#kansliapäällikkö #VM
Möhö - murujen kerääjä
torstai 7. toukokuuta 2020
keskiviikko 6. toukokuuta 2020
tiistai 5. toukokuuta 2020
Resilienssi
Alussa olivat suo, kuokka ja ...
Suomi valistuneesti itsekäs #SixtenKorkman #resilienssi #kriisinsietokyky #koronavirus
Suomi valistuneesti itsekäs #SixtenKorkman #resilienssi #kriisinsietokyky #koronavirus
sunnuntai 3. toukokuuta 2020
Viikon 18 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Kirjastollamme on mukava palvelu: ulko-oven eteen on työnnetty kärryllinen kirjoja, jotka ovat vapaasti otettavissa - palauttaa ei saa. Kirjaston sisään ei ole menemistä karanteenin takia! Niinpä käteeni tarttui joukko Westlakeja, joita toki on kirjastossani entuudestaankin. Ne ovat mukavaa lomalukemistoa.
Nyt lukaisin heti pari palauttavaa raskaan edellisen viikon jälkeen. - Ja sitten vielä yhden huoltavan hupailun Satunnaiselta Matkailijalta.
Donald E. Westlake: Ruumis kuin ruumis hauta kuin hauta
( suom. 1978 )
Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.
Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.
Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää.
( suom. 1978 )
Epähuomiossa rikollispomon oikeaksi kädeksi kohonnut Engel joutuu outoon keikkaan, kaivamaan juuri haudatun pikkurikollisen arkun esiin ja ottamaan vainajan takkiin kätketyn huume-erän talteen. Paljastuukin että arkku on tyhjä ja vainaja huumeineen kadoksissa. Engelin tehtäväksi tulee nyt jäljittää ruumis, ja siitä tarina pääseekin vauhtiin.
Westlaken tyyliin jutussa on monta mutkaa ja koukeroa, mutta lopulta Engel saa tietää, että kyseessä oli vakuutuspetos. Mutta tapahtumien pyörteissä hän joutuu pomon vihoihin, ja eroaa järjestöstä kadoten Kaliforniaan.
Donald E. Westlake: Apua, minua pidetään vankina.
Keppostelija Harry Künt joutuu pahemman luokan jäynän vuoksi vankilaan, jonka elämää D.E.W. eloisasti kuvaa. Künt on jälleen uusi, mielenkiintoinen tyyppi persoonallisine heikkouksineen, jonka Westlake on luonut. Hän ei varsinaisesti ole rikollinen, mutta olosuhteet vievät hänet kovisten porukkaan ja osallistumaan pankkiryöstöön. Vaikka hän jekuillaan onnistuu lykkäämään keikkaa, lopulta ryöstö tapahtuu ja onnistuukin kohtalaisesti. Monen mutkan jälkeen tarina päättyy "onnellisesti", ja Küntilla on tyttöystävä ja vaikuttaa siltä, että kepposet ovat taakse jäänyttä elämää.
( 1993 )
Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.
Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.
Georges Simenon: Odile katoaa ( 1971, suom. 1973 )
Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.
Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa.
"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.
Kirja on taattua Mäkelän tyylistä sillisalaattia matkailuteeman ympäriltä. Monasti hän antaa turistille "hyödyllisiä" ohjeita esimerkiksi pakkaamiseen, postikorttien lähettämiseen, juomarahan antamiseen tai vaikkapa valittamisen aiheiksi. Ja kun on palattu matkalta, on hyvä varustautua kertomaan kokemuksistaan kotiväelle, naapureille, työkavereille jne. "oikean" vaikutelman luomiseksi täysin riippumatta siitä, miten reissu todella oli mennyt. Kirja antaa vihjeitä.
Paljon matkustaneena Mäkelä tekee teräviä huomioita. Hän luokittelee matkakumppaneitaan sen mukaan, miten he itse itsestään ajattelevat ( ulkopoliittinen tarkkailija, elämän tutkija, antropologi, kulttuuri-ihminen, sosiologi, tutkimusmatkailija - juuri kukaan ei halua olla turisti ) tai matkan tarkoituksen mukaan ( valtiovierailija, kongressi- tai kokousvierailija, työmatkailija, lomamatkailija ). Hän pohtii myös mukavinta tapaa matkustaa ja mukavinta tapaa kuluttaa aikaa pitkän lennon aikana.
Hauska kirja ajalta, jolloin matkustaminen ei tuntunut vaikuttavan ilmastonmuutokseen eikä koronaviruksista tiedetty mitään.
Georges Simenon: Odile katoaa ( 1971, suom. 1973 )
Lausannessa asuu porvarillinen perhe, jonka jäsenet elävät eristyneinä toisistaan tavaten ainoastaan aterioilla. Perheen 18-vuotias tytär, Odile, vaikuttaa maanis-depressiiviseltä. Hän päättää karata kotoaan Pariisiin suorittaakseen siellä itsemurhan. Veljelleen Bobille hän kirjoittaa kirjeen aikeistaan.
Kertomus on kahtiajakoinen: Aluksi Simenon kuvaa veljen tuntoja ja toimia Odilen löytämiseksi. Vähitellen Bob alkaa hahmottaa siskoansa uudella tavalla päästessään Pariisissa Odilen jalanjäljillä tutustumaan hänen kumppaneihinsa. Toisaalta kirjailija asettuu Odilen asemaan ja kuvaa hänen ajatuksiaan, itseanalyysiään. Lopulta Odile yrittää itsemurhaansa, mutta pelastava henkilö sattuu ( liian ) sopivasti kuulemaan naapurihuoneen tuskanhuudon. ( Liian ) Sopivasti pelastaja sattuu olemaan lääketieteen opiskelija, johon Odile arvelee sittemmin rakastuneensa.
"Onnellisen lopun" selvittelyissä Odile käy kotonaan hyvästelemässä vanhempansa ja muuttaa Pariisiin lopullisesti. Simenonin dekkarityyli pilkahtaa esiin, kun hän panee lukijan viimeisillä sivuilla arvuuttelemaan, aikooko Odile sittenkin toteuttaa itsemurha-aikeensa.
oik. Mary Ann Evans
Kankuri ja hänen aarteensa ( Silas Marner 1861, suom. 1925 )
Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.
Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.
Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.
Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää.
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.
Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.
Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.
Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.
Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä tullakseen vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, mikä 1800-luvulla ei naiskirjailijoilla yleensä ollut mahdollista.
Kankuri ja hänen aarteensa kuvaa 1700-luvun alkuvuosien elämää englantilaisessa maalaiskylässä, jonne kankuri Silas Marner on muuttanut kotiseudultaan jouduttuaan siellä kaltoin kohdelluksi väärien syytösten johdosta. Hänen vähäpuheinen olemuksensa on outo ja hänen elämäntapansa ja ammattinsa poikkeaa seudun käytännöistä. Ei olekaan ihme, että hän erakoituu, mutta kankaidensa kysynnän vuoksi häntä siedetään ja koetaan tarpeelliseksi.
Kotiseudullaan kokemansa ihmissuhdepettymyksensä hän vähitellen korvaa ansaitsemiensa kultarahojen säästämisellä ja ihannoimisella. Ajan myötä hänelle kertyykin "aarre", jonka suuruudesta kyläläisten keskuudessa kiertää huhuja.
Eliot kuvaa ajan yksinkertaisia elämäntapoja taikauskonsekaisine uskonnollisuuksineen, talonpoikien vaatimattomia oloja, kylän paremman väen - lääkäri, kanttori, pastori, suurtilalliset - joutilasta elämää.
Erään tilallisen aikamiespojat tuhlaavat isänsä rahoja ja joutuvat tilanteeseen, jossa olisi välttämätöntä saada jostakin huomattava summa rahaa. Rahanlainaajien luokse ei enää ole asiaa, ja hevoskauppakin epäonnistuu toisen veljen tunaroinnin takia. Näinpä tämän veljen mieleen johtuvat kankurin rahat, jotka hän illan pimeydessä onnistuu kähveltämään.
Nyt kankurin elämä järkkyy, ja hänen asemansa kyläyhteisössä muuttu. Hän saa sääliä osakseen. Ei saada selville rahojen katoamisen aiheuttaajaa. Anastajaveljestä ei kuulu mitään, hän katoaa.
Eräänä iltana kankurin majan oven ollessa avoin sisään konttaa pieni kultatukkainen tyttölapsi, joka asettuu takan ääreen ja nukahtaa. Aluksi kankuri luulee likinäköisillä silmillään kultarahojensa palanneen takaisin, mutta havaitsee sitten asian oikean laidan. Seurattuaan lapsen konttausjälkiä hän löytää tuntemattoman äidin kuolleena pihalta.
Nyt tuleekin ymmärrettäväksi kirjan alun johdannon lainaus, mitä pitkään lukiessa ihmettelin:
"Ei mikään mainen lahja siinä määrin kuin lapsi ole omiaan tuottamaan toivoa ja tulevaisuuden tuumia vanhenevan miehen mieleen." Wordsworth.
Kankurin elämä saa uuden suunnan. Hän haluaa pitää lapsen. Lapsesta muodostuu nyt uusi aarre. Kyläläisten avulla hän onnistuu kasvatustehtävässään ja hänet hyväksytään kyläyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Ja kirjan onnellisen lopun täydentämiseksi varastetut rahatkin palautuvat kadonneen veljen ruumiin löytyessä läheisen louhoksen uumenista.
lauantai 2. toukokuuta 2020
Hallitus hoitaa
Jälleen kerran ei kysytty koulun ja kasvatuksen asiantuntijoilta, kun ohjattiin koulun toimintaa. #LiAndersson #SannaMarin #OAJ
sunnuntai 26. huhtikuuta 2020
Viikon 17 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Rudolf Erich Raspe: Paroni von Münchhausenin seikkailut ( 1785, suomeksi 1960 suomentanut Samulis )
Saksalainen kirjastonhoitaja kirjoitti, se kuuluisa veitikka silmäkulmassaan, aikalaisestaan paroni Münchhausenista kirjan, joka koostui paronin poskettomista puheista, kehuista ja sankarivaleista, mistä paroni oli tunnettu. Kirja sai tavattoman suosion, mutta Münchhausen veti herneen nenäänsä eikä pitänyt "valehtelijain kuninkaan" maineestaan.
Lukemani kirja on Otavan "maailman parhaita nuorisokirjoja", lyhennetty laitos. Monet tempaukset olivat jääneet jo aikaisemmilta lukemiskerroilta mieleen. Huvittavilta tuntuivat seikkailevan Münchhausenin moralisoinnit siitä, miten "matkustajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä totuudessa." Tai: "Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin, joka ei tunne minua, tuveta tuollaisten törkeäin valheitten takia epäilemään seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten."
Kovin helposti näistä tarinoista nousevat mieleeni erään nykyajan valtaapitävän puheet ja asenteet.
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
( 1884, suom. 1948 )
Lisää luikuria? Kirjailija kuvaa alussa itseään: "...Mark Twain, ja hän juttelee tosia, ainakin enimmäkseen. Joitakin asioita hän kyllä liioittelee, mutta enimmäkseen kuitenkin puhuu totta. No, yhdentekevää."
Pitääkö tähän seikkailukirjaan suhtautua opettavaisena?
"henkilöt, jotka yrittävät keksiä siitä joitakin siveellisiä opetuksia, tullaan ajamaan maanpakoon."
Vaikka M.T. heittääkin kirjan alkulauseisiin huumoria, on tarinoiden pohjavirrassa selvä kanta oikeudenmukaisuuteen, rotukysymykseen ( vaikka puhutaankin neekereistä ), sukuvihoihin tappamisineen - yleensä ihmisen tappamiseen, uskonnolliseen ja muunlaiseen huijaamiseen.
Kertomusten kuluessa tulee selvästi esille, millaisista inhimillisistä vääryyksistä orjajärjestelmässä on kyse. Ja miten vaikea Hucleberryn on kasvaa irti oppimastaan käsityksestä, mikä ympärillä vallitsee.
( 1884, suom. 1948 )
Lisää luikuria? Kirjailija kuvaa alussa itseään: "...Mark Twain, ja hän juttelee tosia, ainakin enimmäkseen. Joitakin asioita hän kyllä liioittelee, mutta enimmäkseen kuitenkin puhuu totta. No, yhdentekevää."
Pitääkö tähän seikkailukirjaan suhtautua opettavaisena?
"henkilöt, jotka yrittävät keksiä siitä joitakin siveellisiä opetuksia, tullaan ajamaan maanpakoon."
Vaikka M.T. heittääkin kirjan alkulauseisiin huumoria, on tarinoiden pohjavirrassa selvä kanta oikeudenmukaisuuteen, rotukysymykseen ( vaikka puhutaankin neekereistä ), sukuvihoihin tappamisineen - yleensä ihmisen tappamiseen, uskonnolliseen ja muunlaiseen huijaamiseen.
Kertomusten kuluessa tulee selvästi esille, millaisista inhimillisistä vääryyksistä orjajärjestelmässä on kyse. Ja miten vaikea Hucleberryn on kasvaa irti oppimastaan käsityksestä, mikä ympärillä vallitsee.
Keskusteluissa Huckin ja orja-Jimin kanssa sivutaan monenlaisia asioita. Selvitetyksi tulevat kuninkaiden ja aatelisten rappiotilat ja mielivallat, herätetään vissi epäilys Raamatun kertomasta kuningas "Salumun" viisaudesta.
Lautalle lyöttäytyneiden kahden kelmin hurskastelua ja huijausta uskonnollisessa tilaisuudessa kuvataan elävästi. Kelmien muiden petosten kertomuksista pulpahtaa mieleen ajatus inhimillisestä höperyydestä, mikä jatkuu yhä vuosisadasta toiseen. Meillä on omat saarnamiehemme ja puliveivaajamme, joiden nimeen hurraamme.
Kirjan loppupuolella kuvaan astuu Huckin vanha ystävä Tom Sawyer, jonka kanssa seikkailut saavat turhankin monimutkaisen sävyn. Huckleberry on realistisempi ja kysyy ne tyhmät kysymykset yksinkertaisemman toiminnan puolesta, kun taas Tom haihattelee ja sotkee kuviot monimutkaisella "kirjaviisaudellaan". Vanhemmalle lukijalle otti koville jaksaa loppusivut, jotka tietysti olivat tarkoitetutkin viehättämään nuoria seikkailujen ahmijoita.
Isaac Bashevis Singer: Orja ( 1962, suom 1984 )
Nobel-palkinto 1978
Kirja vie 1600-luvun Puolaan, sen juutalaisyhteisöön, joka on kärsinyt joukkotuhon. Päähenkilö Jaakob on menettänyt vaimonsa ja lapsensa Chmielnickin verilöylyssä ja joutunut talonpojalle orjaksi. Talon tytär Wanda rakastuu Jaakobiin vastoin toisaalta yhteisönsä hyväksymiä tapoja toisaalta juutalaisen uskon määräämiä lakeja. Näiden kahden tarinaa kirja kuvaa.
Talonpoikaisyhteisön elämää hallitsee pinnallisen kristinuskon lisäksi ikiaikainen pakanakulttuuri. Jaakobin ja Wandan keskusteluissa pureudutaan juutalaisuuden ydinkysymyksiin. Wanda haluaa omaksua Jaakobin avulla juutalaisuuden. Jaakob sai havaita Wandan tekevän teräviä huomioita:
"Jos eläimet eivät kerran omistaneet vapaata tahtoa, miksi niiden sitten täytyi kärsiä?
Jos juutalaiset olivat muka Jumalan ainoita lapsia, niin miksi vierasuskoiset oli luotu?"
Näihin Jaakob ei osannut vastata.
Nobel-palkinto 1978
Kirja vie 1600-luvun Puolaan, sen juutalaisyhteisöön, joka on kärsinyt joukkotuhon. Päähenkilö Jaakob on menettänyt vaimonsa ja lapsensa Chmielnickin verilöylyssä ja joutunut talonpojalle orjaksi. Talon tytär Wanda rakastuu Jaakobiin vastoin toisaalta yhteisönsä hyväksymiä tapoja toisaalta juutalaisen uskon määräämiä lakeja. Näiden kahden tarinaa kirja kuvaa.
Talonpoikaisyhteisön elämää hallitsee pinnallisen kristinuskon lisäksi ikiaikainen pakanakulttuuri. Jaakobin ja Wandan keskusteluissa pureudutaan juutalaisuuden ydinkysymyksiin. Wanda haluaa omaksua Jaakobin avulla juutalaisuuden. Jaakob sai havaita Wandan tekevän teräviä huomioita:
"Jos eläimet eivät kerran omistaneet vapaata tahtoa, miksi niiden sitten täytyi kärsiä?
Jos juutalaiset olivat muka Jumalan ainoita lapsia, niin miksi vierasuskoiset oli luotu?"
Näihin Jaakob ei osannut vastata.
Suhteen kehittyessä Wanda koki vieraantuneensa perheestään. Ja yllättäen, Wandan ollessa poissa kotoa, tultiin Jaakobia hakemaan tilanhoitajan talolle. Sinne oli kokoontunut juutalaisia miehiä, jotka ostivat Jaakobin orjuudesta ja veivät hänet kaupunkiin, Josefoviin.
Siellä hän ryhtyi opettajaksi. Häntä hämmästytti kiihkeä jälleenrakennus ja uskonnollinen toimeliaisuus. Mutta hänestä oli outoa keskittyä vanhoihin Egyptin aikaisiin tapahtumiin, kun oman ajan kauheudet vaativat huomiota. Ja hänen omat epäilynsä tulivat voimakkaammiksi.
"- Minä en epäile, ettetkö Sinä ole Kaikkivaltias ja ettetkö Sinä tekisi aina kaikkea ihmisen parhaaksi, mutta minun on mahdotonta noudattaa käskyä "Rakasta Jumalaa yli kaiken". Isä minä en voi sitä tehdä, tässä elämässä."
Lopulta Jaakobin ikävä Wandaa kohtaan tuli liian suureksi ja hän kävi hakemassa hänet luokseen. Mutta oli mahdotonta juutalaisessa yhteisössä, että opettajalla oli vierasuskoinen vaimo, joka ei kieltäkään osannut kunnolla. Niinpä Wanda rupesi mykäksi Saaraksi. Synnytystuskissaan Saara kuitenkin tuli puhuneeksi, joten skandaali oli valmis. Saara, Wanda kuoli synnytyksen jälkeen jättäen Jaakobille pojan. Mutta nyt oli Jaakobin paettava henkensä kaupalla. Niin päättyi hänen opettajanuransa.
Haettuaan salaa poikavauvansa Jaakob pakeni nykyisen Israelin alueelle. Siellä hän menestyi. Pojasta kasvoi viisas mies, joka puolestaan toimi opettajana.
Jaakob palasi vielä kerran Josefoviin hakeakseen vaimonsa luut "Pyhään maahan", mutta kohtasi matkansa pään siellä. Hänet haudattiin vaimonsa viereen.
Singerin kuvaus on historiallinen ja moraalinen. Se valaisee juutalaisen uskonnollisuuden piirteitä, mutta osoittaa myös sen, ja ihmisten yleensäkin, puutteita.
"Saaran kanssa vietetyt vuodet olivat saaneet Jaakobin huomaamaan monta vääryyttä, joista hän ei aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Lain tulkinnat ja rituaalit lisääntyivät vähentämättä hiventäkään ihmisten ahdaskatseisuutta; johtajat hallitsivat alamaisiaan kuin hirmuvaltiaat; viha, kateus ja kilpailu olivat loppumattomat."
perjantai 24. huhtikuuta 2020
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)