Julkisen
liikenteen suosimiselle on monta hyvää ekonomista ja –logista syytä. Mutta
oltuani ryhmämatkalla naapurimaassa tutun porukan mukana bussikyydillä totesin
yksinmatkustamisessa olevan tiettyjä viehättäviä etuja. Tai
vielä parempi olisi pysyä kotona ja katsella matkailuohjelmia. ( Jos nyt on
pakko mitään tietää maailmasta. )
Lupautuessani
matkalle mukaan olin täysin unohtanut sen väistämättömän ilmiön, että
lähistölleni linja-autossa tai lentokoneessa majoittuu aina kantavaääninen
selostaja, jonka sanainen arkku ei ehdy. Niin nytkin. Miten ihmeessä jonkun
suussa riittää sanoja viideksi tunniksi. Yhtämittaisesti. Kaikista asioista:
Täydellinen
sairaskertomus sydän- ja eturauhasvikojen hoidoista; toimenpiteet, joita maan
hallituksen tulisi tehdä katastrofaalisen taloustilanteemme selvittämiseksi;
bensan hinnan edullisimmat tasot sekä koti- että naapurimaassa.
Taukoamaton
pohdinta siitä, hyppäsikö Pentti Pause kolmiloikan Suomenennätyksen vuonna 1978
vai 1987; kesceyttikö Kai Kescinen Moskovan olympialaisten
maratonilla vai ei; tuhosiko Doris Deleten uran viina vai huumeet.
Perillä porukka
hajosi eri tahoille elpymään tulomatkan rasituksista kokoontuakseen muutamille
opastetuille retkille. Hämmästystä ei herättänyt selostajan pyrkimys tuoda
esille opasta parempi tietämyksensä vaikkapa KGB:n toimista Viru-hotellin
uumenissa.
Paluumatkalla asetuin toiveikkaana bussin takaosaan mahdollisimman kauas selostajasta. Nyt minusta on tullut elektroniikan vihaaja - vihaan ja inhoan mikrofoneja. Selostaja päätti varjella meitä öisen matkan pitkästyttävyydeltä lukemalla
kovaäänisiin laatimansa historiikin matkakohteidemme ominaispiirteistä.
Ehdotin bussikuskille pientä, mutta tarpeellista, lisäystä matkavarusteisiin: jokaiselle istumapaikalle korvatulpat ja kuulosuojaimet.
Ainahan sitä oppii matkoillansa jotakin uutta, mutta viime aikoina olen pysytellyt kotosalla.