Viikon 23 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Jan Ivar Billow:  Sininen naamio ( 1960 )

Kesän alkaessa, ja puutarhojeni vaatiessa yhä enemmän askareita, lukeminen on jäänyt taka-alalle. Käydessäni lapsuudenkodissani, löysin ( siis vaimoni löysi ) seikkailukirjan, jonka olin saanut puoli vuosisataa sitten.

En muista lapsena lukemastani mitään. Kansikuva vaikuttaa tutulta. Luultavasti olin sen ikäisenä aivan "lyötynä" tarinasta. Olihan siinä seikkailua, jännitystä, hämäräperäisiä, pimeitä paikkoja, naamioitumisia, poikajengi jne.

Kirjailija, josta en löytänyt googlettamalla mitään, on  selvästi tiennyt tarinan alun merkityksen lukijan jatkohaluille. Pian alkusivuilla esitellään tyylipuhdas sankari Ville:

"Hänen ryhtinsä ja käyntinsä oli kuin ainakin harjaantuneen voimistelijan, ja siniset silmät, jotka katselivat koululakin lipan alta, ilmaisivat älyä ja valppautta."

Ja rikos tapahtuu myös alkusivuilla. Sitä jokseenkin saamattomat poliisit pyytävät Villeä tutkimaan. Epäillyt puolestaan kuvataan tupakoitseviksi, murrosäänisiksi, honteloiksi ja laihahkoiksi iholtaan kellahtaviksi ja näppyläisiksi, syyläisiksi, arpisiksi, yksisilmäisiksi jne.

Ville naamioituu "salaperäiseksi kulkijaksi", joka soluttautuu jengin romuvaraston loukossa sijaitsevaan tukikohtaan ja piankin voittaa porukan luottamuksen päästen johtajan asemaan.

Eipä kulu kauankaan, kun hän on saanut heidät katumapäälle pahoista teoistaan, ja kasvatus oikeille raiteille alkaa. Villen näkemys on nimittäin se, että pahoille teille joutuminen johtuu vain onnettomista olosuhteista ja varsinkin turmelevista rikos- ja gangsterikirjoista ja -lehdistä sekä rikoksia esittelevistä elokuvista. Pohjimmiltaan he ovat kaikki kunnon poikia.

On uskomatonta, miten on kuviteltu "sakilaisten" kättelevän kohteliaasti tavatessaan, puhuvan kirjakieltä, pitävän kokouksiaan noudattaen kokousjärjestystä puheenvuoroineen ja päätöksineen. Kirjailijalla ei ole ollut mitään kosketusta nuorten todellisuuteen. Hän on lähtenyt tarinoimaan armollinen, valistava kasvatusasenne mielessään.

1960-luvulla ei varmaan käsitettä tietosuoja vielä tunnettu. 15-vuotias koulupoika saattoi siis soittaa sairaalaan ja koululle saadakseen selville rikoksesta epäilemänsä nuorukaisen nimen. Eipä oikein uskottavalta tunnu - mielikuvitus on rajaton.

Kirjailija antaa poikajengille esimerkillisen tulevaisuuden kuvan. He ryhtyvät yrittäjiksi. Firma suorittaa asiointipalveluja. He ryhtyvät innolla toimeen. He siistivät ulkonäkönsä ja elämäntapansa. Ja ansaitsevat omaa rahaa.

Kiinnostavaan nuortenkirjaan on hyvä vielä lisätä pelastettavaksi prinsessa, tällä kertaa kaunis Katinka, joka oli joutunut kiertelevän Sirkus Tivolin orjuuteen. Sirkuksen jännittäviä ohjelmanumeroita kuvattiin sivukaupalla. Ja sirkuksesta sitten lopulta löytyivät kaupungissa ilmenneen rikosaallon todelliset syyllisetkin.

Mitä opin tästä kasvattavasta teoksesta. - Älä lue vanhoja seikkailukirjojasi!

Viikon 22 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Hukkuneita toiveita ( 1990, suom 1992 )

Vielä kerran Westlake: Rikollisen aarre on kaivettuna kirjaston taakse maahan eräässä pikkukaupungissa, joka hyljättiin rakennettavan tekojärven tieltä. Aarre odotti ottajaansa yli kymmenen metrin syvyydessä.

Dortmunder kumppaneineen värvättiin rahoja nostamaan, ja kuten arvata saattaa, yritykset epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen. Lopulta Dortmunder kieltäytyi enää menemästä veteen. Ja niinpä mukaan pestattu ammattisukeltaja vei salaa aarteen päätyen Karibialle hotellinpitäjäksi.

Tarina oli täynnä nautittavia, humoristisia yksityiskohtia ja juonen käänteitä.

Kari Välimäki:  Naavakuusikon tarinoita - isopeikko kertoo  ikimetsän asukkaista ( 2020 )

"Lopulta kaikki elämä on satua."
Niin kuin kaikki sadut nämäkin ovat opettavaisia, kasvattavia. Ne sopivat luettaviksi kaiken ikäisille - jotka ovat vastaanottavaisia ja jotka uskovat, "että ihmeitä tapahtuu ja että ihmettely on arvokasta."

Jotkin tarinat ovat erikoisen herkullisia. Välimäki on nautiskellut tutuilla sanonnoilla ja sovitellut niitä kertomukseensa. Esimerkiksi "Kissanpäivät", jossa karhu pyyhkii kissalla pöytää, kettu pesee sen ja toteaa henkiä sillä vielä olevan jäljellä, kissa tietenkin kehrää villalankaa nurkassaan villakoirista, kiertelee kuumaa puuroa, ja "napsii kiitoksia elääkseen"; kissan viikset!, katin kontit! ja kissa vieköön! tietysti mukana sekä se, että pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, puhumattakaan hiiristä pöydällä tanssimassa, kun kissa ei ole kotona - niin kissako kielen vei?

Tunnetuista eläinsaduista Välimäki velmuilee uusia versioita tai jatko-osia. Kuten esimerkiksi karhun ja ketun kalakeljuiluista ukolle, jonka kuorman ne aikanaan tyhjensivät. Tässä satu saa jatkon. Karhu on kahminut ylenpalttisen kalasaaliin eikä jaksa ketunkaan avulla syödä kaikkea. Niinpä he keksivät viedä loput ukolle, joka riemastuu pahanpäiväisesti, koska hän huomasi lahjakalojen olevankin peräisin hänen omasta kala-altaastaan.

Tarinoiden taustalla on syvä ymmärrys luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja huoli ihmisten piittaamattomuudesta ja luontoa tärvelevästä toiminnasta. Välimäki ei saarnaa, vaan lempeästi sadun keinoin osoittaa pehmein ottein sanomansa.

Kasvatusinnovaattori

Kaikkien alojen erityisasiantuntija #JariSarasvuo

Sanan valta

Vapaa sana vaarassa?

Viikon 21 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

( Täytyy päästä näistä ilmaiskirjoista eroon ennen nobelisteja. )

Donald E. Westlake: Liian monta kukkoa  
                          ( Backflash 1998, suom 2007 )
          alias
Richard Stark

Kirjan alussa pohditaan uhkapelien järkevyyttä. Keskustelua käydään suunniteltaessa kasinolaivan ryöstöä:

"Meidän elämämme ei ole ikävystyttävää eikä kurjaa... Uhkapeli vaatii kurjuutta, Herra Parker, kurjuutta ja tyytymättömyyttä. Uhkapeli ei kukoista siellä missä ihmisillä on mukava ja luottavainen olo."  ( Tästä olen samaa mieltä. )

Ja kun asia tuli selväksi ja kun todettiin pelilaivan todellakin keräävän runsaasti anastettavaa rahaa, lähdetään toteuttamaan projektia.

Parkerin suunnittelema monivaiheinen keikka toteutetaan hienosti. Tämän Stark/Westlake osaa. Muuten en kauheasti pidä näistä "kovaksikeitetyistä" tarinoista. Jotta kirjaan saadaan paksuutta ja jotta mielenkiinto säilyy, täytyy tietysti tapahtua yllättäviä käänteitä - niitä riittää ja ruumiita tulee. Parker hoitaa homman, ammattimies kun on.

Donald E. Westlake:  Älä turhia kysele  1993, suom. 1994 )

Tämä on viimeinen ilmais-Westlake - ja onnekkaasti yksi parhaimmista Dortmunder-kirjoista. Hauskasti Westlake marssittaa mukaan vanhan jengin ja nivoo joukkoon aikaisempien tarinoiden epäonnisia hahmoja.

Juonen kuljetus on herkullisen mutkikas. Dortmunderin joukkoineen on varastettava jotakin ( luu ) oudolta porukalta. Homma hoidetaan, mutta saalis kähvelletään heiltä. Ja sitten on yritettävä uudestaan. Samalla tulee kähvelletyksi miljoonien taidekokoelma, mikä myös menetetään. Mutta Westlake / Dortmunder pyörittää lopulta "homman kotiin" - tosin miljoonat jäävät saamatta, mutta niinhän Dortmunderille tapaa aina käydä.

Weslake kuvaa tavallisesti New Yorkia yksityiskohtaisesti, mikä tulee hyvin esiin mm. Stan Murchin ajoreittiselostuksissa. World Trade Centeristä Westlake kirjoittaa:

"... Maailmankaupan keskus ( olipa hyvä että se tehtiin kahteen kertaan !) seisoo arkkitehtuurin lopullisen epäonnistumisen osoituksena: yksikään ajatus, yksikään malli, päähänpisto tai korukuvio , pieninkään taiteen tai intohimon  hiven ei rypistä noita teräväprässisiä housunlahkeita." 

Kunnes terroristit sitten rypistivä lahkeet ja housutkin kokonaan maan rakoon, mutta sitähän Westlake ei voinut etukäteen tietää.

Mario Vargas Llosa:   Vihreä talo  ( 1965, suom. 1978 )

( Nobel-palkinto 2010 )

Kirjan takakannessa: " Mario Vargas LLosa rakentaa romaaninsa vertauskuvien jatkuvalle vaihtelulle." 

Kyllä ja tästä vaihtelusta, tapahtumien hyppäyksistä ajassa ja paikassa, dialogien siirtyessä ilman rajaa eri henkilöiden välillä, dialogien käyminen niin, että on vaikea seurata kuka mitäkin sanoo seuraa melko tolkuton sekamelska. 
Esimerkki:
"Isäntä toruisi häntä mutta älä lähde, Jum, se menisi nopeasti ohi ja sitä paitsi eikö hän pohjimmiltaan arvostanut tätä? ja Fushia vähän hullu, Lalita, mutta hyödyllinen, vakuuttava. Ihanko totta kristityt piruja, aguaruna argh?, pitikö se niille oikein puheita?, Jum, isäntä kusettaa, valehdella..."
Ja näin voi jatkua sivukaupalla.

Wikipedian Mukaan hän on yksi Latinalaisen Amerikan merkittävimmistä intellektuelleista. Siinä ehkä syy päänsärkyyni tätä lukiessa, intelligenssini ei ehkä aivan riittänyt hänen tasolleen, mutta siitä huolimatta sinnittelin kirjan loppuun. Olihan siinä kiinnostavat piirteensä.

Sademetsän luontokuvauksesta vakuuttauduin, ettei minulla ole mitään halua tutustua omakohtaisesti olosuhteisiin. Perun intiaaniheimojen ja valkoihoisten kristittyjen suhteista ( vanhaan aikaan ) välittyi näkemys, jonka luulisin vastanneen todellisuutta - ei niinkään kaunis. Toivottavasti nyt on toisin. Ihmiselämän kohtaloista köyhissä oloissa, toivottomuudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, vanhenemisesta ja kuolemisesta välittyi kirjan myötä myötätuntoinen ymmärrys.

Viikon 20 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Rex Stout:  Punaisen rasian arvoitus   ( 1936, suom. 1987 )

Purin kirjaston poistohyllystä löydettyjä: Vanha kunnon Nero Wolfe Archie Goodwin kiusaamana, Friz Brenner heidän ruokkijanaan, Theodore Horstman yläkerran orkideoiden vaalijana, Saul, Fred ja Orrie uskollisina apureina  New Yorkin Läntisen 35. kadun numero 918 hiekkakivitalossa; sekä tietysti äkäinen rikostarkastaja Cramer sikareineen - siinäpä mahtava persoonallinen henkilökokoelma tämän kirjan tarinaa pyörittämään.

Itse tarina, tietenkin, pyörii jonkin rikoksen ympärillä, mitä Wolfe on palkattu selvittämään ja jota hän ei viitsisi lainkaan tutkia, mutta joka neroutensa voimalla paljastaa sen viimeisillä sivuilla kokoonkutsutulle seurueelle syyllisen tällä kertaa, ei joutuessa Cramerin pidättämäksi, vaan suorittaessa dramaattisen itsemurhan. Oikein rentouttavaa koronalukemista!

Donald E. Westlake: Kadonnut murhaaja   ( suom. 1987 )

Vaikea uskoa, että tämä on saman kirjailijan tuotantoa, jossa leppoisa, epäonninen Dortmunder seikkailee. Kyse on "kovaksi keitetystä" tyylilajista; Parker on kovis, määrätietoinen sankari, joka tarvittaessa käyttää väkivaltaa, tappaakin päämääräänsä päästäkseen. 

Kun hän menee työhönsä, kyse on murrosta tai ryöstöstä. Kaunis tyttöystävä Claire odottaa sillä aikaa kotilieden äärellä.
Tällä kertaa rosvokavereiden jäljillä on murhaava saaliinkärkkyjäpari, joiden torjuntaan jännittävä Parkerin seikkailu keskittyy.
Varmaan tarinan tietynlainen tyyli on aiheuttanut sen, että Weslake on käyttänyt myös salanimeä Richard Stark.

Xavier de Maistre:  Matka huoneessani  ( 1790, suom 1965 )

Xavier de Maistre joutui laittomaan kaksintaisteluun osallistuttuaan kuuden viikon karanteeniin. Niinpä hän päästi mielikuvituksensa valloilleen matkustellessaan huoneessaan, minne hän oli suljettuna ( tosin miellyttävästi palvelijan passattavana ). 

Kuvaillessaan huoneensa esineitä hän päätyi kauas filosofisiin ja metafyysisiin kysymyksiin "ihmiseläimensä" ja sielunsa suhteista. Toisinaan hänen sielunsa karkasi madame de Hautcastelin luo ja jätti "eläimensä" polttamaan näppinsä takasta pudonneeseen kekäleeseen. Toisinaan määrätessään "eläimensä" lukemaan jotakin kirjaa, sielu livahtikin omille teilleen eikä tiennyt, mistä oli luettu, kun "eläin" oli päässyt lukemisessaan sivun loppuun.

Kirjansa alussa Xavier de Maistre ylistää mielikuvitusmatkailuansa, mikä hänen mielestään sopii kaikille olipa hän rikas tai köyhä, nuori tai vanha. "Ei huolta säiden epävakaisuudesta, ei vuodenaikojen vaihtelusta. - Pelkurit ovat suojassa varkailta. Heidän tielleen ei satu rotkoja eikä rapakoita."

Totta tosiaan! Olen samaa mieltä. Olen aina harmitellut, että kyllähän sitä matkustelisi, mutta se reissaaminen... Ja mitä etua mielikuvitusmatkailusta onkaan ilmastonmuutoksen torjunnassa. Valitsin tämän kirjan juuri sen takia, koska se sopii oikein hyvin koronakaranteenin henkeen.