Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Vastaan tähän alkajaisiksi Selma Lagerlöfin "Peukaloisen retket villihanhien seurassa"-kirjalla. Lagerlöf sai Nobelinsa 1909, samana vuonna, jolloin Peukaloisen retkien ensimmäinen osa ilmestyi ja jonka Juhani Aho samana vuonna suomensi.
Kirja löytyi lastenosastoltamme.
Mielenkiintoista, miten näkökulma muuttuu ammoin luettuun teokseen, kun sen lukee, vanhenneena ja toivottavasti viisastuneena, uudelleen. Niin nytkin. Heti alkuun kiinnitti huomiota päähenkilön, Nilsin/Niilon, "tuhmuus", mikä näytti korjaantuvan pienentymisen myötä. Tässähän on selvästi kasvatuksellinen aspekti, niin saduissa tavallisesti onkin. Kodin eläimet opettivat, kovatassuisestikin, oikeaa suhtautumista eläimiin.
Saduissa pitää olla pahiksia, joiden kynsistä viattomat pelastetaan hyviksien toimesta. Smirre-kettu vainosi hanhia ja Nils-Peukaloista, mutta hyvin sitten lopulta kävi urhoollisuuden ansiosta. Peukaloinen sai pelastaa oravia, hanhia, mustia rottia harmaiden hyökkäyksiltä; varikset, näätä ja saukkokin uhkasivat Smirren yllytyksestä. Mutta sankari voitti aina.
Kirjaan oli upotettu oheistarinoita, jotka oli linkitetty Peukaloisen retkiin. Esimerkiksi tarina Pommerin uponneesta Vinetan kaupungista. Sen asukkaat olivat sortuneet ylpeyden ja kopeuden syntiin, mistä rangaistuksena kaupunki oli uponnut. Peukaloinen uneksi käynnistään siellä. Kaupungin asukkaita ei hän pystynyt pelastamaan.
Toinen esimerkki "Eläinten uudenvuoden yö". Siinä metsäpeikko marssitti kaikki eläimet luokseen, jotta voisi valita sellaiset, jotka joutuvat tulevana vuonna petojen saaliiksi. Tarinan opetus lienee ollut uskonnon ylivoiman osoittaminen taikauskon peikkoihin nähden. Peukaloista tuntui olevan vaikea istuttaa tähän tarinaan.
Kun luin ( jälleen ) unitarinaa, missä matkustettiin kohti pohjoista Lapinmaata ja missä luonnon muuttumiseen lämmön ja valon vähetessä kiinnitettiin olennaista huomiota, alkoi herätä epäilys kirjan oppikirjamaisuudesta. Ja kun pääsin loppusanoihin, epäilys vahvistui. Kirja alun perin olikin tehty oppikirjaksi, jonka runsas Ruotsiin liittyvä tietoaines teki sen raskaaksi varsinkin ulkomaalaisille lukijoille. Niinpä teoksesta laadittiin "riisuttu" lyhennelmä, millainen lukemanikin juuri on.
Lopussa Peukaloinen palaa kotiin, muuttuu pojaksi taas ja menettää kykynsä ymmärtää eläinten puhetta. Mutta nyt hän on eri poika. Hänen elämänarvonsa ovat kohdillaan. Isä ja äiti ottavat kadonneen poikansa ilahtuneena vastaa. Jäähyväiset Akka Kebnekaiselaiselle ja hänen villihanhilleen ovat haikeat.