Anopin vuosikymmeniä vaalitut kukkapenkit taitavat nyt pakosta jäädä seuraavien asukkien ihailtaviksi. Mutta lakki silmillä, huomiota herättämättä, kävin remonttimiehiä väistellen hakemassa jotakin muistoksi.
Kääntelin tätä hetken käsissäni, ennen kuin muistin: sehän oli ollut oranssissa kangaspussissa; nyt alastomana vaikutti oudolta. Mutta juju oli ollut siinä, että kun painoi nappia, alkoi kuulua kammottavaa naurua, mikä veti omankin suun väkisinkin virneeseen.
Muuton yhteydessä nousee kysymys siitä, kuka ottaisi ylimääräiset kalusteet, esim. anopin vanhat terassiviritykset. Kulunutta rottinkia, linnut nokkineet tyynyt, aurinko haalistanut. Ei kelpaa kenellekään. Panenko palasiksi ja poltan lämmikkeeksi syksyn pimeinä iltoina?
Ei hemmetti! Löytyi purkin pohjalta ruskeaa puuvahaa. Löytyi sisua hioa pahimmat paikat. Ehkäpä niillä mennään vielä muutama kesä - kun vain löytyisi sopiva terassi. ( Pitääkö siis ruveta terassihommiin, huh!?? )
Tiesin joskus jotain geologiasta. Olin jopa jonkin aikaa silloisen Geologisen tutkimuslaitoksen palkkalistoilla. Niiltä ajoita on jäänyt kivenmurikoita ajelehtimaan nurkkiin ja laatikoiden perukoihin. Suurin osa on nakeltu menemään. Muuttorytinöissä löytyivät nämä:
Luulin jo heittäneeni Tauno-sedän lehdet keräykseen. Niin ne vain taas ilmestyivät riesakseni. Suoraan paperilaatikkoon! En viitsinyt enää selata. Luin niitä kokeeksi jokin aika sitten ( tässä linkki ).
Luultavasti 1970-luvulla Tunturilla ajeli Nurmen Arvi Auttoisilla, syntymäkotikylässäni. Joskus 80-luvulla Arvista alkoi tuntua iän puolesta ajojen riittävän, joten isä-Veikko osti sen. Hän oli eläkkeelle jäätyään innokas marjastaja ja sienestäjä. Mopo palveli häntä hyvin niillä reissuilla.
Kun isäukko oli 90-vuotias, mopo siirtyi lahjana minun pojalleni. Hän kruisaili sillä vähän aikaa ja siirtyi sitten parempiin peleihin. Paappis työnnettiin liiterin perukoille. Joskus sitä käynnisteltiin, mutta ei ajeltu.
Nyt muuttokuorma työnsi sen minun vastuulleni. Saapas nähdä mitä tapahtuu!
Ei viety tuhkia pesästä myymästämme loma-asunnosta, mutta postilaatikko vietiin. Ostaja oli todella hyväntahtoinen, kun lupasi huolehtia kaikesta siitä romujätteestä, minkä jätimme jälkeemme. Ystävällisiä ihmisiä vielä löytyy, varsinkin Karijoelta.
Laatikko on poikamme käsialaa, hän haluaa sen muistoksi lapsuudenkodistaan.
50-luvulla sanottiin "eri vänkä", kun tarkoitettiin jotakin erityisen kivaa. Tai ei meidän maalaiskylässä sanottu niin, se oli varmaan kaupunkilainen ilmaisu; meillä sanottiin jotakin muuta - mutta en muista mitä.
Erivänkään törmäsin tässä Jännä-Jussi-sarjakuvalehdessä, joka siivoutui eteeni jostakin komerosta. Selasin sen ennen hävittämistä. Hassu matka itämaille oli teemana. Ehkei kannata referoida mitään turkkilaisista, ettei tulisi syytöstä rumista asenteista kansanryhmää vastaan.
Näissä muuttohommissa joutuu joskus pölyisiin paikkoihin, tiedä vaikka kirppuja saisi nahkaansa. Siksi oli hyvä löytää tällainen selänraaputin.
Puuseppä taitaa tehdä ihan mitä vaan. Appiukko oli puuseppä. Puu on jurvalaasten muovailuvahaa, sanotaan täällä päin. Ja nyt löysin sellaisen muotoilun, jolle ei keksitty nimeä.
Anopin aterimien joukosta löytyivät tylsät sakset. Veikkaisin, ettei nuori polvi tiedä niiden käyttötarkoitusta.
Lajittelu on ankaraa; metallit pannaan eri lootaan kuten myös mitalit. Kysyin pojalta, mitä näille tehdään - pois vaan, oli vastaus.
Näyttää siltä, että kullakin vuosikymmenellä on omat ja samat näkemyksensä lasten leikkikaluihin. Ainakin itsevalmistettuihin. Omasta lapsuudestani muistan, miten joululahjaksi saimme ankkakeinun, mahtavan. Pukki oli sen tehnyt. Nyt peratessani nurkkiamme löysin vaimon lapsuuden ankkakeinun. Melko lailla samoilla piirustuksia tehty; appiukko olikin puuseppä. Nyt taitaa ankan lähtö olla lähellä!
Edellisessä jutussa oli puhe kehittävistä leluista. Myös erilaisia taitoja edesauttavat vempeleet olivat tarpeen. Kuten myös tämä neuvostovalmistetta oleva kolmipyörä.
Kun elimme lapsenkasvatusvaihetta, päämäärämme oli antaa lapsillemme kehittäviä leluja, ei mitään muovihärpäkkeitä. Kehittävä lelu on tehty puusta. Usein vielä neuvostoliittolaista valmistetta. Niitä meillä oli kaikenlaisista palikoista, juniin ja autoihin, kuten esimerkiksi tämä:
Ensin se oli ratkori, kunnes se sai merkin. Oliko se Massikka vai Natikka, Zetori vai Foortti? Tämä on siis poikani lelu. Otos valtavasta kokoelmasta, joka romahti syliini tyhjennettävästä komerosta. Legoja on säkillinen; sääli laittaa niitä jätteisiin, mutta kun kaikilla lapsilla on jo niitä.
Tuon sinisen täytyy olla Ford!
sanoi Martti-paappa aikoinaan. Mutta mahtoiko tarkoittaa ihan tätä? Voi juutina tätä muuttomylläkkää!
Erään komeron hyllyn äärimmäisessä nurkassa, paikassa jonne en varmaan koskaan ollut kurkistanut, piili tumma purkki. Muuttovelvoitteet vaativat sen esilleottamista - aivastusten kera.
Materiaali vaikuttaa kovalta muovilta, mutta epäilen sen olevan vanhempaa laatua, bakeliittia.
Monikaan ei enää tiedä, mitä tarkoittaa sanonta "se on kortilla tai kahvi on kortilla". Nykyihmiselle tulee mieleen erilaiset maksukortit.
Lapsuudessani sodan jälkeen ruokatavaroista oli pulaa, niitä säännösteltiin. Jokaiselle annettiin kortti, jolla sai ostaa tietyn määrän jotakin tiettyä elintarviketta.
Kun nyt "muuttorasittuneena" sain tilaisuuden istua tavaranpaljouden ääreen, käteeni osui vaimoni kortti, jota oli säilytetty kotiarkistossa.
Olen sattumoisin joutunut kahden muuton kurimukseen; toinen on omani, toinen vanhan anoppini. Vanhan rouvan aarrekammiosta käteeni tarttui esine, jolle ei löytynyt hetikään mitään järkevää selitystä.
.jpg)
"Karijoki" tarkoittaa meidän perheessä Viidan vanhaa kansakoulua, jonka ostimme vuonna 1983. Asuimme siinä vuoteen 2000 asti, minkä jälkeen se toimi vapaa-ajanasuntonamme. Kun me sanoimme: - Mennään Karijoelle, emme tarkoittaneet siis Karijoen kuntaa, vaan tätä:
