Elokuiset ekstreemit: Jostakin sain innostuksen lukea tutkimus- ja löytöretkistä, poikamaisista mielikuvituksellisista seikkailuista ja kamppailuista luonnonvoimien äärimmäisiä rajoja vastaan - mukavasti kotisohvalla.
Fridtjof Nansen: Hiihtäen poikki Grönlannin, 1962 ( 1928 )
Käytyäni arktisessa Nanoq-museossa Pietarsaaressa ja kuultuani Pentti Kronqvistin kertovan kokemuksistaan arktisilla alueilla eskimojen elämästä oli tämä kirja pakko lukea.
Nansen teki retkikuntanssa kanssa matkan 1880-luvulla. Hän kuvaa matkan varren epäonnistumisia ja odottamattomia vaikeuksia, ponnistuksia mannerjään poikki länsirannikolle ja onnen tunteita, kun he epäilijöiden puheista huolimatta saavuttivat päämääränsä.
Lähellä tavoitettansa hän heittäytyy filosofiseksi:
"Ilmeisesti onkin niin, että ihmisen elämän arvokkaimman sisällön muodostaa juuri itse pyrkiminen johonkin tavoitteeseen, ei sen lopullinen saavuttaminen." ( s. 153 )
Christer Boucht: Kohti Klondiken kultaa, 1979
Aivan kuin Nansenin ajatuksen mukaisesti - pyrkiminen johonkin päämäärään on arvokkainta - muodostaa Christer Bouchtin kirjan sisältö kuvauksen kullanetsijöiden seikkailurikkaasta pyrkimyksestä kultakentille Klondikeen. Kannustimena matkalle toimi ihmisen ikiaikainen halu äkkirikastumiseen vastuksista ja varoituksista huolimatta. Sama ilmiö tulee esiin nykyaikana alttiutena sortua pyramidihujauksiin ja ns. nigerialaiskirjeisiin.
Kirjan kertomuksesta paljastuu kirjoittajan omakohtainen kokemukseen perustuva tieto alueesta ja sen olosuhteista. Jotkut kirjan kuvitellut hahmot ovat selviä karikatyyrejä, useimmat todentuntuisia. Saattaa olla, että Boucht on sijoittanut kertomukseensa omilla matkoillaan kuulemiaan legendaarisia sattumuksia.
Jack London: Klondyken kuningas, 1937 ( 1910 )
Jatkoksi edelliseen kirja, jonka ensi osassa kuvaus elämästä Klondykessa ennen kultaryntäyksen alkamista ja sen aikana. Kirjan sankari, Päivänpaiste, on miehistä parhain - reilu, sitkeä, kaikkein kestävin ja voimakkain - yli-ihminen suorastaan, joka visionäärinä näkee tulevat mahdollisuudet ja kerää kultamiljoonat organsoimalla toiminnan.
Sitten kuvaus siirtyy San Fransicoon, jonne Päivänpaiste loplta muuttaa ja alkaa pelata pääomallaan. Samalla kirja muuttuu kapitalismin kritiikin esiintuojaksi. Ne ominaisuudet, jotka Päivänpaisteella olivat hyväksi Klondykessa, väistyivät ja raaistuivat ja hänen luonteensa negatiiviset puolet korostuivat.
Käänne tapahtuu, kun Päivänpaiste vähitellen rakastuu naiseen, joka avaa hänen silmänsä pelin raadollisuudelle, ja hän alkaa palata vanhojen arvojensa pariin. Lopulta Päivänpaiste luopuu kaikesta ja "yhdessä he ratsastavat kohti valoisampaa tulevaisuutta".
Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä, 1963 ( 1872 )
Lisää vauhdikasta sankarimatkailua - nyt mielikuvituksen voimalla.
Herra Fileas Fogg, lontoolainen vakavarainen ja muutenkin vakaa gentlemanni löi yllättäen vetoa omaisuudestaan, että pystyisi matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Matkaan hän lähti ranskalaisen palvelijansa kanssa.
Vaiherikas tarina on mainiosti jaksotettu niin, että jännitys säilyy loppuun saakka. Ranskalainen temperamentti, englantilainen jäyhyys sekä väärinkäsityksestä mukaan sotkeutunut salapoliisi sekoittavat kertomukseen mukavan jännitteen. Ja tarinan lopussa, tietenkin, sankari voittaa viime hetkellä vedon ja nai komean intialaisen ruhtinaan lesken.
Kun selostin kirjaa vaimolleni, hän hämmästeli, miksei herra Fogg lähtenyt kiertämään maapalloa pohjoisempana esimerkiksi napapiiriä pitkin - olisihan matka silloin ollut paljon lyhempi!!! Luulen että tämä oli sitä kuuluisaa naisen logiikkaa.
Walter Copland Perry: Odysseuksen seikkailut, 1987
Sankarimatkailun äiti, Odysseuksen retkien lyhennetty versio tällä kertaa. Kaikkihan sen tietävät: Troian kahinat ensin, Polyfemoksen, sen kykloopin, saarelle sitten, sieltä Kirken luokse, Skyllan ja Kharybisin välistä niukin naukin Kalypson ja Fajakien luokse. Kun hän vihdoin hukattuaan laivastonsa ja miehistönsä päätyy kotisaarelleen Ithakaan, piirittävät siellä häikäilemättömät kosijat kaunista vaimoa, Penelopea. Eihän siitä hyvä seurannut. Kosijat joutuivat kovaan koitokseen, legendaariseen jousipyssykilpailuun, jossa oli ammuttava nuoli kirveensilmien läpi. Vaan kun Odysseuksen jousi oli niin jäykkä, ettei kosijoista ollut ampujiksi. Ja sitten seurasi armoton verilöyly, jossa kosijat kolkattiin viimeiseen mieheen. Ja niin saatiin tarinalle onnellinen loppu, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
T.A.Engström: Nuoret merikarhut, 1965
Ihan vahingossa tämä kirja sattui käteeni. Ja kuinka ollakaan sulkavene, jolla siinä liikutaan, on nimeltään Ody, Odysseuksen mukaan.
Muuten kirja ei oikein sitten innostanut, olihan sen tarkoitus varmaan kasvattaa Suomen nuorisoa reippaaksi ja rehelliseksi, hyvätapaiseksi ja raittiiksi. Minua ei enää voi niissä suhteissa auttaa.
Kirjan teksti ja varsinkin dialogit ovat ( ja olivat aikoinaan ) kaukana nuorten maailmasta. Rosvot olivat karkeapiirteisiä, luihuja ja arpinaamaisia. Poliisit vankkoja, totisia ja oikeudenmukaisia. Ja seikkailua riitti loppuun asti.
Jonathan Swift: Gulliverin matkat, 1957 ( 1894 )
Olin tietysti lukenut nuoruudessani tämän matkakirjan kääpiöiden ja jättiläisten luo. Nyt vasta tajusin, miten hienovaraisesti Swift esittää kovaakin kritiikkiä aikansa vallanpitäjiä ja lainkäyttöä kohtaan. Ja esimerkiksi virkoihin valittaessa hänen mielestään hakijan siveellinen kyky pitäisi enemmän ottaa huomioon kuin muu kyvykkyys:
"Jos siis virka uskotaan pelkän älymiehen hoidettavaksi, niin se joutuu peräti vaarallisiin käsiin. Jos nimittäin siveellinen mies tietämättömyydessään erehtyy, ei siitä yhteiskunnalle ole läheskään niin suurta vahinkoa, kuin jos terävä-älyinen mies häijyjä taipumuksiaan noudattaen antautuu tuhoisien väärinkäytösten tielle."
Lisäksi hän kritisoi sotia, aseteollisuutta, puoluepoliittisia riitoja - lopuksi hän jopa vinoilee aikansa matkakirjailijoiden motiiveille.
Thor Heyerdahl: Kon-Tiki lautalla yli Tyynenmeren, 1981 ( 1949 )
Äärimmäinen "ekstreemimatka" bambutukeista rakennetulla lautalla eteläisellä pasaatituulenvyöhykkeellä kohti länttä ja Polynesian saaria. Matkallaan Heyerdahl miehistöineen yritti todistaa eri tieteenaloilta keräämänsä tiedon pohjalta muodostuneen väitteensä, että Polynesian alkuväestö ja sen kulttuuri olivat peräisin Etelä-Amerikasta paenneen Kon-Tiki-kansan perinnöstä.
Vastoin asiantuntijoiden ja merenkulkijoiden varoituksia Heyerdahl kumppaneineen rakensi vanhojen tietojen perusteella lautan, jolla monien vastoinkäymisten jälkeen onnistuivat vuonna 1947 purjehtimaan onnistuneesti 101 päivää kestäneen matkansa ja näin todistivat väitteensä mahdolliseksi.
Antti Fredrik Hassell: Jaakko Cook´in matkat Tyynellä merellä, ekirja 2012 ( 1884 )
1700-luvun lopulla - siis aikana, jolloin "miehet olivat rautaa ja laivat puuta" - teki Jaakko ( James ) Cook tutkimusmatkoja Tyynellemerelle etsien eteläistä mannerta. Hän löysi lukuisia saaria, mutta Etelämantereesta hän teki vain, jääesteiden takia, välillisiä havaintoja. Samoin hän tutki pohjoista reittiä Jäämereltä Atlantille, mutta totesi sen mahdottomaksi. Matkallaan hän joutui vihamielisten alkuasukkaiden surmaamaksi.
C.S. Forester: Hornblower lähtee merille, 1955
Hyvin kirjoitettu seikkailukirja 1700-luvun loppuun sijoitettuine sotaisine tapahtumineen purjelaivojen aikakaudella. Eniten huomioni kiinnittyi siihen monimutkaiseen prosessiin, mitä purjelaivan käsittely vaati, mitä ongelmia saattoi tulla vastaan tuulen tyyntyessä ja mitä saattoi olla tehtävissä rannikkotykistön ampuessa hekuvan kuumia kuulia puurakenteisiin laivan ollessa juuttuneena mutasärkkään.
Kristoffer Kolumbus ( Cristobal Colón ): Amerikan löytöretken päiväkirja, ekirja 2012
Jäljentänyt alkuperäisestä Bartolomè De La Casas
Kirjan johdannossa kerrotaan niistä vaikeuksista, mitä Kolumbuksella oli sen ajan "asiantuntijoiden" ja rahoittajien vastustuksista mokoman hullutuksen suhteen - että Intiaan voisi purjehtia lännen kautta, että maapallo ei olisikaan, kuten kaikki tiesivät, pannukakku vaan pallo.
Sisukkuutensa ansiosta Kolumbus sai kuitenkin vihdoin vuonna 1492 kolmen aluksen laivaston liikkeelle ja purjehti ensin Kanarian saarille ja sieltä nykyisin tunnettuun Länsi-Intian saaristoon ( Karibia ). Päiväkirja kuvaa tämän ensimmäisen matkan kulkua.
Retki ei sujunut ongelmitta yksin miehistön epäröidessä tuntemattomilla vesillä, ja perillä yksi laiva karkasi. Kolumbuksen asenne tapaamiaan alkuasukkaita kohtaan oli ystävällinen eikä hän antanut miestensä käyttäytyä heitä kohtaan huonosti.
Luonnon kauneus ja ilmaston lämmin laatu viehättivat Kolumbusta. Kullan vaihtaminen alkuasukkailta, joita luultiin intialaisiksi, näytti olleen matkan keskeinen tavoite, kuten myös saarien rauhanomainen valloittaminen Espanjan siirtomaiksi. ( Rauhanomaisuus vaitui myöhempien retkikuntien toimesta raakalaismaiseksi teurastamiseksi. )
Paluumatkalla Kolumbus joutui myrskyn kouriin, mistä hädin tuskin selvisi Azorien saarille. Siellä paikallinen kuvernööri aikoi puolestaan ryöstää hänet, mutta onnekkaasti hän selvisi pakoon ja mantereelle. Espanjassa hän sai sankarin vastaanoton, mutta myöhemmin vihamiestensä aikaansaamana hän menetti omaisuutensa ja arvostuksensa.
Kesken jäänyt:
Joskus ei vaan "nappaa". Silloin kannattaa irrottautua ja siirtyä seuraavaan.
Pierre Devaux: Aurinkokunnan valloittajat, 1947
Appeni vanha kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta kun heti alussa mennään "perätoukuria" henkeäsalpaavaa vauhtia rosvojen ja poliisien kanssa ja kun sankarinuorukainen kohta pääsee mukaan "kunniakkaaseen avaruuslentoliikenteen eepokseen, avaruuslentäjien valiokaartiin, kunnian ja sankaruuden valiokaartiin" totesin hengästyväni pelkästä tyylistä, puhumattakaan esitetyistä "tieteellisistä" faktoista. Niinpä suljin hiljaa kirjan ja siirryin uusiin, vähemmän huimaaviin haasteisiin.
Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Möhö - murujen kerääjä
Sivut
- Etusivu
- Sata kirjaa
- Helmi ja Ilmi
- Helmin ja Ilmin matkoja
- Helmi ja Ilmi Rodoksella 2017
- Helmi ja Ilmi postcrossaa
- Karpathos 2017
- Karpathos rhymes
- An alternative tour
- One typical morning on the island of Karpathos
- An ordinary afternoon on Karpathos Island
- Teneriffa 2018
- Nea Hora 2018
- Gran Canaria 2018
- Teneriffa 2019
- Liikenne
sunnuntai 20. elokuuta 2017
keskiviikko 16. elokuuta 2017
Vaihtoehtoinen sukutarina
Olen kirjoittanut sukuasioista aikaisemminkin. Vaimon suvusta pintapuolisesti höyläpenkin yhteydessä. Ja sitten tein selvityksen sukukoukouksesta vastineeksi vaimon sukututkimuksille.
Nyt on tullut tarpeelliseksi tehdä täydentäviä kuvauksia:
Melkoisen erikoinen on tarina äitini puolelta salakuljettajaesi-isä Aatami Poutiaisen varainhankinnasta, minkä avulla hän onnistui ostamaan huutokaupasta puolet Kaukilan ja Rahkolan kylän maista Karjalan kannaksella.
Salakuljettajakaveri oli jäänyt kiinni, ja hänen vaimonsa oli saanut melkein kerätyksi kasaan vaadittavat lunnasrahat 40 000 ruplaa. Aatami oli lyönyt eukon rahat konttiinsa, luvannut maksaa puuttuvat ja hoitaa asian, mutta olikin lähtenyt livohkaan ja ostanut rahoilla mainitut maat.
Uskokoon tarinan ken tahtoo, mutta niitä maita aikanaan periytyi isoisänikin perheelle. Valitettavasti maailmanhistorialliset seikat vaikuttivat niin, ettei siitä omaisuudesta jäänyt jäljelle edes "nurkkatappiloi".
Paremmin ei tainnut käydä isäni suvulle:
Joukko Amerikan Tyynenmerenrannikon hoka-intiaaneja purjehti ammoin pasaatituulessa pohjoista päiväntasaajavirtaa Filippiinien tienoille, mistä kääntyivät pohjoista kohti Japaninvirtaa pitkin rantautuakseen siellä saarelle, joka sai sittemmin nimen Hokkaido.
Syynä tällaiseen ekstreemiin matkaan oli intiaanien tunnetusti heikko viinapää, joka aiheutti rähinää ja miestappoja - sanalla sanoen maa alkoi polttaa eräiden jalkojen alla.
Ajan kuluessa hokat sulautuivat paikalliseen väestöön periyttäen muun muassa tunnusmerkillisen mustan intiaanitukkansa nykyään tyypillisenä japanilaisena pidettynä piirteenä. Eikä siellä viinan kanssa läträämistäkään kovin vieraana tapana pidetty, opettivathan tulokkaat alkujapanilaisille saken valmistussalat.
Japanilainen varakas esi-isäni sumopainija Itsuki Hokkaidio, jota kutsuttiin myös lempinimellä Isukki, hävisi suurmestaruusottelunsa, suuttui siitä niin, että möi kotisaarensa Hokkaidon keisarille ja lähti maailmalle rahamassi liiveissään.
Saarille jääneet sukulaiset perustivat aikanaan aasialaista ruokaa tarjoavan maailmanlaajuisen ravintolaketjun: Hokka-Hokka
Turhautunut sumopainijaesi-isä sen sijaan rellesti satamasta satamaan päätyen lopulta rahattomana Euroopan peräkamariin, Pohjolan perukoille, Päijänteen takamaille nykyisen Kangasniemen kunnan alueelle, jonne vihdoin olosuhteiden pakosta asettui. Sukupolvien myötä paikkakunnalle sikisi peräti Hokan kylä.
1500-luvun lopulla käytiin Suomessa ns. nuijasota, jossa talonpoikia surutta tapettiin mm. Hämeessä.
Monia tiloja jäi isännättömiksi. Niinpä miesvajausta korvaamaan tuli Päijänteen takaa kaksilahkeisia, muiden mukana esi-isäni Hokka. Vanha tila nimettiin uuden isännän mukaan.
Satavuotiaaksi eläneellä isälläni oli miehuusvuosinaan hoka-intiaaneilta peritty musta tukka. Geenit ovat rappeutuneet jo siinä määrin, ettei hänen jälkeläisillään sitten enää perintötekijöissä vanhaa ominaisuutta ilmiasuissa näy.
Nyt on tullut tarpeelliseksi tehdä täydentäviä kuvauksia:
Melkoisen erikoinen on tarina äitini puolelta salakuljettajaesi-isä Aatami Poutiaisen varainhankinnasta, minkä avulla hän onnistui ostamaan huutokaupasta puolet Kaukilan ja Rahkolan kylän maista Karjalan kannaksella.
Salakuljettajakaveri oli jäänyt kiinni, ja hänen vaimonsa oli saanut melkein kerätyksi kasaan vaadittavat lunnasrahat 40 000 ruplaa. Aatami oli lyönyt eukon rahat konttiinsa, luvannut maksaa puuttuvat ja hoitaa asian, mutta olikin lähtenyt livohkaan ja ostanut rahoilla mainitut maat.
Uskokoon tarinan ken tahtoo, mutta niitä maita aikanaan periytyi isoisänikin perheelle. Valitettavasti maailmanhistorialliset seikat vaikuttivat niin, ettei siitä omaisuudesta jäänyt jäljelle edes "nurkkatappiloi".
Paremmin ei tainnut käydä isäni suvulle:
Joukko Amerikan Tyynenmerenrannikon hoka-intiaaneja purjehti ammoin pasaatituulessa pohjoista päiväntasaajavirtaa Filippiinien tienoille, mistä kääntyivät pohjoista kohti Japaninvirtaa pitkin rantautuakseen siellä saarelle, joka sai sittemmin nimen Hokkaido.
Syynä tällaiseen ekstreemiin matkaan oli intiaanien tunnetusti heikko viinapää, joka aiheutti rähinää ja miestappoja - sanalla sanoen maa alkoi polttaa eräiden jalkojen alla.
Ajan kuluessa hokat sulautuivat paikalliseen väestöön periyttäen muun muassa tunnusmerkillisen mustan intiaanitukkansa nykyään tyypillisenä japanilaisena pidettynä piirteenä. Eikä siellä viinan kanssa läträämistäkään kovin vieraana tapana pidetty, opettivathan tulokkaat alkujapanilaisille saken valmistussalat.
Japanilainen varakas esi-isäni sumopainija Itsuki Hokkaidio, jota kutsuttiin myös lempinimellä Isukki, hävisi suurmestaruusottelunsa, suuttui siitä niin, että möi kotisaarensa Hokkaidon keisarille ja lähti maailmalle rahamassi liiveissään.
Saarille jääneet sukulaiset perustivat aikanaan aasialaista ruokaa tarjoavan maailmanlaajuisen ravintolaketjun: Hokka-Hokka
Turhautunut sumopainijaesi-isä sen sijaan rellesti satamasta satamaan päätyen lopulta rahattomana Euroopan peräkamariin, Pohjolan perukoille, Päijänteen takamaille nykyisen Kangasniemen kunnan alueelle, jonne vihdoin olosuhteiden pakosta asettui. Sukupolvien myötä paikkakunnalle sikisi peräti Hokan kylä.
1500-luvun lopulla käytiin Suomessa ns. nuijasota, jossa talonpoikia surutta tapettiin mm. Hämeessä.
Monia tiloja jäi isännättömiksi. Niinpä miesvajausta korvaamaan tuli Päijänteen takaa kaksilahkeisia, muiden mukana esi-isäni Hokka. Vanha tila nimettiin uuden isännän mukaan.
Satavuotiaaksi eläneellä isälläni oli miehuusvuosinaan hoka-intiaaneilta peritty musta tukka. Geenit ovat rappeutuneet jo siinä määrin, ettei hänen jälkeläisillään sitten enää perintötekijöissä vanhaa ominaisuutta ilmiasuissa näy.
tiistai 15. elokuuta 2017
Vuorikävelyllä
Lapsuuden vuoren harjalle - siis kotikylän läpi luikertelevalle harjulle oikeastaan - on raivattu taas polku. Se oli käytön puutteessa metsittynyt. Ilmiö kertoo maailman muuttumisesta. Jo muinaiset mettäpöyrööt, eräsuomalaiset käyttivät teiden puuttuessa harjuja kulkureitteinään.
Täältä haettiin sinivuokot äitienpäiväkukiksi, kerättiin mansikat myöhemmin kesällä heinän varteen, mentiin piiloon tänne, kun oli uhkana saada vitsaa jonkun kolttosen seurauksena ja vähän isompana, mutta ei viisaampana, käytiin kivien suojassa pum-sotaa ilmakivääreillä ( luoti vinkaisi ihanasti osuessaan kiveen, aivan kuin elokuvissa - ruumiita ei onneksi tullut ).
Kaksi kankeaa ja vanhaa,
joita ajan hammas kalvaa.
Toisen suojana on kaarna,
toista armahda ei saarna
- puree itikka ja paarma.
torstai 10. elokuuta 2017
Yhteiskunnan jakolinjoja
Pojantyttäreni whatsappasi tänä aamuna. Sanoi tekevänsä aamupalaksi ( yksin kotona ) lettuja. Siksi kaipasi neuvoja. Ei ollut ennen tehnyt. Onneksi hänellä oli pussi, jossa olivat kaikki aineet ja ohjeetkin pussin kyljessä.
Siinä herkkujen hiljaa tiristessä pannulla minulle jäi aikaa harhailla sanojen maailmassa. Niinpä järkytyin huomatessani, miten kansa jakaantuikin luokkiin käyttämänsä sanan mukaan:
Esimerkiksi.
Lettu tai lätty. Sen käyttäjät ovat neutraalia, kiihkotonta kansanosaa, lapsia, nuoria, tavallisia suomalaisia, työssäkäyviä, keskiluokkaisia aikuisia.
Vähän tietysti arvelluttaa sanan alkuperä. Tulee ruotsin sanasta plätt. Mikähän siinä on, kun ruokapiireissä on näitä muukalaissanoja - on soppaa ja pizzaa ja leipäkin on muka germaaninen nimi ja idästä vaikka kauha tai kapusta.
Ja sitten
heti on tehtävä selväksi, että se pirkkapinaattilättyjä mikrottava sohvaperunarupusakki kuuluu täysin tämän luokittelun ulkopuolelle. Ovat se vihon viimeinen kasti(kkee)ton paarialuokan mutasarja. Hävetköön! Vedänkö päin lättyä? Mitä te tänne tulette! Menkää takaisin kotiinne!
Mutta
Räiskäleitä paistava kansanosa on alkuperäistä, suomalaisugrilaista, sisukasta ja rehtiä rahvasta. Räiskäle paistetaan mielummin pyöreäreunaisessa paistinpannussa, jossa se käännetään heittämällä niin että rasva räiskähtää.
Sitten kun se on hädin tuskin paistunut, joku ruokakunnan jäsenistä sieppaa sen ahnaasti kuumottaviin näppeihinsä, ennen kuin paistaja ehtii edes ajatella sen syömistä, ja pistelee sen kieltä polttavana suuhunsa rasvan valuessa suupielistä leukaperiin, josta se hätäisesti pyyhitään sormilla - sormet taas puolestaan siistitään verkkahousujen lahkeisiin, jotta oltaisiin valmiina nappaamaan seuraava räiskäle.
Kun taas
ohukainen lautasella. Sen nauttija istuu täydessä tällingissä katetun pöydän ääressä kankainen ruokaliina sylissään aterimet kätösissään pikkusormi ojentuneena ja keskustelee ruokaseuransa kanssa henkevästi mainiten esimerkiksi "..voimavarojen hyödyntäminen..". Ja nikerrettyään pienen palasen suuhunsa nostaa hillitysti ruokaliinan sipaistakseen viiksiinsä tarttuneen kipenen kermavaahtoa tai vaihtoehtoisesti huulipunaansa tuhraamatta suupielestä hillonhiutaleen.
Jo yritettäessä sanoa sanaa ohukainen on aloitettava huuli pyöreänä, hienostuneesti, porvariston hillittyyn charmiin liittyneenä ylemmän luokan edustajana. Näillä ihmisillä on suuri houkutus siirtyä käyttämään sanaa vohveli ( crêpe ) , mutta silloin on menty jo aivan hakoteille aiheestamme.
Oikeastaan
minun pitäisi nyt lähteä tästä käymään kaupassa. Lapsenlapsi keskittyy siellä lettujensa nauttimiseen. On ostettava maitoa, leipää, juustoa, pinaattilättyjä...
Siinä herkkujen hiljaa tiristessä pannulla minulle jäi aikaa harhailla sanojen maailmassa. Niinpä järkytyin huomatessani, miten kansa jakaantuikin luokkiin käyttämänsä sanan mukaan:
Esimerkiksi.
Lettu tai lätty. Sen käyttäjät ovat neutraalia, kiihkotonta kansanosaa, lapsia, nuoria, tavallisia suomalaisia, työssäkäyviä, keskiluokkaisia aikuisia.
Vähän tietysti arvelluttaa sanan alkuperä. Tulee ruotsin sanasta plätt. Mikähän siinä on, kun ruokapiireissä on näitä muukalaissanoja - on soppaa ja pizzaa ja leipäkin on muka germaaninen nimi ja idästä vaikka kauha tai kapusta.
Ja sitten
heti on tehtävä selväksi, että se pirkkapinaattilättyjä mikrottava sohvaperunarupusakki kuuluu täysin tämän luokittelun ulkopuolelle. Ovat se vihon viimeinen kasti(kkee)ton paarialuokan mutasarja. Hävetköön! Vedänkö päin lättyä? Mitä te tänne tulette! Menkää takaisin kotiinne!
Mutta
Räiskäleitä paistava kansanosa on alkuperäistä, suomalaisugrilaista, sisukasta ja rehtiä rahvasta. Räiskäle paistetaan mielummin pyöreäreunaisessa paistinpannussa, jossa se käännetään heittämällä niin että rasva räiskähtää.
Sitten kun se on hädin tuskin paistunut, joku ruokakunnan jäsenistä sieppaa sen ahnaasti kuumottaviin näppeihinsä, ennen kuin paistaja ehtii edes ajatella sen syömistä, ja pistelee sen kieltä polttavana suuhunsa rasvan valuessa suupielistä leukaperiin, josta se hätäisesti pyyhitään sormilla - sormet taas puolestaan siistitään verkkahousujen lahkeisiin, jotta oltaisiin valmiina nappaamaan seuraava räiskäle.
Kun taas
Jo yritettäessä sanoa sanaa ohukainen on aloitettava huuli pyöreänä, hienostuneesti, porvariston hillittyyn charmiin liittyneenä ylemmän luokan edustajana. Näillä ihmisillä on suuri houkutus siirtyä käyttämään sanaa vohveli ( crêpe ) , mutta silloin on menty jo aivan hakoteille aiheestamme.
Oikeastaan
minun pitäisi nyt lähteä tästä käymään kaupassa. Lapsenlapsi keskittyy siellä lettujensa nauttimiseen. On ostettava maitoa, leipää, juustoa, pinaattilättyjä...
maanantai 7. elokuuta 2017
maanantai 31. heinäkuuta 2017
Nanoq
Tulinpa käyneeksi harvinaisessa museossa, mikä lymysi Pietarsaaren metsissä. Arktisten tutkijoiden hyvin tunteman Nanoq-museon perusti Pentti Kronqvist jo 1956 aloittamaansa mökkikylään arktisilla alueilla keräämänsä esineistön pohjalta. Oli todella mielenkiintoista tavata naparetkeilijä elävänä ja kuulla hänen kertomuksiaan. Christer Bouchtin retkikunnan vaiheita muistan aikanaan seuranneenikin lehdistöstä.
Päärakennus osittain maan alla.
Grönlannin inuiitit ovat asuneet tuhansien vuosien ajan turvemajoissa.
Museoalueella on noin kaksikymmentä vanhaan tyyliin tehtyä rakennusta.
Isotupa Luodosta. Pentti Kronqvist sukelsi kuvan pöydän lankut uponneen John Grafton-laivan kansilankuista. Hän myös muurasi itse takanaan näkyvän muurin.
Kullanhuuhdontaleiri Lapista
Pyyntivälineitä
Kätevä inuiittien uskomus: Jos kävelee portin lävitse saa tekemänsä synnit anteeksi. Jos taas kävelee jumalien edessä menemättä portin läpi, saa aikomansa pahat teot etukäteen anteeksi.
Kopio maailman pohjoisimmasta kirkosta Ummannaaqin kylästä Pohjois-Grönlannissa.
Ja kaiken kokemani jälkeen etsin kirjastostani Fridtjof Nansenin Hiihtäen poikki Grönlannin ja pääsin näin mukaan sankareiden kelkkaan.
P.S. Arktista sisua löytyy myös suomalaisista naisista, jotka hiihtivät keväällä Grönlannin jäätikön poikki. Katso täältä.
P.S. Arktista sisua löytyy myös suomalaisista naisista, jotka hiihtivät keväällä Grönlannin jäätikön poikki. Katso täältä.
sunnuntai 30. heinäkuuta 2017
Tavatessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)