Lapsuuden kotikyläni läpi virtaa jokipahanen, jota hätäinen ohiajaja ei edes huomaa. Sillä on kuitenkin minulle henkilökohtaisesti merkitystä. Vaikka olinkin vähällä hukkua siihen, opin siinä myös uimaan.
Lisäksi sain sen varrella opetusta yhteisten sääntöjen noudattamisesta. Jokeen oli jossakin vaiheessa istutettu lohia. Meitä kloppeja vannotettiin menemästä sinne kalaan, ennen kuin ne olisivat kasvaneet suuremmiksi. Mutta kun minä olin juuri saanut ensimmäisen virvelini... Jokivarren polkua saapastellut Saaren Kalle yllätti minut itse teossa. Onneksi muisti on valikoiva - ikävät asiat unohtuvat. Ehkä selvisin puhuttelulla.
Satoja vuosia joki koskineen on kuitenkin ollut tärkeä koneellisen energian lähde kauramoottorien ja ihmisvoiman avuksi. Kylän talollisten omistaman yhteisen myllyn alapuolella joen toisella puolen oli Leikkaan tilan, toisella puolella Kotkan maata. 1890-luvun alkupuolella nämä isännät rakensivat vanhan yhteismyllyn tuntumaan, 50 metrin päähän, uuden padon, meijerin ja sahan.
Siihenkään aikaan patoja ei saanut rakentaa miten vain. Varsinainen lupa kuvernööriltä jäi hakematta, mutta vanhan myllyn osakkailta, Myllylahkokunnalta, he saivat suostumuksen ehdolla, ettei haittaa saanut koitua. Lisäksi maanmittari kävi paikalla suorittamassa tarkastuksen.
Mutta kuten arvata saattaa, uuden padon läheisyydestä johtuen - varsinkin kevätvesien aikaan - haittoja alkoi ilmetä. Tulva saattoi ylettyä vanhan myllyn siipirattaaseen asti eikä puurakenteiden vettyminen mitenkään vähentänyt lahoamisprosesseja.
Varmasti tilanteesta tuli sanomista ja suukopua. Mutta hämäläisestä hitaudestako johtui, että meni yli kymmenen vuotta ennen, kuin kylän isäntien mitta täyttyi, ja he palkkasivat asianajajan laatimaan valituskirjeen kuvernöörinvirastoon. Siinä he "nöyrimmästi" esittivät, että kuvernööri määräisi Juho Leikkaan ( Kotkan isäntä oli jo silloin luopunut osuudestaan ) purkamaan haitalliset laitoksensa ja korvaamaan aiheutuneet kulut.
Oikeusperiaatteita noudatettiin hienosti siihen aikaan. Leikkaan isännältä pyydettiin vastine, missä hän kiisti kanteen. Ja tuomio annettiin: valitus hylättiin perusteettomana, mutta kantajat saivat luvan ajaa asiaansa käräjäoikeudessa, minkä he myös tekivät.
Sitten seurasi minua kummastuttanut tapaus. Kun käräjäoikeus kokoontui lokakuun 30. 1905, eivät niin kantajien edustajat kuin vastaajakaan ilmaantuneet paikalle. Mitä ihmeen kiireitä isännillä oli siihen aikaan syksyä? Sadonkorjuu oli ohi. Metsästettiinkö? Ryypättiinkö sahtia?
Seuraavilla käräjillä asia oli esillä. Vastaaja kiisti kaiken, kiisti myös yhteismaan osakkaiden omistusoikeuden vanhaan myllyyn ja sen alueeseen. Tämä mutkisti prosessia niin, että seuraavaan istuntoon mennessä oli selvitettävä maat ja manttaalit, ennen kuin päätöstä saatettiin odottaa.
Niinpä vasta 27. lokakuuta 1906 käräjäoikeuden lopullinen päätös saatiin. Yhteismaan omistajuudesta oli selvät dokumentit, todistajalausunnot osoittivat aiheutuneet haitat. Juho Leikas määrättiin purkamaan laitoksensa ja korvaamaan kantajien kulut.
Kävikö sitten niin, en tiedä. Myöhemmistä papereista käy ilmi, että Leikas oli alentanut patoaan. Luultavasti sopu ja järkevä ratkaisu löytyi.
Vahinko, etten aikaisemmin tiennyt näistä vaiheista. Isäni olisi luultavasti voinut kertoa, mitä asiasta Hokalla tiedettiin ja puhuttiin. Olihan hänen isänsä ollut mukana kuvioissa.
Adolf Hokka vanhoilla päivillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti