Vaihtoehtoinen sukutarina

Olen kirjoittanut sukuasioista aikaisemminkin. Vaimon suvusta pintapuolisesti höyläpenkin yhteydessä. Ja sitten tein selvityksen sukukoukouksesta vastineeksi vaimon sukututkimuksille.

Nyt on tullut tarpeelliseksi tehdä täydentäviä kuvauksia:

Melkoisen erikoinen on tarina äitini puolelta salakuljettajaesi-isä Aatami Poutiaisen varainhankinnasta, minkä avulla hän onnistui ostamaan huutokaupasta puolet Kaukilan ja Rahkolan kylän maista Karjalan kannaksella.
   Salakuljettajakaveri oli jäänyt kiinni, ja hänen vaimonsa oli saanut melkein kerätyksi kasaan vaadittavat lunnasrahat 40 000 ruplaa. Aatami oli lyönyt eukon rahat konttiinsa, luvannut maksaa puuttuvat ja hoitaa asian, mutta olikin lähtenyt livohkaan ja ostanut rahoilla mainitut maat.
   Uskokoon tarinan ken tahtoo, mutta niitä maita aikanaan periytyi isoisänikin perheelle. Valitettavasti maailmanhistorialliset seikat vaikuttivat niin, ettei siitä omaisuudesta jäänyt jäljelle edes "nurkkatappiloi".   

Paremmin ei tainnut käydä isäni suvulle:

Joukko Amerikan Tyynenmerenrannikon hoka-intiaaneja purjehti ammoin pasaatituulessa pohjoista päiväntasaajavirtaa Filippiinien tienoille, mistä kääntyivät pohjoista kohti Japaninvirtaa pitkin rantautuakseen siellä saarelle, joka sai sittemmin nimen Hokkaido.
    Syynä tällaiseen ekstreemiin matkaan oli intiaanien tunnetusti heikko viinapää, joka aiheutti rähinää ja miestappoja - sanalla sanoen maa alkoi polttaa eräiden jalkojen alla.
    Ajan kuluessa hokat sulautuivat paikalliseen väestöön periyttäen muun muassa tunnusmerkillisen mustan intiaanitukkansa nykyään tyypillisenä japanilaisena pidettynä piirteenä. Eikä siellä viinan kanssa läträämistäkään kovin vieraana tapana pidetty, opettivathan tulokkaat alkujapanilaisille saken valmistussalat.

Japanilainen varakas esi-isäni sumopainija Itsuki Hokkaidio, jota kutsuttiin myös lempinimellä Isukki, hävisi suurmestaruusottelunsa, suuttui siitä niin, että möi kotisaarensa Hokkaidon keisarille ja lähti maailmalle rahamassi liiveissään.

Saarille jääneet sukulaiset perustivat aikanaan aasialaista ruokaa tarjoavan maailmanlaajuisen ravintolaketjun: Hokka-Hokka

Turhautunut sumopainijaesi-isä sen sijaan rellesti satamasta satamaan päätyen lopulta rahattomana Euroopan peräkamariin, Pohjolan perukoille, Päijänteen takamaille nykyisen Kangasniemen kunnan alueelle, jonne vihdoin olosuhteiden pakosta asettui. Sukupolvien myötä paikkakunnalle sikisi peräti Hokan kylä.

1500-luvun lopulla käytiin Suomessa ns. nuijasota, jossa talonpoikia surutta tapettiin mm. Hämeessä.
Monia tiloja jäi isännättömiksi. Niinpä miesvajausta korvaamaan tuli Päijänteen takaa kaksilahkeisia, muiden mukana esi-isäni Hokka. Vanha tila nimettiin uuden isännän mukaan.

Satavuotiaaksi eläneellä isälläni oli miehuusvuosinaan hoka-intiaaneilta peritty musta tukka. Geenit ovat rappeutuneet jo siinä määrin, ettei hänen jälkeläisillään sitten enää perintötekijöissä vanhaa ominaisuutta ilmiasuissa näy.

Vuorikävelyllä

Lapsuuden vuoren harjalle - siis kotikylän läpi luikertelevalle harjulle oikeastaan - on raivattu taas polku. Se oli käytön puutteessa metsittynyt. Ilmiö kertoo maailman muuttumisesta. Jo muinaiset mettäpöyrööt, eräsuomalaiset käyttivät teiden puuttuessa harjuja kulkureitteinään.

Täältä haettiin sinivuokot äitienpäiväkukiksi, kerättiin mansikat myöhemmin kesällä heinän varteen, mentiin piiloon tänne, kun oli uhkana saada vitsaa jonkun kolttosen seurauksena ja vähän isompana, mutta ei viisaampana, käytiin kivien suojassa pum-sotaa ilmakivääreillä ( luoti vinkaisi ihanasti osuessaan kiveen, aivan kuin elokuvissa - ruumiita ei onneksi tullut ).

Kaksi kankeaa ja vanhaa,

joita ajan hammas kalvaa.

Toisen suojana on kaarna,

toista armahda ei saarna

- puree itikka ja paarma.

             

Yhteiskunnan jakolinjoja

Pojantyttäreni whatsappasi tänä aamuna. Sanoi tekevänsä aamupalaksi ( yksin kotona ) lettuja. Siksi kaipasi neuvoja. Ei ollut ennen tehnyt. Onneksi hänellä oli pussi, jossa olivat kaikki aineet ja ohjeetkin pussin kyljessä.
   Siinä herkkujen hiljaa tiristessä pannulla minulle jäi aikaa harhailla sanojen maailmassa. Niinpä järkytyin huomatessani, miten kansa jakaantuikin luokkiin käyttämänsä sanan mukaan:

Esimerkiksi.

Lettu tai lätty. Sen käyttäjät ovat neutraalia, kiihkotonta kansanosaa, lapsia, nuoria, tavallisia suomalaisia, työssäkäyviä, keskiluokkaisia aikuisia.
   Vähän tietysti arvelluttaa sanan alkuperä. Tulee ruotsin sanasta plätt. Mikähän siinä on, kun ruokapiireissä on näitä muukalaissanoja - on soppaa ja pizzaa ja leipäkin on muka germaaninen nimi ja idästä vaikka kauha tai kapusta.

Ja sitten

heti on tehtävä selväksi, että se pirkkapinaattilättyjä mikrottava sohvaperunarupusakki kuuluu täysin tämän luokittelun ulkopuolelle. Ovat se vihon viimeinen kasti(kkee)ton paarialuokan mutasarja. Hävetköön! Vedänkö päin lättyä? Mitä te tänne tulette! Menkää takaisin kotiinne!

Mutta

Räiskäleitä paistava kansanosa on alkuperäistä, suomalaisugrilaista, sisukasta ja rehtiä rahvasta. Räiskäle paistetaan mielummin pyöreäreunaisessa paistinpannussa, jossa se käännetään heittämällä niin että rasva räiskähtää.
   Sitten kun se on hädin tuskin paistunut, joku ruokakunnan jäsenistä sieppaa sen ahnaasti kuumottaviin näppeihinsä, ennen kuin paistaja ehtii edes ajatella sen syömistä, ja pistelee sen kieltä polttavana suuhunsa rasvan valuessa suupielistä leukaperiin, josta se hätäisesti pyyhitään sormilla - sormet taas puolestaan siistitään verkkahousujen lahkeisiin, jotta oltaisiin valmiina nappaamaan seuraava räiskäle.

Kun taas

ohukainen lautasella. Sen nauttija istuu täydessä tällingissä katetun pöydän ääressä kankainen ruokaliina sylissään aterimet kätösissään pikkusormi ojentuneena ja keskustelee ruokaseuransa kanssa henkevästi mainiten esimerkiksi "..voimavarojen hyödyntäminen..". Ja nikerrettyään pienen palasen suuhunsa nostaa hillitysti ruokaliinan sipaistakseen viiksiinsä tarttuneen kipenen kermavaahtoa tai vaihtoehtoisesti huulipunaansa tuhraamatta suupielestä hillonhiutaleen.
   Jo yritettäessä sanoa sanaa ohukainen on aloitettava huuli pyöreänä, hienostuneesti, porvariston hillittyyn charmiin liittyneenä ylemmän luokan edustajana. Näillä ihmisillä on suuri houkutus siirtyä käyttämään sanaa vohveli ( crêpe ) , mutta silloin on menty jo aivan hakoteille aiheestamme.

Oikeastaan

minun pitäisi nyt lähteä tästä käymään kaupassa. Lapsenlapsi keskittyy siellä lettujensa nauttimiseen. On ostettava maitoa, leipää, juustoa, pinaattilättyjä...

Ajokortin ajatus

Nanoq

Tulinpa käyneeksi harvinaisessa museossa, mikä lymysi Pietarsaaren metsissä. Arktisten tutkijoiden hyvin tunteman Nanoq-museon perusti Pentti Kronqvist jo 1956 aloittamaansa mökkikylään arktisilla alueilla keräämänsä esineistön pohjalta. Oli todella mielenkiintoista tavata naparetkeilijä elävänä ja kuulla hänen kertomuksiaan. Christer Bouchtin retkikunnan vaiheita muistan aikanaan seuranneenikin lehdistöstä.

Päärakennus osittain maan alla.




Grönlannin inuiitit ovat asuneet tuhansien vuosien ajan turvemajoissa.




Museoalueella on noin kaksikymmentä vanhaan tyyliin tehtyä rakennusta.

   


   



   

Isotupa Luodosta. Pentti Kronqvist sukelsi kuvan pöydän lankut uponneen John Grafton-laivan kansilankuista. Hän myös muurasi itse takanaan näkyvän muurin.




Kullanhuuhdontaleiri Lapista



   

Pyyntivälineitä


   

Kätevä inuiittien uskomus: Jos kävelee portin lävitse saa tekemänsä synnit anteeksi. Jos taas kävelee jumalien edessä menemättä portin läpi, saa aikomansa pahat teot etukäteen anteeksi.






Kopio maailman pohjoisimmasta kirkosta Ummannaaqin kylästä Pohjois-Grönlannissa.

   

     

Ja kaiken kokemani jälkeen etsin kirjastostani Fridtjof Nansenin Hiihtäen poikki Grönlannin ja pääsin näin mukaan sankareiden kelkkaan.

P.S. Arktista sisua löytyy myös suomalaisista naisista, jotka hiihtivät keväällä Grönlannin jäätikön poikki. Katso täältä.

Tavatessa

Vastoin aikaisempaa päätöstämme menimme vaimon kanssa ryhmämatkalle, jossa tietenkin tapasimme vanhoja tuttuja. Ja palaute oli sen mukaista. Ikävä vain että aikojen päästä jälkeen päin tulee mieleen, mitä olisi pitänyt vastata.

Heinäkuiset

Heinäkuun helteitä odotellessa luetut kymmenen kirjaa:










Tove Jansson: Kesäkirja, 2017 ( 1972 )

Sophia, isä ja isoäiti saaressa viettämässä saarelaisten kesää, mikä poikkeaa meidän maakrapujen elämästä aivan olennaisesti. Kirja keskittyy lähinnä luovan lapsen ja epäsovinnaisen vanhuksen yhteiseloon. Se on läheistä, tilaa antavaa ja kasvun mahdollistavaa, lasta ja ikäihmistä ymmärtävää. Luonnon kuvaus on vaikuttavaa ja asiantuntevaa, olihan Tovella oma mökki saaressa.





Jasper: Yhdeksästoista askelma, 1948

Vaimo sai vimman ryhtyä hävittämään vanhoja lasten- ja nuortenkirjoja, joita kukaan ei lue, ei ole lukenut vuosikausiin. Niinpä sain pinkan antaakseni siunaukseni tuhotyölle.
   Tämän kirjan halusin lukea, koska se on yhtä vanha kuin minäkin ja koska se on painettu samassa yhtiössä, johon kuuluvassa sanomalehdessä tyttäremme on töissä.
   Pojat saapuvat synkkään kartanoon, joka on ollut osaksi autiona isoisän kuolemasta asti. Siellä on pimeää, koska ei ole sähköä. Kynttilän valossa myrskyn yllättäessä tunnelma on pelottavan aavemainen varsinkin yöllä salissa, joka on täynnä isoisän veistämiä hautapatsaita. Vähitellen selviää, että kartano on viinan salapolttajien pesäpaikka. Pojat kipittävät kylään ja paljastavat poliisille roistojen puuhat.
   Kun tutkin sitten nimimerkki Jasperin henkilöllisyyttä, paljastuikin kyseessä olevan pilapiirtäjänä kuuluisaksi tullut Kari Suomalainen.





Alfred Liukku: Dic Maailmanmatkaaja, seikkailuja neljässä maanosassa, 1956

Seikkailija-Dicin perhe muutti Suomesta Amerikkaan, jossa Dic jo nuorena osoitti omaavansa levottomat jalat. Lähimetsät Astoriassa samoiltuaan hän yritteli kaikenmoista, mitä koulunkäynti häiritsi: kanoottikilpailu, mustalaisten mukana kiertely, kullankaivuuretki, maapallon ympäri kävely - useat näistä toimista johtivat "tuhlaajapojan paluuseen". Maapallonympärikävelykin keskeytyi vaikeuksien jälkeen Turkin vankilaan.
   Vaikuttaa siltä, että Dic Nivala oli oikea henkilö, vaikka kertomukset kirjassa hänen retkistään ovatkin hurjia.






Markku Keisala: Sinisilmät, 2015

Alun sekavia välähdyksiä tapahtumien taustoista seurasi selkämpi, perinteisempi juonen kuvaus kohti loppuratkaisua. Syyllisvaihtoehtoja dekkarissa oli vain kaksi ilmeistä. Tarinaan oli kytketty päähenkilön, poikamiespapin naiivi rakastuminen kirkkoherranviraston Armiin, mutta siitä huolimatta lukukokemus oli positiivinen.






Roope Lipasti: Virtanen ja Euroopan historia, 2016

Virtasen ja vaimo Korhosen kera kuljetaan Euroopan historian merkityksellisten tapahtumien läpi - pilke silmäkulmassa tietenkin. "Elmomaisia" sankaritekoja seuratessa lukijalle herää epäilys, että koulun historian tunteja olisi kannattanut seurata tarkemmin. Nyt niitä tietoja olisi tarvittu.






Nina Peura: Kuolemankukkia, 2012

On se vaikea laji tuo uskottavan dekkarin luominen. Ei se pelkällä puhuttamisella luonnu eikä parisuhteiden sekaamisella selviä.






Ruth Rendell: Kiinalainen tapaus, 1992 ( 1983 )

Kiemurainen juoni alkaa Kiinan matkasta ja siellä tapahtuvasta "kohtalokkaasta" tapaamisesta päättyen lopulta "kotiin" Englantiin, jossa komisario Wexfordille paljastuu asioiden todellinen laita kirjan viimeisillä sivuilla. Taattua kesälomalukemistoa!






Rex Stout: Sampanjaa yhdelle, 1991 ( 1958 )

Jokakesäinen hetki persoonallisten Nero Wolfen ja Archie Goodwin seurassa piristää kummasti vaikka en harrastakaan gourmet-ruokia ja vaikka minulla on vain yksi surkea orkidea. Archie on nokkela, näsäviisaskin, sanailija - todellinen supermies, jollainen toivoisi itsekin olevansa, mutta jollainen en ole. Nero Wolfe on taas laiska, nautiskeleva älykkö, jollainen en toivoisi olevani enkä olekaan. Kirjan juoni on ovela, ja ratkaisu tapahtuu - kuinkas muuten - lopulta Wolfen toimistossa, johon yrmeä Poliisipomo Cramer toimittaa asianosaiset kuulemaan todisteet ja syyllisen nimen.







Anne Leinonen: Metsän äiti, 2017

Tämän kirjan lukeminen vei vahvasti luonnontieteellisen koulutuksen saaneen "mukavuusalueen" ulkopuolelle. Tarinan kerronta oli toki elävää ja sujuvaa, mutta henkimaailman asiat tuonpuoleisine hahmoineen eivät sytyttäneet sanottavampaa mielenkiintoa.







Graham Greene: Kolmas mies, 1982

Heinäkuun kirjapatteri päättyy ( kuuluisaan ) todelliseen herkkupalaan, Greenen loistavaan kertomukseen vanhan ystävyyden murentumisesta vähitellen paljastuvan iljettävän totuuden rapauttamana. Ja välirikko kärjistyy päähenkilön joutuessa surmaamaan vastenmielisiin rikoksiin ajautuneen lapsuudenystävänsä.



Kesken jäänyt:

Joskus ei vaan "nappaa". Silloin kannattaa irrottautua ja siirtyä seuraavaan.




Antero Harju: Kapina Korallimerellä, 1957

Poikakirja, jossa liian teknistä & vauhdikasta menoa maalla, merellä ja avaruudessa. Oli heitettävä kesken, vaikka poikasena pidin tätä mahtavana kirjana ja hankin sen omaksi.