Ponionni

-      Pappa! Annan tämän kirjan teille. Se on hyvä. Osaan sen ulkoa. Lukekaa se Mommin kanssa. Minä pidän sitten teille kokeet.

-      Aha! Hienoa! Totta kai! Kyllä me sen luemme. ( Tiedä niistä kokeista sitten. )

Jälkikasvu , pojantytär, läväytti paksuhkon kirjan kouraani. Osoittautui olevan lahjaksi ostamamme ponikirja, se My little jne. Minkä taakseen jättää, sen yllättäen edestään löytää.

Illalla luin vaimolleni ( Mommi ) ääneen valittuja kohtia päivän mietelauseiksi.

Onneksi en voi tässä yksityiskohtaisesti esitellä opusta, sillä ”Copyright ... All rights reserved”, tiedättehän. Koko homma on viimeisen päälle tuotteistettu, ja ansaintalogiikat ovat kohdallaan.

Ponit asuvat valtakunnassa, jolla on historia. Aikojen alussa siellä vallitsi kaaos ja sekasorto. Melkein kuin luomiskertomus. Mutta järjestys löytyi ystävyyden tulesta. Harmonia ja onni vallitsevat nyt. Tämähän on hyvää kasvatusta.

Valtakunnassa on pääkaupunki sekä pikkukaupunki, joissa vallitsevat ahkera touhu ja tohina. Juhlia vietetään prinsessojen kera sulassa sovussa ja ystävyydessä.

Maalla, syrjäseudulla, on synkkä metsä. Saduissa on aina pakollinen paha ja pelotus. Mutta joskus sinne on hyviksienkin mentävä pahisten maille. Miten muuten saataisiin jännite aikaan.

Ja koska saduissa kaikki on mahdollista, lennokkaasti  pilvien päällä on oma yhteisönsä siivekkäitä kavio-olentoja sään ilmiöitä säätelemässä.

Mitä elämänarvoja kirja jakaa? Se tulee esille ”harmonian elementeistä”, joita ponit edustavat:

Yksi on antelias, toinen lempeä, kolmas taas uskollinen, neljäs korostaa rehellisyyttä, viides lyö leikiksi ja naurattaa muita. Ja lopulta: mitä olisikaan elämä ilman mystiikkaa ja taikaa. Oon huumorintajuinen (välillä ehkä liiankin ;)), ystävällinen, luotettava, kiltti (usein liiankin kiltti), rehellinen, iloinen, nauran ja hymyilen paljon (siis oikeesti PALJON) [ kopioitu Treffit Suomi24-sivuilta ]

Kirja opastaa myös tehokkaasti muodin ja vaatteiden sekä kauneuden hoidon merkitykseen itsetunnon ja mielialan ylläpidossa. Samalla hoituu sosiaalinen hyväksyttävyys, katu-uskottavuus.

Pojantyttäreni on suuri eläinten ystävä. Ponikirjasta hän on löytänyt samastumiskohteen ujosta hepasta, joka on kaikenmoisten otusten ymmärtäjä.  

Edellisen vastapainoksi on tietysti oltava mukana vauhdikas, rohkea, jalomielinen ym., ym. sankarityyppi, joka pelastelee tavis-poneja mennen tullen.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän, miksi tyttö järjestää jokaisella vierailullaan ohjelmallisen juhlan. Innoitusta on varmasti antanut eräs hupaisa opuksen hahmo.  

Erityisopettajan vinkkelistä kiinnosti suhtautuminen erilaisuuteen. Asuuhan siellä ulkomaalaistaustainen lohikäärmeenpoikanen. Aluksi sitä harmitti erilaisuutensa. Niinpä se palasi ”juurilleen”, mutta kiiruhti takaisin ponien keskuuteen sopeutuakseen heidän kulttuuriinsa. On tullut hyväksytyksi!

Onneksi mukana on myös kaviot maassa tallaava hahmo, joka antaa rehellisen, työteliään ja luotettavan eläjän mallin.

Paljon ajattelemisen aiheita sain tästä kirjasta ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Odotan vavisten tenttipäivää!

Lasiargumentti

Mies tulee myöhässä aamiaiselle. Vaimo istuu jo menorcalaisen hotellin ruokalassa. Miehen tukka harottaa märkänä, silmiä selvästi kirveltää.

- Sait sitten heitetyksi talviturkin!

- Syyskuussa alkoi olla viimoset ajat se tehdä. - Heitin muutakin.

- ?

- Jonkinlainen tsunamintapainen iski pääni yli ja suolasi silmät ja suun. 

- Minähän olen aina sanonut, että pidä se suusi uidessa kiinni.

- Siinä sitten lähtivät aurinkolasit huitsin Välimereen.

- Ne vahvuuksilla! Ja varalasit jätit kotiin.

- Pitää käydä ostamassa. Onhan täällä turistikrääsää. Piruttaa niin, että ostan sellaiset

  homolasit.

- Niin mitkä?

- No, tiedäthän, niin kuin nyt vaikka Elton Johnilla. Jorma Uotisellakin on yleensä aika 

  erikoiset.

- Kaikkihan niitä käyttää. Ei homoja laseista tunnista, hoopo.

- Eikö muka! Mistä sitten? Ihmettelinkin, onko tämä sellainen "vapaamielisten" saari. Niin

  kuin Mykonos Kreikassa. Että ovatkin räikeine laseineen valehomoja!

- Vale- ?

- No, onhan niitä valelääkäreitä ja valehoitajia ja vale sun mitä. Miksei valehomojakin.

- Taisit hörpätä suolavettä väkevämpää, ennen tänne tuloasi.

- Pahus! Siellä on pakosta ollut joukossa muutama valeheterokin.

Sikaraakaa

-      Mitä varten teillä on ripustettu lakana seinälle?

-      Ei se ole lakana. Se on valkokangas. Niin kuin iso skriini.

-      Aha! Mitävarten?

-      Eksä tajuu! Siinä katsotaan leffoja tai vaikka formuloita.

-      Ai, jaa! - Ne kyllä ajaa liian lujaa. Niille pitäisi antaa sakkoja ylinopeudesta.

-      Eikä! Sehän on kilpailu, höhlä!  Oleks sä koskaan saanut sakkoja?

-      No en! Eihän minun passaa ajaa ylinopeutta. Katsos, se menee niin, että mitä suuremmat tulot sitä hurjemmat sakot. Minulla on näet niin kovat ansiot, ettei ole varaa maksaa jättisakkoja.

-      Ai, jaa!

-      Me katsotaan isän kanssa joskus sikaraakoja leffoja.

-      Mitä! Eihän ne sovi pienille lapsille.

-      Niissä, kuule, veri roiskuu.

-      Mutta etkös sinä tiedä, että ne ovat haitallisia lapsen kasvulle.

-      Älä!

-      Joo-o! Lapselle voi ruveta kasvamaan nenän paikalle kärsä.

-      Eikä!

-      Kyllä! Ja sitten tulee läskiä ja möhömaha.

-      Eipäs!

-      Ja arvaa, mikä on pahinta... Lapset rupeavat haisemaankin pahalta. Niin kuin siat.

-      Hassu!

-      No, kyllä lapset nytkin voivat haista pahalta, jos on hampaat pesemättä ja kakka housuissa.

-      Taas Pappa höpsii. Miksi sinä rupesit yhtäkkiä sioista puhumaan?

-      Minäkö muka! Sinähän se aloitit, kerroit katsovasi sikaraakoja ohjelmia.

-      No, nyt minä ymmärrän! Mutta eihän se oikeaa sikaa tarkoita, vaan HURJAN raakoja tai KAUHEAN raakoja, hoksaaks.

-      Aha! Jaa! Vai niin! No, katsele sitten.

Bussiallergia

Julkisen liikenteen suosimiselle on monta hyvää ekonomista ja –logista syytä. Mutta oltuani ryhmämatkalla naapurimaassa tutun porukan mukana bussikyydillä totesin yksinmatkustamisessa olevan tiettyjä viehättäviä etuja. Tai vielä parempi olisi pysyä kotona ja katsella matkailuohjelmia. ( Jos nyt on pakko mitään tietää maailmasta. )

Lupautuessani matkalle mukaan olin täysin unohtanut sen väistämättömän ilmiön, että lähistölleni linja-autossa tai lentokoneessa majoittuu aina kantavaääninen selostaja, jonka sanainen arkku ei ehdy. Niin nytkin. Miten ihmeessä jonkun suussa riittää sanoja viideksi tunniksi. Yhtämittaisesti. Kaikista asioista:

Täydellinen sairaskertomus sydän- ja eturauhasvikojen hoidoista; toimenpiteet, joita maan hallituksen tulisi tehdä katastrofaalisen taloustilanteemme selvittämiseksi; bensan hinnan edullisimmat tasot sekä koti- että naapurimaassa.

Taukoamaton pohdinta siitä, hyppäsikö Pentti Pause kolmiloikan Suomenennätyksen vuonna 1978 vai 1987; kesceyttikö Kai Kescinen Moskovan olympialaisten maratonilla vai ei; tuhosiko Doris Deleten uran viina vai huumeet.

Perillä porukka hajosi eri tahoille elpymään tulomatkan rasituksista kokoontuakseen muutamille opastetuille retkille. Hämmästystä ei herättänyt selostajan pyrkimys tuoda esille opasta parempi tietämyksensä vaikkapa KGB:n toimista Viru-hotellin uumenissa.

Paluumatkalla asetuin toiveikkaana bussin takaosaan mahdollisimman kauas selostajasta. Nyt minusta on tullut elektroniikan vihaaja - vihaan ja inhoan mikrofoneja. Selostaja päätti varjella meitä öisen matkan pitkästyttävyydeltä lukemalla 

kovaäänisiin laatimansa historiikin matkakohteidemme ominaispiirteistä.

Ehdotin bussikuskille pientä, mutta tarpeellista, lisäystä matkavarusteisiin: jokaiselle istumapaikalle korvatulpat ja kuulosuojaimet.

Ainahan sitä oppii matkoillansa jotakin uutta, mutta viime aikoina olen pysytellyt kotosalla.

Saattaen vaihdettu

Palattuaan Amerikasta kultaa vuolemasta Oskari Hiipakka, sittemmin Seppänen, päätti vakiintua. Vuonna 1914 hän rakensi itselleen höyläpenkin. Tietenkin. Jurvalainen. Puuseppien pitäjästä. Vakaana aikomuksena hänellä oli elättää itsensä ja pian perustettava perheensä nikkaroimalla. Ja niin tapahtuikin. Tosin, Amerikan reissuja tuli tehdyksi vielä useita.

Oskarille ja Huldalle syntyi monta tyttöä, mutta vain yksi poika, Martti, jäi eloon. Puusepäntaitojen perinne siirtyi isältä pojalle, niin myös höyläpenkki. Kovassa käytössä penkkiin tuli kulumavikoja, mutta kätevä mies ne korjasi.

Martin erikoisalaa olivat mahapiirongit, jollaisen luonnollisesti saivat kaikki Martin lapset. Tässä vanhimman tyttären, Kaisan, kaappi.

Seinällä näkyvissä mestarivalokuvaaja Kalervo Puskalan, ARPS, vuonna 1976 ottamissa valokuvissa Martti työskentelee höyläpenkkinsä ääressä kotitalonsa kellariverstaassa. Samana vuonna Martin kuvia oli esillä Puskalan näyttelyssä "Valokuvia puusepistä" useilla eri paikkakunnilla, mm. Helsingissä, Turussa, Porissa ja Vaasassa. Kyseisen näyttelyn johdosta Kalervo Puskalalle myönnettiin arvostettu valokuvataiteen valtionpalkinto.

Martin jälkeen höyläpenkki sai viettää hiljaisempia aikoja Kaisa-tyttären huomassa. Minulla, vävymiehellä, oli vähemmän käyttöä sille - mitä nyt linnunpönttöjä ja jotakin satunnaista askartelua.

Mutta sitten Mikko-poikamme tuli kertoneeksi raivanneensa Iittalassa ulkorakennukseensa tilat verstasta varten. Oli kuulemma tarvetta kaikenmoiselle nikkaroinnille vanhassa talossaan. Mistä seurasi ahaa-elämys: Nyt koittaisi höyläpenkille uusi elämä! Nyt tulisi käyttöä Martin vanhoille työkaluille.

Niinpä ryhdyimme raskaaseen toimeen. Penkki oli kaivettava esille verstaan pimennoista. Sille tuli matka toiseen kinkeripiiriin. Mahtaakohan se ymmärtää Hämeen murretta. Onneksi Mikko hallitsee myös pohojalaasta.

Martin jäljiltä, ammattimaisesta käytöstä, oli tietenkin jäänyt hieman fiksaamista. Mutta vain vähän. Nyt yli satavuotias penkki on taas kovassa iskussa. Ennen osattiin tehdä tavarat kestämään.

 Näin saattelin perinnettä jälleen seuraavalle sukupolvelle. Uusi aika, uudet haasteet vanhaan nojautuen.

Hoitosuhteesta

- Pappa! Kauanko sinulta meni tuon möhön kasvattamisessa?
- Kauan. Nuorena miehenä olin niin laiha, etteivät housut meinanneet pysyä jalassa. Vähän niin   kuin sinulla.
- Älä!
- Joo, mutta sitten minä rupesin treenaamaan, tiedät kyllä. Nyt se on pelkkää lihasta ja rautaa.
- Narraat!
- Enkä!
- Kokeillaan tällä jääkaappimagneetilla.
- Kokeillaan vaan. Katso, siihen se jämähti!
- Sinä pidät sormella kiinni.
- Enkä! Katso!
- Taas pidit.
- Mitä jos otettaisiin jätskit. Minulle suklaata.

- Pappa! Aiotko sinä elää yhtä kauan kuin Vaari, sata vuotta?
- Aion. Kyllä minusta 90 vuottakin olisi aika hyvin eletty.
- Kuinka vanha minä sitten olen, kun sinä olet 90 ?
- No, melkein 30.
- Kuinkahan sinä sitten pärjäät?
- Minä pärjään tosi hyvin. Olen suunnitellut sen niin, että sitten sinä saat ruveta hoitamaan         minua. Minä vaan istun rullatuolissa ja sinä syötät lusikalla puuroa Papalle.
- Eeei!
- Joo! Ensin sinun pitää muistaa laittaa ruokaliina minulle kaulaan, sillä jos minä en tykkää         siitä puurosta, niin minä sylkeä päristelen sen suusta pois.
- Eikä!
- Lopuksi sinun pitää siivota minun nassuni ja auttaa minut vessanpytylle. Sitten sinulla on           hyvää aikaa puhdistaa sotkut keittiön pöydältä ja lattialta, kunnes minä huudan:                         PYYHKIMÄÄN!
- Sinä olet ihan hassu!
- Enkä! Niin minä olen sen suunnitellut.

- Pappa! Mutta silloinhan minä olen AIKUINEN. Ja minulla on omia lapsia. Ja minun pitää tietysti       HOITAA NIITÄ. En minä ehdi hoitaa sinua.
- Jaa! Niin, et ehdikään. Harmi - olisi pitänyt sittenkin ottaa mansikkajäätelöä.

Kesätapahtumista

Sydänsuvella tähän aikaan tulee mieleen laatia pieni katsaus ruokakuntamme perinteisistä kulttuuripitoisista kesänviettotavoista.

Vietetäänhän juuri nyt Tangomarkkinoita, Porin Jazzeja, Savonlinnan Oopperajuhlia, ties mitä "vestivaaleja".

Yhteinen festaritaipaleemme alkoi Ruisrokista joskus 1970-luvun alussa. Kokemuksista riemastuneina olemme siitä lähtien joka vuosi uskollisesti jättäneet Ruisrokin väliin. 

Samoin päätimme, varsinkin avioiduttuamme, hartaan innostuneina olla menemättä miellyttävän dynaamisina pitämiimme Porin Jazzin konsertteihin.

Mökillä kylliksi mökötettyämme alamme kaivata melua ja melskettä, pauhua ja paatosta. Siispä jälleen kerran Savonlinnan Oopperajuhlat saavat vuosittaisen perinteemme mukaisesti jäädä kokematta.

Kesäilta armaan kera järven rannalla saattaa herkistää: tahtoo tanssilavan ja tangon. Tangon tanssiminen auttaa tutkimuksen mukaan (?) Parkinsonin taudin oireisiin ja saattaa hidastaa sen etenemistä. Siispä ikävaiheemme huomioon ottaen, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin, annamme Seinäjoen Tangomarkkinoiden mennä omalla painollaan ohitsemme.

Urheiluhan on kulttuuria myöskin. Viime aikoina olen keskittynyt akankannon maailmanmestaruuskisoihin yhteistyössä vaimoni kanssa. Molemmat treenaamme painonnostoa. Nyt vaimoni on nostanut painonsa sellaisiin lukemiin, ettei kilpailuihin osallistumisesta taida tänäkään vuonna tulla mitään.

Yksilölajeista olen monasti suunnitellut osallistua syntymäkotikuntani erikoisuuteen. Hyvin suunniteltu on kai puoliksi tehty. Tähän mennessä olen yllättänyt itseni housut kintuissa lukemasta paikallislehdestä, että Vesijaon nakujuoksukilpailut olivat taas viime viikolla.