Kirjan alusta asti tuntui vahvana Lähi-Idän kulttuurien tarinankerronnan tyyli ja perinne, mistä toki minulla on vain kuvitelma, ei asiantuntevuutta, Omar Pamukin, Yasar Kemalin tai vaikka Kader Abdolahin kautta.
Ei oikeastaan ole ihme, että alueelta ovat monet uskonnot tarinoineen lähtöisin. Tämäkin kertomus vaikutti aluksi uskonnolta, jossa ikuisen elämän paratiisissa, Valon Maailmassa, kuolemattomat asustavat: Onni, Kauneus, Vapaus, Vauraus, Järki ja Rakkaus.
Tarinan pahuus, amoton hirviö, asuu ihmisen sisällä. Se "Minä-Mörkö vaikuttaa niin, että vaikka... kaikki ovat pohjimmiltaan yhtä, minä koen itseni erilliseksi... Minä-Mörkö haluaa aina olla parempi kuin muut, ja se haluaa omistaa ihan kaiken." ( Kirjailija on koulutukseltaan psykologi! )
Ja niin kuin uskonnoissa yleensä, on tässäkin pyhä ( Raamattu / Toora / Koraani ) "Toivon Kirja".
Näillä elementeillä ei uutta uskontoa sentään luoda. Tarina kertoo kahdesta ystävyksestä, joista tuli yksi. Ikuisia kysymyksiä: Mikä on elämän tarkoitus? Onko kuoleman jälkeen elämää? Uskotko Jumalaan?
Kuoleman enkelin kysymyksiä:
"Näetkö maailman epäoikeudenmukaisuuden? Näetkö, miten ihmiset varastavat, sortavat, murhaavat ja solvaavat? Näetkö, miten helpolla he pääsevät, eivätkä joudu teoistaan vastuuseen? Näetkö myös, miten rehellisiä, hyväsydämisiä ihmisiä kohdellaan huonosti ja käytetään hyväksi?
Ja hänen johtopäätöksensä:
"Jos kuolemanjälkeistä elämää ei olisi eikä sellaista hetkeä, jolloin ihmiset laitettaisiin tilille teoistaan, sallisiko kaikkivaltias Jumala kaikkea sitä epäoikeudenmukaisuutta?"
HELMET-lukuhaasteen kohtaan 26 liitin
Omer ja Kuoleman enkeli-teoksen, koska se sijoittui Turkkiin, missä en ole koskaan käynyt.
