Ehdokkaat

Vaalijulkisuudessa saavat huomiota tietyt tyypit. Kuka seuraavaksi ehtii julistamaan harkitsevansa ja sitten kieltäytyvänsä ehdokkuudesta?

Feikkiä

Epätäydellinen tieto, vaihtoehtoinen fakta... Terrorismia Ruotsissa? Kuka suoltaakaan suomeksi sanottuna valheita?

Mitä ruotsalaiset itse ajattelevat tästä: linkki Aftonbladetiin.

Haastettu 2

Seuraavaksi luin kymmenen suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa.

Miten valitsin ne? Ensimmäisen sain joululahjaksi, mutta sen jälkeen seisoskelin kirjahyllyni edessä tunnustelemassa vetovoimakenttiä. Otin sen joka kutsui eniten luoksensa. Tämä johdatti puolestaan jollakin mystisellä tavalla seuraavan luo ja niin edelleen.
Niitä kirjahyllyjä tutkailin toki useammassakin talossa, en vain omiani.

Tuomas Kyrö

Aikaisemmat Mielensäpahoittajat nautinnolla lukeneena alkoi tämä Hiihtokirja tuntua väkisin ( tilaustyönä MM-kisoihin ) puserretulta.

                                                              

Mika Waltari

Uskonnollisen kokemuksen leimaama kehityskertomus, jossa päähenkilön kohtaamat ihmiset kokevat hengellisen muutoksen epäuskoisessa asenteessaan.

Matti Hälli

Kepeästi kerrottuja hauskoja tarinoita opiskelija- ja taiteilijakaverusten elämästä kantaravintola ja sen vahtimestari Andersson keskipisteenä.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lukioikäisenä ja vaikuttuneeni opiskelijaelämän ihanuudesta. Vähänpä tiesin silloin. Mutta oli mukava palata vanhoihin mielikuviin.

Huovismaisella yllättävällä mielikuvituksella ryyditettyjä eläinaiheisia tarinoita.

Daniel Katz

Erikoisen - mustan tai hirtehisen - huumorin läpitunkema kertomus juutalaisen kirjailijan suvun vaiheista Venäjän vallan ajoista "nykyaikaan". Juutalaisten pakolaisuus antaa ajattelemisen aihetta yhä tämän päivän pakolaiskysymyksiin suhtautumisessa.

Heikki Turusen väkevä esikoisteos vieläkin ajankohtaisesta maaseudun autioitumisesta. Juonen kuljetus uhkaa hukkua kirjailijan viehtymykseen, sinänsä hyvin, kuvata yksityiskohtaisesti ympäristöä lillukanvarsineen, räähkän lentoineen, kuka näkyi kylällä menevän mitäkin tekemään minne.

Turusen jälkeen halusin jostakin syystä lukea Sillanpäätä. Elokuu löytyi isäni kirjastosta vuodelta 1941. Jotakin samankaltaisuutta kuin Turusen tyylissä. Tarkkaa luonnon ja ympäristön havainnointia. Taas näkyi joku menevän jonnekin jotakin toimittamaan.

Taitava kuvaus maalaiskylän elämästä ihmissuhteineen, ongelmineen; elänmäntapoineen, jotka nykyajasta paljon poikkeavat ulkoisesti, pohjimmaltaan eivät lainkaan.

 

Tämä on Aapelin vanhastaan hyvin tuttu tarina, viimeksi ehkä televisiosta nähtynä elokuvana. Varsin nautittavalla, lämpimällä ja joskus piilevälläkin huumorilla sävytetty kertomus pikkukaupungin erään pihapiirin elämästä. Kirjailija osoittaa syvää ymmärrystä inhimillisiin heikkouksiin ja puutteisiin, joita meillä kaikilla on. Elämänmyönteinen optimismi on vahvana läsnä.

Minulla on ilmeisesti jokin menneisyyden kaipuun vaihe menossa, koska valitsin taas kirjan, jossa eletään tavallisten ihmisten elämää ennen ja jälkeen sisällissodan, luokkasodan, punakapinan, miksi ikänä sitä nyt halutaankin kutsua. Lauri Viidan tyyli on sanallista iloittelua, joskus runollistakin proosaa, joka imaisi minut mukaansa.

Viidan intensiivisen tekstin jälkeen halusin jotakin viileän rauhallista, lakonisen toteavaa ja siksi sujuvasti etenevää kerrontaa. Antti Tuurin "insinööriproosa" on juuri sitä.

Kirjan aiheena on suomalaisten metsurien rankka elämä Kanadan erämetsissä. Todentuntuinen, ilmeisesti todella tapahtuneisiin sattumuksiin perustuva romaani.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Tämän jälkeen luen kymmenen suomalaisen naisen kirjoittamaa kirjaa.

Paha kello...

... kauas kuuluu!

Ideologi

Mediasota

Media vaietkoon valtakunnassa.

Haastettu

Haastelen tässä yhdestä jutusta, nimittäin siitä, että niskassani on haaste.

En suinkaan ole tehnyt mitään niin köppäästä, että olisin joutunut haastetuksi oikeuteen, en toki.
Eikä kukaan ole haastamassa riitaa kanssani, eihän nyt sentään, sävyisä mieshän minä.

Mutta hyväksyin haasteen lukea sata suomalaisen kirjailijan kirjaa tänä vuonna, jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Ei paha, arvelin. Pari kirjaa viikossa keskimäärin.

Tartuin toimeen. Aloin lämmitellä lukukonettani etsimällä ohuita opuksia. Kirjahyllyistämme löytyi ohutosastolta lähinnä lastenkirjoja. Tässä kymmenen lukemaani.

Luultavasti olen lukenut ne joskus omassa ja lasteni lapsuudessa. Ja ehkä joitakin lapsille työmaallani. Kuten esimerkiksi Kiljuskirjat. Ne huvittivat nykylapsiakin, vaikka ovat 1920-luvun tuotantoa.

Aika radikaaleja ja anarkistisia ovat Finnen Kiljuset. Sen ajan lapset kasvatettiin kuriin ja nuhteeseen. Mitä mahtoivat ajatella Kiljusten vallattomista vekaroista ja asiattomista aikuisista. Eikä kirjailijan käsitys yhteiskunnan tukipylväistäkään erityisen arvostava ollut.

Satumaassa-kirja oli mielenkiintoinen vanhoine valokuvineen, jotka Impi Havas oli ottanut lapsista. Jotkut niistä ajoittuivat selvästi omaan lapsuuteeni. Aila Nissinen kertoi elävästi kuvien pohjalta tarinoita, joissa toisinaan kristilliset arvot nousivat liiaksi esille.

Tämän kirjan luin poikasena silmät kiiluen. Siinä oli mielenkiintoista menoa ja meininkiä. Nyt aikojen takaa näin sen enemmänkin partioliikkeen propagandatuotoksena. Sen elämänohjeet olivat reipashenkisen suoraviivaisia eikä väkivallankaan käyttö kasvatuskeinona ollut vierasta. Aaro Hongan käyttämä kieli oli mielenkiintoista.

Usko Kemppi. 1950-luvun puolivälin tuotantoa tämäkin. Ei innostanut.

Samoihin aikoihin on julkaistu Marjatta Kureniemen vekkuleita, hassuja satuja sisältävä kirja, jossa mielikuvitus on päässyt vapaasti laukkaamaan.

Sodan jälkeen syntyneille lapsille oli tarjolla paljon kirjoja, myös Tove Janssonin Muumi-kirja, joka on ihastuttanut lapsia vuosikymmenistä toiseen ympäri maapalloa. Ja minä luin sen nauttien hienosta kielenkäytöstä, ihastuttavan persoonallisista hahmoista ja heidän sosiaalisista suhteistaan.

Viimeisenä 50-luvun kirjana luin Paloheimon Tirlittanin. Kovasti yritin pureutua arvattavasti lapsen kehittymistä symbolistisesti kuvaavan tarinan taustavirtoihin. mutta en onnistunut.

Pojalleni 80-luvulla ostettu ritari-kirja kuvaa mukavasti miehisen maailman rajujen vaatimusten ja lempeämpien vaihtoehtojen välistä ristiriitaa. Sattumoisin poikani harrastaa yhä ritarijuttuja aikuisena ollen samalla lempeä perheenisä. Kirjoittanut Tuula Kallioniemi.

Timo Parvela

Uusin lukemani lastenkirja on vuodelta 1995. Muistaakseni Timo Parvela on myöskin opettaja, joka elävästi kuvaa nykykoulumaailman kommelluksia.

Tässä nämä kymmenen ensimmäistä. Vain YHDEKSÄNKYMMENTÄ enää jäljellä. ( Olen kyllä lukenut jo kome aikuisten kirjaa. )

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.