Karkeista karkeista

-      Pappa, isä tilasi meille karmeita karkkeja Ruotsista.

-      Mitä? Olisihan niitä nyt saanut marketistakin!

-      Nää onkin erikoisia ällötyskarkkeja.

-      Niissä on kauheita makuja.

-      Joo tiedän, turkinpippureita.

-      Nehän on hyviä. Nää on, kuule, k a r m e i t a.

-      Päältä ei arvaa mitään. Sisällä sitten onkin jymypaukku.

-      Mitä sitten?

-      Mätä kananmuna-maku tai oksennus. Joissakin voi olla koiranruoan tuoksuakin.

-      Narraat!

-      Tai vaikka hikisukan tai vauvanvaipan maku. Ja ruohonsilpun -  - ja en muista muita.

-      Sitten jotkut on ihan hyviä. Koskaan ei etukäteen tiedä, mikä on paha.

-      Mitävarten?

-      Se on kivaa.

-      Vaikka Halloween-kemuissa.

-      Jokos minä olen kertonut sen jutun, kun minä nuorena miehenä olin Afrikassa timantteja kaivamassa?

-      Joo, joo! Olet sä.

-      Kerro silti!

-      No, mehän siellä kaivelimme syvällä timanttikaivoksen uumenissa hirveässä kuumuudessa, ja kiviparoonit vain kuopan reunalla mättivät jalokivet suuriin pusseihinsa ja huusivat meille alas että kaivakaas pojat vaan lisää.

-      Siinä varmaan tienasi hyvin.

-      Ei sitten alkuunkaan! Ne oli tosi nihkeitä maksamaan.

-      No, kerro nyt se juttu, se mitä te sitten keksitte!

-      Älä poika hoputa! - Siellä oli kauhean tarkat tarkistukset, kun pääsimme illalla töistä. Joka jeppe tutkittiin, ettei kukaan salakuljettaisi timantteja kotiinsa. Me rupesimme sitten nielemään joka päivä muutaman timantin. Eikä ne mahaan nähneet, vaikka suuhun kurkistivatkin. Niin meistä tuli upporikkaita.

-      Kertoisit nyt vielä siitäkin, miten saitte ne timantit mahastanne.

-      Enkös minä jo kertonut siitä?

-      Et vielä tällä kertaa.

-      Kotona meillä oli varattuna risiiniöljyä. Sitä kun juo, tulee rapsakka ripuli. Vessan pyttyyn asensimme tietenkin tiheän siivilän, josta sitten poimimme timantit talteen.

    Aika hauskaa Halloweenia sanoisin. Ja niin minusta tuli rikas – ripulirikas.

-      Valehtelet! 

-      Aika paha!

Ampi AI! sista

Suomen ilmavalvonnassa ja –puolustuksessa on vakavia puutteita. Huomasin sen astuessani rintamamiestalomme vinttikomeroon, josta tarkoitukseni oli ottaa pari laukkua syyslomamatkaamme varten.

Mutta en ottanutkaan, sillä kuului zzz..., kuten sarjakuvissa usein ilmaistaan. Oikeastaan kuului ZZZ..: Ampiainen.

Minä v... - en nyt suorastaan vihaa, vaan i...- en nyt varsin inhoakaan, kunhan ihmettelen, mitä virkaa ampiaisilla on???

Miksi halvatussa niiden pitää raahata ekologinen lokeronsa juuri meidän vintille. Veisivät askinsa muualle, vaikka naapuriin.

Ahaa! Se riiviö oli keksinyt meidän syksyn satomme. Kaksi sangollista omenoita, yksi päärynöitä. Pitäköön. Uskallanko sittenkin ottaa laukut?

Ehkä vastenmielisyyteni ampiasia kohtaan johtuu eräällä marjamatkalla saattuneesta välikohtauksesta. Puolukkamättäästä otti yllättäen nousukiitoa amppari ja pamautti suoraan keskelle, napakymppiin, nenän päähän. Ja seuraavana päivänä työmaalla oli selittelemistä. Kärsä ei suinkaan punoittanut  mistään kosteista harrastuksista, vaan... Seli, seli. Kukaan ei uskonut.

Matkalaukut varmaan muistuttivat mieleeni toisenkin ampiaisajatuksen. Se oli vuosia sitten Pargassa. Elokuu on huono aika matkustaa Kreikkaan. On liian kuuma. On liikaa turisteja. Helteen takia varmaan Valtoksen rannan hotelli tarjosi aamupalan rantaterassilla, missä oli viileämpää. Mutta missä myös luonto lähestyi aterioitsijaa.

Jo kaukaa huomasin, miten amppari aloitti laskeutumistoimet ja suoritti täydellisen stopin leikkelelautaseni reunalle. Sitten se iski purevat suuosansa makkaran reunaan ja alkoi leikata sopivaksi katsomaansa osuutta annoksestani. Luultavasti se ei ollut kuullutkaan puhuttavan kukista ja mehiläisistä ampiaisista. En voinut muuta kuin ällistyneenä seurata, miten se starttasi makkara hampaissaan ja räpytteli tiehensä. Kaiketi vei eväänsä poikasilleen riideltäväksi ja raadeltavaksi.

Vein laukut vaimolleni pakattavaksi. Se on osoittautunut viisaimmaksi ratkaisuksi meillä. Istuuduin viereen katsomaan. Istumisesta muistui mieleeni kaikkein traumaattisin ampiaismuistoni.

Sekin oli Kreikassa, Skiathoksen saarella. Kun pieni saari oli koluttu läpikotaisin, oli pakko ottaa rantavaihtoehto käyttöön. Asettauduimme varjon alle aurinkovuoteille. Tarkkaan ottaen en oikein ehtinyt kuin vähän ahteriani asetella, kun tulinen tuska iski alapäähäni, sain anafylaktisen (hengitystä salpaavan) reaktion. Olin istunut ampiaisen päälle.

Tavallisesti menen mereen varovasti kiduttamalla askel kerrallaan, mutta nyt ei vaimo kerinnyt kissaa sanoa, kun jo jäähdyttelin meren armollisessa sylissä.

Onneksi en ole allerginen. Kuvitella, jos takapuoleni olisi paisunut muodottomaksi. Taas olisi ollut selittelemistä.

Some-äidit

Jatkoa menorcalaisen hotellin aamiaiskeskustelulle:

- Oletko pannut merkille, miten taitavasti nuo nuoret äidit hakevat ruokansa buffet-pöydästä,       lapsi näppärästi kainalossa ja yhdellä kädellä herkut lautaselle? Meikäläinen tärvää                     kahdellakin.

- Me naiset osaamme hoitaa monta hommaa samanaikaisesti.

- Onnistuu miehiltäkin. Katso kuinka tuo kundi räplää kännykkäänsä samalla, kun mättää            munakasta lautaselle.

- Siinä voi tietysti vaikeuksia tulla, kun älykännykkäpolven tytöt tulevat lapsenhoitoikään. Eiväthän        he voi olla pois netistä ja vellit jäävät keittämättä, vaipat vaihtamatta.

- Jaa, nyt erehdyt. Hehän 3-d-tulostavat ruoka-annokset ja vaipat. Robotti syöttää ja vaihtaa.        Homma hoituu. Ei tarvitse irrottautua somesta.

- Osaavatko koneet myös opettaa lapset puhumaan., kun some-äidit eivät älyä puhua lapsilleen. Nyt      jo on todettu puheenkehityksessä viivästyksiä. Kolme-vuotiaat osaavat hädin tuskin muutaman            sanan.

- Oletkos kuullut nykynuorison puhetta? Ehkä onkin parempi, että oppivat vaan räpläämään        laitteitaan.

Vanha suola... / 4

Ponionni

-      Pappa! Annan tämän kirjan teille. Se on hyvä. Osaan sen ulkoa. Lukekaa se Mommin kanssa. Minä pidän sitten teille kokeet.

-      Aha! Hienoa! Totta kai! Kyllä me sen luemme. ( Tiedä niistä kokeista sitten. )

Jälkikasvu , pojantytär, läväytti paksuhkon kirjan kouraani. Osoittautui olevan lahjaksi ostamamme ponikirja, se My little jne. Minkä taakseen jättää, sen yllättäen edestään löytää.

Illalla luin vaimolleni ( Mommi ) ääneen valittuja kohtia päivän mietelauseiksi.

Onneksi en voi tässä yksityiskohtaisesti esitellä opusta, sillä ”Copyright ... All rights reserved”, tiedättehän. Koko homma on viimeisen päälle tuotteistettu, ja ansaintalogiikat ovat kohdallaan.

Ponit asuvat valtakunnassa, jolla on historia. Aikojen alussa siellä vallitsi kaaos ja sekasorto. Melkein kuin luomiskertomus. Mutta järjestys löytyi ystävyyden tulesta. Harmonia ja onni vallitsevat nyt. Tämähän on hyvää kasvatusta.

Valtakunnassa on pääkaupunki sekä pikkukaupunki, joissa vallitsevat ahkera touhu ja tohina. Juhlia vietetään prinsessojen kera sulassa sovussa ja ystävyydessä.

Maalla, syrjäseudulla, on synkkä metsä. Saduissa on aina pakollinen paha ja pelotus. Mutta joskus sinne on hyviksienkin mentävä pahisten maille. Miten muuten saataisiin jännite aikaan.

Ja koska saduissa kaikki on mahdollista, lennokkaasti  pilvien päällä on oma yhteisönsä siivekkäitä kavio-olentoja sään ilmiöitä säätelemässä.

Mitä elämänarvoja kirja jakaa? Se tulee esille ”harmonian elementeistä”, joita ponit edustavat:

Yksi on antelias, toinen lempeä, kolmas taas uskollinen, neljäs korostaa rehellisyyttä, viides lyö leikiksi ja naurattaa muita. Ja lopulta: mitä olisikaan elämä ilman mystiikkaa ja taikaa. Oon huumorintajuinen (välillä ehkä liiankin ;)), ystävällinen, luotettava, kiltti (usein liiankin kiltti), rehellinen, iloinen, nauran ja hymyilen paljon (siis oikeesti PALJON) [ kopioitu Treffit Suomi24-sivuilta ]

Kirja opastaa myös tehokkaasti muodin ja vaatteiden sekä kauneuden hoidon merkitykseen itsetunnon ja mielialan ylläpidossa. Samalla hoituu sosiaalinen hyväksyttävyys, katu-uskottavuus.

Pojantyttäreni on suuri eläinten ystävä. Ponikirjasta hän on löytänyt samastumiskohteen ujosta hepasta, joka on kaikenmoisten otusten ymmärtäjä.  

Edellisen vastapainoksi on tietysti oltava mukana vauhdikas, rohkea, jalomielinen ym., ym. sankarityyppi, joka pelastelee tavis-poneja mennen tullen.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän, miksi tyttö järjestää jokaisella vierailullaan ohjelmallisen juhlan. Innoitusta on varmasti antanut eräs hupaisa opuksen hahmo.  

Erityisopettajan vinkkelistä kiinnosti suhtautuminen erilaisuuteen. Asuuhan siellä ulkomaalaistaustainen lohikäärmeenpoikanen. Aluksi sitä harmitti erilaisuutensa. Niinpä se palasi ”juurilleen”, mutta kiiruhti takaisin ponien keskuuteen sopeutuakseen heidän kulttuuriinsa. On tullut hyväksytyksi!

Onneksi mukana on myös kaviot maassa tallaava hahmo, joka antaa rehellisen, työteliään ja luotettavan eläjän mallin.

Paljon ajattelemisen aiheita sain tästä kirjasta ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Odotan vavisten tenttipäivää!

Lasiargumentti

Mies tulee myöhässä aamiaiselle. Vaimo istuu jo menorcalaisen hotellin ruokalassa. Miehen tukka harottaa märkänä, silmiä selvästi kirveltää.

- Sait sitten heitetyksi talviturkin!

- Syyskuussa alkoi olla viimoset ajat se tehdä. - Heitin muutakin.

- ?

- Jonkinlainen tsunamintapainen iski pääni yli ja suolasi silmät ja suun. 

- Minähän olen aina sanonut, että pidä se suusi uidessa kiinni.

- Siinä sitten lähtivät aurinkolasit huitsin Välimereen.

- Ne vahvuuksilla! Ja varalasit jätit kotiin.

- Pitää käydä ostamassa. Onhan täällä turistikrääsää. Piruttaa niin, että ostan sellaiset

  homolasit.

- Niin mitkä?

- No, tiedäthän, niin kuin nyt vaikka Elton Johnilla. Jorma Uotisellakin on yleensä aika 

  erikoiset.

- Kaikkihan niitä käyttää. Ei homoja laseista tunnista, hoopo.

- Eikö muka! Mistä sitten? Ihmettelinkin, onko tämä sellainen "vapaamielisten" saari. Niin

  kuin Mykonos Kreikassa. Että ovatkin räikeine laseineen valehomoja!

- Vale- ?

- No, onhan niitä valelääkäreitä ja valehoitajia ja vale sun mitä. Miksei valehomojakin.

- Taisit hörpätä suolavettä väkevämpää, ennen tänne tuloasi.

- Pahus! Siellä on pakosta ollut joukossa muutama valeheterokin.

Sikaraakaa

-      Mitä varten teillä on ripustettu lakana seinälle?

-      Ei se ole lakana. Se on valkokangas. Niin kuin iso skriini.

-      Aha! Mitävarten?

-      Eksä tajuu! Siinä katsotaan leffoja tai vaikka formuloita.

-      Ai, jaa! - Ne kyllä ajaa liian lujaa. Niille pitäisi antaa sakkoja ylinopeudesta.

-      Eikä! Sehän on kilpailu, höhlä!  Oleks sä koskaan saanut sakkoja?

-      No en! Eihän minun passaa ajaa ylinopeutta. Katsos, se menee niin, että mitä suuremmat tulot sitä hurjemmat sakot. Minulla on näet niin kovat ansiot, ettei ole varaa maksaa jättisakkoja.

-      Ai, jaa!

-      Me katsotaan isän kanssa joskus sikaraakoja leffoja.

-      Mitä! Eihän ne sovi pienille lapsille.

-      Niissä, kuule, veri roiskuu.

-      Mutta etkös sinä tiedä, että ne ovat haitallisia lapsen kasvulle.

-      Älä!

-      Joo-o! Lapselle voi ruveta kasvamaan nenän paikalle kärsä.

-      Eikä!

-      Kyllä! Ja sitten tulee läskiä ja möhömaha.

-      Eipäs!

-      Ja arvaa, mikä on pahinta... Lapset rupeavat haisemaankin pahalta. Niin kuin siat.

-      Hassu!

-      No, kyllä lapset nytkin voivat haista pahalta, jos on hampaat pesemättä ja kakka housuissa.

-      Taas Pappa höpsii. Miksi sinä rupesit yhtäkkiä sioista puhumaan?

-      Minäkö muka! Sinähän se aloitit, kerroit katsovasi sikaraakoja ohjelmia.

-      No, nyt minä ymmärrän! Mutta eihän se oikeaa sikaa tarkoita, vaan HURJAN raakoja tai KAUHEAN raakoja, hoksaaks.

-      Aha! Jaa! Vai niin! No, katsele sitten.