Pedofiili

Olin kymmeniä vuosia töissä lasten parissa. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Joten minulle ei ole vierasta lasten kanssa jutteleminen. Niinpä kun kävelin kaupassa karkkihyllyn sivuitse ja kun vieras lapsonen käsi täynnä makeisia sanoi minulle jotakin, pysähdyin kuuntelemaan.

- Mä tykkään näistä hedelmäkarkeista, haluatko maistaa?
- Voi kuule! Ennen pidin karkeista, mutta nykyään ne eivät maistu. Harmi, mutta kiitos kun tarjosit!

Lapsen äiti säntäsi hyllykön takaa:

- A P U A !!!  N A M U S E T Ä !!!

Takaisin

Lomakauden päättymistunnelmissa päätin osallistua viimeiseen haasteeseen, 416.

Kaivauksistani

Kasvihuoneilmiökö on aiheuttanut kevättulvien lisäksi kesä&syystulvat tänne Pohjanmaalle. Kävin tutkailemassa joen virtaamaa ulkorakennuksemme kulmalta. Matkaa kuohuihin kaksi metriä ulommas, puoli metriä alemmas, ennen kuin veden eroosio iskisi.
Sitten silmäys ainoan peltosarkamme puolelle.

No, ehkä tuo kuva hieman liioittelee. Ehkä se ei ole edes meidän pellolta. Mutta lapion varteen tartuin kuitenkin ojankaivuuaikeissa.
Nyt kaksi päivää myöhemmin totean löytäneeni kroppani raihnaisuudesta kaivurilihakset. Niitä kolottaa käsivarsissa, selässä ja jaloissakin.
Lisäksi olen löytänyt appeniaikaisen käsityksen jätehuollosta. Kuinka osuinkin ojallani lasihautaan, rautakautiseen romuläjään, puukautiseen kannikkoon. Arjen arkeologiaa!

Eikä tässä vielä kaikki. Urakkani viime metreillä savesta irrottautui tämä:

Kun kerroin anopilleni vaaleasta emalikahvipannusta, hän heti muisti. Se oli heidän avioliittonsa ensimmäinen yhteinen oma astiansa, joka oli sodan jälkeisenä pula-aikana hankittu suhteilla Osuuskaupasta "tiskin alta". Miksi se oli hyljätty savimonttuun, sitä hän ei muistanut. Nyt pannulla alkaa uusi elämä - ehkäpä kukkapurkkina.

Samaisen ojani latvoilta löysin parisen kymmentä vuotta sitten keraamisen "veistoksen". Puhdistettuna se oli näytteillä piirongin päällä.

Tyttäremme ylioppilasjuhlissa tuli eräs tädeistä kuiskuttelemaan vaimoni korvaan kyseisen esineen tarinan. Tätönen oli saanut sen ihailijaltaan lahjaksi, mutta kun hän sitten oli valinnutkin toisen nuorukaisen, hänen oli päästävä siitä eroon. Niinpä hän oli haudannut sen naapurin navetan taakse tuoreen sulhasen näkymättömiin.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Emme kertoneet tarinaa tädin miehelle. Älä sinäkään kerro!

Eastern promise

Hautajaismuisto

Minua pyydettiin kantajaksi. Suostuin. Totta kai. Olinhan tuntenut miehen jo opiskeluajoista asti. Ja oli hän vaimoni sukuakin.

Ei arkku paljon painanut, mutta se oli raskas kantaa. 

Siunaustoimituksen jälkeen pidettiin pappilassa vainajan muistelutilaisuus ruokineen ja kahvitteluineen. Eräs tädeistä pääsi vauhtiin ja aloitti muistelut omasta nuoruudestaan. Eikä hän ennättänyt vainajaan asti, sillä hänen huomionsa keskittyi ensirakkautensa lumovoimaan. Se oli kantanut näihin päiviin asti. Hän tunnusti yhä pitävänsä miehen kuvaa laukussaan.

Tässä vaiheessa kylmä hiki nousi suvun otsaan. Kaikkihan tiesivät tarinan päättyvän dramaattisesti ensisuudelmaan kahvilan takapihalla. Ja samalla viimeiseen suudelmaan, sillä tädin ”äitee” sattui katsomaan ”klasistaan” ja näkemään tapauksen.

Ennen huipennusta pappi osoitti omaavansa pelisilmää ja sanoi:

- Eiköhän lauleta välillä virsi.

Hautajaisten jälkeen palasimme kirkon mäelle. Siellä kannettiin itkevää vauvaa kastemekossaan.

Ja seuraavana päivänä ohi ajaessani näin nuorten neitosten juhlahamosissaan hypähtelevän kevein askelin ylös kirkon rappuja. Tiesin siellä häihin valmistauduttavan.

Huomioita

Vaimoni tiukkasi selitystä:

- Mistähän johtuu, että kun sanotaan joidenkin olevan rinnakkain,  tarkoitetaan heidän olevankin vieretysten? Mitä tekemistä siinä rinnoilla on, kun ovat vieretysten?
Jos sanotaan rinnakkain, pitäisi rintojen olla vastakkain. Tai jos sanotaan peräkkäin, pitäisi perien olla vastakkain.

- Niin, jos sanoo vastakkain, puhuja on itämurteiden alueelta. Me olemme lännessä, meidän pitäisi sanoa vihdakkain!

Valehtelemisen vaikeudesta

Vaarin perinnöstä löytyi yllättäen tuhat euroa käteistä. Vanhan pompan povitaskusta.
Ja kyllähän minä muistinkin sen puheen:

"Mikä mies se on, jolla ei rahaa ole lompuukissa!"

Olin pakotettu hakemaan hänelle pankista, vaikka eihän hän hoitokodissa mitään tarvinnut, laskut hoituivat omia teitään.
Heräsi kysymys, mitä tehdä niille rahoille. Jakamista osakkaille ei kannattanut kukaan. Pian keksittiin: annetaan ne Kallelle. Kalle oli Vaarin luottomies, kauppakuski, sairaalareissujen järjestelijä - hengenpelastaja, kun sattui tiukka paikka.

Mutta Kallella oli eräs hankala piirre. Hän oli hyväntekijä luonnostaan. Ei hän suostunut rahaa ottamaan kauppareissuista, kahvipaketilla asia oli kuitattu.
Toisaalta hän ei avuliaisuuttaan kätkenyt. Hyvät palveluksensa hän kyllä osasi luetella ja vaivannäkönsä asetella niin, että meillä sukulaisilla kiitollisuuden velka oli kasvanut melkoiseksi.
Eikä Kallelle auttanut huomautella, että hän vaatisi asianmukaiset korvaukset vaivoistaan eikä antaisi hyväksikäyttää itseään. Ei, Kalle auttoi, kärsi ja "kirkkaimman kruunun sai".

Oli keksittävä juoni, jokin liukas, uskottavan tuntuinen tarina, joka uppoaisi Kalleen. Niinpä kutsuimme hänet hautajaisten vuosipäivän muistelukahveille. Kallelle tultaisiin kertomaan tarina, miten vaarin vanhaa kirjoituspöytää tyhjennettäessä rojujen seasta olikin löytynyt ruskea kirjekuori seteleineen. Mutta miten osoittaa, että se oli tarkoitettu Kallelle?

Onneksi löysin vaarin papereista irtonaisen lappusen, johon oli kirjoitettu Kallen nimi ja puhelinnumero. Niinpä rupesin harjoittelemaan väärentääkseni vaarin käsialalla kirjekuoreen Kallen nimen. Ensimmäisen A-nelosen jälkeen kävi selväksi, ettei minusta ole siihen hommaan.
Sitten vaimoni sai oivalluksen: kääritään setelien ympärille se nimilappu ja pannaan kumilenkillä paketti kasaan. Näin selittyisi sekin, miksemme heti olleet keksineet nimettömän kirjekuoren salaisuutta.

Valmistelut oli tehty. Ajan tullen pantiin pöytä koreaksi ja ryhdyttiin vierasta odottamaan. Paikallaolijat oli vihitty salaisuuteen. Vaimoni ilmoitti varmuuden vuoksi aikovansa poistua keittiöön, kun rupeaisin pajunköyttä syöttämään. Epäili pokkansa pettävän.
Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ei kuulu Kallea. Lopulta soitin tiedustellakseni tilannetta. - Ei vastausta. Joimme kahvit, pistimme pullat poskeen ilman vierastamme.

Joskus iltamyöhällä soitti Kalle, kysellen soittopyyntöäni. Hän oli unohtanut autuaasti koko kekkerin. Oli ollut marjametsässä kenttien kuulumattomissa. Pitkään lohduteltuani nolostunutta miestä sain hänet lupaamaan tulemaan seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä. Eihän tässä mitään vahinkoa.

Vihdoin istui Kalle sohvalla. Juteltiin niitä ja varsinkin näitä. Muisteltiin sitten vaariakin, mistä pääsin asiani alkuun. Vaimolle tuli mieleen mennä kahvia keittämään.
"... ja kun me porukalla ihmettelimme, mitä rahoja nämä oikein ovat, niin kyllä ne vahvasti näyttävät sinulle kuuluvan", päätin puheeni. Keittiössä jännittynyttä odotusta. Vedin henkeä pystyäkseni kumoamaan Kallen vastustelun, kun hän sanoikin: - Joo, kyllä minä sen tiesin. Veke kertoi hoitokodissa. "Kyllä minä Kalle sinua sitten muistan", hän oli sanonut.