Oliko se toisten henkilökohtaisuuksiinkin menevien tuntojen tirkistelemisen mehukkuus? Ei - oli kuin olisi istunut ravintolassa ja joutunut sattumalta kuulemaan, tahtomattaan, naapuripöydän mielenkiintoista keskustelua ilman salakuuntelun syyllisyyttä. Erinomaisen opettavaista!
Lisämausteen antavat asioiden ajankohtaisuudet: Trump koheltaa paraikaa, Amazon ja Australia palavat, Greta Thunberg purjehtii kohti Madridin ilmastokokousta jne.

  

Olen lukenut Juha Itkoselta aikaisemmin vain yhden kirjan [ linkki ]

Viikon 48 kirjakassi

Kirjaston pöydälle oli pantu tämä ohikulkijoiden houkutukseksi - mikäli jotakin sattuisi kiinnostamaan - ja minä satuin:

Anne Kauhanen-Simanainen: 

Valmentaudu vanhuuteen viisaasti

Jos minä joskus vanhentuisin, voisin ajatella tämän kirjan hankkimista käsikirjastooni. Sen sisältö oli kyllä ikävää luettavaa sen puolesta, että ne ongelmat, joita kirjan kirjoittamisen aikoihin ( 2009 ) vanhustenhuollossa oli, esiintyvät tätä nykyä edelleen jopa kärjistyneinä. Tunnettujahan ovat yksityisten yritysten toimet, joihin viranomaiset ovat joutuneet puuttumaan.

Kirja opastaa tarkastelemaan omaa tilannetta jo siinä vaiheessa, kun on vielä toimintakykyinen. Miten valmentautua henkisesti ja fyysisesti. Miten selvittää tarpeensa, oikeutensa, saatavilla olevat palvelut jne. valmentautuessaan vanhuusvuosiinsa.

Kirjan viesti ei ole tarkoitettu yksinomaan vanheneville, vaan myös hoitohenkilökunnalle, viranomaisille, lääkäreille, poliitikoille.

Monet esimerkit todellisesta elämästä valottavat niitä vaikeuksia, mitä vanhukselle ja hänen läheiselleen koituu viimeisten vuosien aikana.

Edellinen oli melko raskas teos asiapitoisuutensa ja asiansa vaikuttavuuden takia. Siksi vaimo lykkäsi käteeni huumoria.

Jonas Jonasson: 

Satayksivuotias jolla mielestään oli liikaa mielessään

Kirjailija kertoo pitävänsä mm. Peppi Pitkätossusta ja Arto Paasilinnan teksteistä. Ja se tuntuu läpi koko kirjan vauhdissa. Allan Karlssonille, sille vanhalle hurjapäälle, sattuu ja tapahtuu yhdessä ystävänsä Juliuksen kanssa. Seikkailijat sotkeutuvat paasilinnamaisesti Balilta Pohjois-Koreaan. Kim Jon Un, Vladimir Putin, Donald Trump ja Margot Wahlström saavat osansa matkan vaiheissa. Huumori on osuvaa ja oivaltavaa.