Tähän asti suurinta huomiota ovat herättäneen ehdokkuudesta kieltäytyneet. Nyt ehkä alkaa tapahtua, kun Paavo astuu kehiin.
Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Möhö - murujen kerääjä
Sivut
- Etusivu
- Sata kirjaa
- Helmi ja Ilmi
- Helmin ja Ilmin matkoja
- Helmi ja Ilmi Rodoksella 2017
- Helmi ja Ilmi postcrossaa
- Karpathos 2017
- Karpathos rhymes
- An alternative tour
- One typical morning on the island of Karpathos
- An ordinary afternoon on Karpathos Island
- Teneriffa 2018
- Nea Hora 2018
- Gran Canaria 2018
- Teneriffa 2019
- Liikenne
perjantai 8. joulukuuta 2017
torstai 30. marraskuuta 2017
Marraskuiset
Kaamoskauden piristäjäksi osoittautui Juhani Mäkelä, jolta luin peräti kolme kirjaa. Kuukernuppi on matka kauas jo melkein unohtuneeseen maailmaan. Melko sadunomainen on Matti Hällin Hailuotokuvaus. Matti Rönkän Eino julkaistiin samana vuonna kuin isäni kuoli. Päähenkilö, sotaveteraani muistutti paljolti isääni.
Lasse Lehtinen: Fyrkanvaltaajan kuolema, 1990
Hirtehinen ajankuva vajaan kolmen vuosikymmenen takaa. Ja juuri nyt, kun verotiedot ovat taas julkaistut ja lehdet pullistelevat raharikkaiden tuloista. Ja kun nykyajan Kuprut ( Kourit ) eli Wahroosit antavat kommenttejaan julkisuuteen, voi hyvin kysyä: onko mikään muuttunut? Nurkanvaltaajat ovat yhä liikkeellä ( Fortum/Uniper ). Lehtinen, jos kuka, tietää oltuaan "vallan kammareissa".
Ulla Lipponen, toim.: Kuukernuppi, vanhoja ja uusia lastenloruja, 2007 ( 1984 )
Kuvitus: Laura Savioja
Runot ja runokirjat ovat "harmaata aluetta", "mukavuusalueeni ulkopuolelta", mutta loruista minä tykkään ja olen niitä yrittänyt rustata itsekin lapsilleni ja työssäni oppilailleni. Tietyssä iässä loru puree aina. "Sano puukko! Puukko. Anna kullalles suukko!" Muistan sen jopa omasta lapsuudestani.
Markku Tynkkynen: Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa, 2009
Valitsin tämän kirjan kirjastosta puhtaasti nimen perusteella, olenhan ollut aikojen alussa "Taunus-mies" itsekin. En siis lukenut takakannesta kirjoittajasta mitään.
Lyhyiden tarinoiden aiheet, sujuvasti kirjoitettuja, koskettelevat arkisia, herkkiäkin aiheita. Kirjan loppua kohden niissä alkoi tulla yhä enemmän näkyviin kristillinen arvomaailma. Tuntui uskomattomalta, miten mikä aihe tahansa kääntyi aasinsillaksi Raamatun lauseeseen, Jeesuksen tai Jumalan tarkoituksiin. Huippuesimerkkinä tästä ihaileva näkemys kävelijä Valentin Konosen sisukkuudesta ja taisteluista kilpakentillä vertautumassa Jeesuksen kärsimyksiin ristillä. - Olisi hauska tietää, mitä Kononen itse ajattelee tästä!
Panu Rajala: Ilonhilaaja, 2017
Olipa mukavaa lukea tämä rattoisa artopaasilinnamainen, kalleisokalliomainen veijaritarina hyvin ajankohtaisesta aiheesta. Mitä heijastusvaikutuksia voisikaan olla kouhakaavasta, sovinistisesta, huonosti käyttäytyvästä presidentti Trumpista suomalaiseen pikkukirkonkylään. Pikku-Trump Korvensuo, eläkkeelle jäävä verojohtaja kohauttaa Kyrönsarven kunnan elämää perusteellisesti.
Tähän kirjakampanjaani liittyen siteeraan Panu Rajalaa kohdasta, missä kirjan sankari pohtii elämäänsä yksinäisenä joulunviettäjänä: "Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin, ei edes tämmöinen kaikkia periaatteessa vieroksuva köriläinen. Kirjoista löydät aina älykkäimmät, iloisimmat, riipaisevimmat, ikimuistettavimmat ystävät."
Matti Rönkä: Eino, 2015
Kuvaus sotaveteraanin viimeisistä vaiheista ja tunnoista vanhuuden muistivaikeuksien ja muiden oireiden vaivatessa. Menneen elämän muisteleminen ja suhde jälkipolviin on kerrottu todentuntuisesti. Kirja sopi erityisen hyvin luettavakseni seurattuani läheltä satavuotiaan isäni viimeisiä vaiheita hoitokodissa. Nyt ymmärrän paremmin, miltä hänestä on saattanut tuntua.
Juha Numminen: Tappajan valta,2017
Vaihteeksi nykyaikaan sijoittuva rikosromaani. Siinä kaksi "sankaria", poliisi ja tutkiva journalisti, selvittelevät samaa tapausta, jossa yhteinen nimittäjä heille on läheinen suhde pääkonnaan, hurmaavaan psykopaattiin. Osoittautui, ettei tällä konnalla ollutkaan tekemistä huoltoaseman joukkosurmaan, vaan hänellä oli aivan omat konnankoukkunsa. Se tietysti aiheutti lukijalle hämmennystä, mikä varmaan oli tarkoituskin. Joukkosurman syylliseksi paljastetaan lopulta, monien vaiheiden kautta, hieman epäuskottavasti erään uhrin lähisukulainen, joka suoritti teon jouduttuaan paniikkiin.
Juhani Mäkelä: Noin viisikymppisen kirja, 2002 ( 1992 )
Seuraavaksi halusin lukea jotakin humoristista, naurettavakin kelpaisi. Koska kirjasto oli kiinni, käännyn yläkertamme kirjakasojen puoleen.
Löytämästäni teoksesta en muistanut mitään - aikaa oli kulunut tarpeeksi ( ? ). Mutta sain, mitä kaipasinkin. Seitsemänkymppisenä oli mukava lukea, mitä nuorisolle kuului.
Erityisesti ilahdutti tämän blogin henkeä myötäilevä pakina "Lökäpöksykultti", missä alkuasukasheimo oli mieltynyt arvostamaan möhömahoja ja löysänä roikkuvia housuja kantavia keski-ikäisä miehiä. - Varsin piristävä kirja marraskuun ankeuteen.
Matti Hälli: Kesäheinä ja Kissankello, 1973
Novelleja, joissa Suomen luonto kuvataan kauneimmillaan mielikuvituksen lennokkaalla kosketuksella. Kirjailijan ja hänen vaimonsa elämä kesämökillä saa syvyyttä ja herkkyyttä luonnon hengistä, lapsuuden muistoista ja arveluista aikojen alusta. Tunnelmat ja tuntemusten vaikutelmat viipyilevät hyvinkin arkisten askareiden vaiheilla - saunaa rakennettaessa, rappuja korjatessa tai morsiusarkkua suunnitellessa.
Juhani Mäkelä: Noin kuusikymppisen kirja, 1998
Joskus käy näin - viehättyy johonkin. Niin kuin nyt Juhani Mäkelän huumoriin. Luettuani edellä "nuorukaisten" kirjan yritin etsiä kirjastosta Seitsemänkymppisen kirjaa. Oli tyytyminen Kuusikymppiseen. Enkä pettynyt. Tällaista voi kirjoittaa vain, jos on elänyt ja kokenut ja jos on se tietty pilke katsannassa.
Kesken jäänyt:
Henry Aho: Soldiers of Parra, 2017
Kirjan kannessa on leima: "Huumoriromaani". Niinpä lainasin kirjan sen perusteella, olinhan hauskuusdeprivaatiossa. Luettuani neljä ensimmäistä riviä minun oli pakko lopettaa.
Henryn olisi varmaan hyvä tietää, mitä Juhani Mäkelä edellä olevassa kirjassaan kirjoittaa:
" Alku onkin erittäin tärkeä, sillä mahdollinen lukija tekee sen perusteella päätöksen, jatkaako eteenpäin." - Tai sitten Henry on hyvinkin tietoinen asiasta ja haluaa karkottaa tietynlaiset, tosikkomaiset ( ? ) henkilöt lukijakunnastaan.
Juhani Mäkelä: Kaikkien alojen erikoisasiantuntija, 1990
Edellisen kirjan pettymyksen jälkeen tartuin taas Mäkelään. ( Niitä on vielä pari muutakin varalla. )
Veikeällä otteella kirjailija tarkastelee tässäkin teoksessa maailman menoa. Merkittävän itsenäisyyspäiväjuhlamme lähestyessä siteraan Mäkelän ohjeita Linnan juhlien oikeaoppiseen seuraamiseen:
Pääsääntö on, että kodeissa seurataan vastaanottoa hyvin pukeutuneena, vähintään tumma puku tai pikkumusta, lapsilla merkkifarkut ei ole riittävän arvokasta.
"Lasten nenät on syytä niistää ohjelman alussa... Mikään ei pilaa juhlatunnelmaa tasavallan presidentin linnassa niin pahasti kuin aavistus siitä, että lapsikatsojien nenästä roikkuu räkätippa..."
Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?, 2001
Vastalääkkeeksi kaamosmasennukseen Mäkelän vaihtoehtoinen omaelämänkerta, mikä näinä vaihtoehtoisten totuuksien aikana osoittautuukin yllättävän nykyaikaiseksi. Oli oikein piristävää lukea tapauksista, joissa kirjailija toimittajana sai olla mukana sekä jossitteluista, joissa hän olisi saattanut olla mukana jos olisikin käynyt toisin. Hauska idea muistelmateokseksi!
Ja lopuksi pieni bloginkirjoittajallekin sopiva ohje Mäkelältä: Juttu yleensä paranee, kun se lyhenee.
Lasse Lehtinen: Fyrkanvaltaajan kuolema, 1990
Hirtehinen ajankuva vajaan kolmen vuosikymmenen takaa. Ja juuri nyt, kun verotiedot ovat taas julkaistut ja lehdet pullistelevat raharikkaiden tuloista. Ja kun nykyajan Kuprut ( Kourit ) eli Wahroosit antavat kommenttejaan julkisuuteen, voi hyvin kysyä: onko mikään muuttunut? Nurkanvaltaajat ovat yhä liikkeellä ( Fortum/Uniper ). Lehtinen, jos kuka, tietää oltuaan "vallan kammareissa".
Ulla Lipponen, toim.: Kuukernuppi, vanhoja ja uusia lastenloruja, 2007 ( 1984 )
Kuvitus: Laura Savioja
Runot ja runokirjat ovat "harmaata aluetta", "mukavuusalueeni ulkopuolelta", mutta loruista minä tykkään ja olen niitä yrittänyt rustata itsekin lapsilleni ja työssäni oppilailleni. Tietyssä iässä loru puree aina. "Sano puukko! Puukko. Anna kullalles suukko!" Muistan sen jopa omasta lapsuudestani.
Markku Tynkkynen: Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa, 2009
Valitsin tämän kirjan kirjastosta puhtaasti nimen perusteella, olenhan ollut aikojen alussa "Taunus-mies" itsekin. En siis lukenut takakannesta kirjoittajasta mitään.
Lyhyiden tarinoiden aiheet, sujuvasti kirjoitettuja, koskettelevat arkisia, herkkiäkin aiheita. Kirjan loppua kohden niissä alkoi tulla yhä enemmän näkyviin kristillinen arvomaailma. Tuntui uskomattomalta, miten mikä aihe tahansa kääntyi aasinsillaksi Raamatun lauseeseen, Jeesuksen tai Jumalan tarkoituksiin. Huippuesimerkkinä tästä ihaileva näkemys kävelijä Valentin Konosen sisukkuudesta ja taisteluista kilpakentillä vertautumassa Jeesuksen kärsimyksiin ristillä. - Olisi hauska tietää, mitä Kononen itse ajattelee tästä!
Panu Rajala: Ilonhilaaja, 2017
Olipa mukavaa lukea tämä rattoisa artopaasilinnamainen, kalleisokalliomainen veijaritarina hyvin ajankohtaisesta aiheesta. Mitä heijastusvaikutuksia voisikaan olla kouhakaavasta, sovinistisesta, huonosti käyttäytyvästä presidentti Trumpista suomalaiseen pikkukirkonkylään. Pikku-Trump Korvensuo, eläkkeelle jäävä verojohtaja kohauttaa Kyrönsarven kunnan elämää perusteellisesti.
Tähän kirjakampanjaani liittyen siteeraan Panu Rajalaa kohdasta, missä kirjan sankari pohtii elämäänsä yksinäisenä joulunviettäjänä: "Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin, ei edes tämmöinen kaikkia periaatteessa vieroksuva köriläinen. Kirjoista löydät aina älykkäimmät, iloisimmat, riipaisevimmat, ikimuistettavimmat ystävät."
Matti Rönkä: Eino, 2015
Kuvaus sotaveteraanin viimeisistä vaiheista ja tunnoista vanhuuden muistivaikeuksien ja muiden oireiden vaivatessa. Menneen elämän muisteleminen ja suhde jälkipolviin on kerrottu todentuntuisesti. Kirja sopi erityisen hyvin luettavakseni seurattuani läheltä satavuotiaan isäni viimeisiä vaiheita hoitokodissa. Nyt ymmärrän paremmin, miltä hänestä on saattanut tuntua.
Juha Numminen: Tappajan valta,2017
Vaihteeksi nykyaikaan sijoittuva rikosromaani. Siinä kaksi "sankaria", poliisi ja tutkiva journalisti, selvittelevät samaa tapausta, jossa yhteinen nimittäjä heille on läheinen suhde pääkonnaan, hurmaavaan psykopaattiin. Osoittautui, ettei tällä konnalla ollutkaan tekemistä huoltoaseman joukkosurmaan, vaan hänellä oli aivan omat konnankoukkunsa. Se tietysti aiheutti lukijalle hämmennystä, mikä varmaan oli tarkoituskin. Joukkosurman syylliseksi paljastetaan lopulta, monien vaiheiden kautta, hieman epäuskottavasti erään uhrin lähisukulainen, joka suoritti teon jouduttuaan paniikkiin.
Juhani Mäkelä: Noin viisikymppisen kirja, 2002 ( 1992 )
Seuraavaksi halusin lukea jotakin humoristista, naurettavakin kelpaisi. Koska kirjasto oli kiinni, käännyn yläkertamme kirjakasojen puoleen.
Löytämästäni teoksesta en muistanut mitään - aikaa oli kulunut tarpeeksi ( ? ). Mutta sain, mitä kaipasinkin. Seitsemänkymppisenä oli mukava lukea, mitä nuorisolle kuului.
Erityisesti ilahdutti tämän blogin henkeä myötäilevä pakina "Lökäpöksykultti", missä alkuasukasheimo oli mieltynyt arvostamaan möhömahoja ja löysänä roikkuvia housuja kantavia keski-ikäisä miehiä. - Varsin piristävä kirja marraskuun ankeuteen.
Matti Hälli: Kesäheinä ja Kissankello, 1973
Novelleja, joissa Suomen luonto kuvataan kauneimmillaan mielikuvituksen lennokkaalla kosketuksella. Kirjailijan ja hänen vaimonsa elämä kesämökillä saa syvyyttä ja herkkyyttä luonnon hengistä, lapsuuden muistoista ja arveluista aikojen alusta. Tunnelmat ja tuntemusten vaikutelmat viipyilevät hyvinkin arkisten askareiden vaiheilla - saunaa rakennettaessa, rappuja korjatessa tai morsiusarkkua suunnitellessa.
Juhani Mäkelä: Noin kuusikymppisen kirja, 1998
Joskus käy näin - viehättyy johonkin. Niin kuin nyt Juhani Mäkelän huumoriin. Luettuani edellä "nuorukaisten" kirjan yritin etsiä kirjastosta Seitsemänkymppisen kirjaa. Oli tyytyminen Kuusikymppiseen. Enkä pettynyt. Tällaista voi kirjoittaa vain, jos on elänyt ja kokenut ja jos on se tietty pilke katsannassa.
Kesken jäänyt:
Henry Aho: Soldiers of Parra, 2017
Kirjan kannessa on leima: "Huumoriromaani". Niinpä lainasin kirjan sen perusteella, olinhan hauskuusdeprivaatiossa. Luettuani neljä ensimmäistä riviä minun oli pakko lopettaa.
Henryn olisi varmaan hyvä tietää, mitä Juhani Mäkelä edellä olevassa kirjassaan kirjoittaa:
" Alku onkin erittäin tärkeä, sillä mahdollinen lukija tekee sen perusteella päätöksen, jatkaako eteenpäin." - Tai sitten Henry on hyvinkin tietoinen asiasta ja haluaa karkottaa tietynlaiset, tosikkomaiset ( ? ) henkilöt lukijakunnastaan.
Juhani Mäkelä: Kaikkien alojen erikoisasiantuntija, 1990
Edellisen kirjan pettymyksen jälkeen tartuin taas Mäkelään. ( Niitä on vielä pari muutakin varalla. )
Veikeällä otteella kirjailija tarkastelee tässäkin teoksessa maailman menoa. Merkittävän itsenäisyyspäiväjuhlamme lähestyessä siteraan Mäkelän ohjeita Linnan juhlien oikeaoppiseen seuraamiseen:
Pääsääntö on, että kodeissa seurataan vastaanottoa hyvin pukeutuneena, vähintään tumma puku tai pikkumusta, lapsilla merkkifarkut ei ole riittävän arvokasta.
"Lasten nenät on syytä niistää ohjelman alussa... Mikään ei pilaa juhlatunnelmaa tasavallan presidentin linnassa niin pahasti kuin aavistus siitä, että lapsikatsojien nenästä roikkuu räkätippa..."
Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?, 2001
Vastalääkkeeksi kaamosmasennukseen Mäkelän vaihtoehtoinen omaelämänkerta, mikä näinä vaihtoehtoisten totuuksien aikana osoittautuukin yllättävän nykyaikaiseksi. Oli oikein piristävää lukea tapauksista, joissa kirjailija toimittajana sai olla mukana sekä jossitteluista, joissa hän olisi saattanut olla mukana jos olisikin käynyt toisin. Hauska idea muistelmateokseksi!
Ja lopuksi pieni bloginkirjoittajallekin sopiva ohje Mäkelältä: Juttu yleensä paranee, kun se lyhenee.
torstai 23. marraskuuta 2017
lauantai 11. marraskuuta 2017
maanantai 6. marraskuuta 2017
tiistai 31. lokakuuta 2017
Lokakuiset
Lokakuun kirjasaalis on varsin uutta, pääasiassa tältä vuosituhannelta, mutta myös muutama vanhempi tuli kahlatuksi ( kuunnelluksi ). Näyttää siltä, että syksyisin luen vain rikoksista. Mukaan mahtui sentään satuja ja yksi vekkuli, lyhyiden, oivaltavien tarinoiden kokoelma ( Nopola ).
Antti Tuomainen: Parantaja, 2013
Kauhistuttavan realistinen, ilmastonmuutoksen tärvänneen Helsingin keskustan ympäristöön sijoittuva rikosromaani, jossa jännitys säilyy loppuun asti. Sujuvaa kerrontaa, ovelaa juonen kehittelyä.
Donna Leon: Kultamuna, 2015 ( 2013 )
Komisario Brunettin naapuristossa sattunut vammaisen miehen kuolema, itsemurha, vie hänet vähitellen tutkimaan tapausta varsinkin, kun käy ilmi ettei kuolleesta ole yhteiskunnan rekistereissä mitään merkintöjä eikä kuolleen äiti halua kertoa lainkaan asiasta.
Tarinan edetessä avautuu näköala poliisilaitoksen sisäisiin peleihin sekä italialaisten yhteisöjen suhtautumisiin valtiovaltaan ja sen edustajaa poliisilaitosta kohtaan.
Mari Jungstedt: Viimeinen näytös, 2015 ( 2012 )
Taas sattui käteen sekava rikosromaani, josta en oikein pidä. Pieniälyiselle luonteelleni sopii paremmin selkeästi kerrottu tarina, johon ei sotketa päähenkilöiden perhe-, seksi- tai päihdeongelmia "syvyyden " luomiseksi. Tässä kirjassa oli lisäksi lomitettu kaksi eri kertomusta sekaisin, leikattu pätkittäin eri tutkijoiden ja uhrien näkökulmia sekavuuden varmistamiseksi. Jospa näin on saatu aikaiseksi ansiokas, syväluotaava teos, jota kriitikot ylistävät ( ? ).
Liza Marklund: Rautaveri, 2015
Onnettomuudekseni otin lukeakseni Annika Bengtzen-romaanisarja viimeisen ( 11. ) opuksen, jossa kulminoituivat Annikan elämän ja psyyken mahdottomat ongelmat ja ihmissuhdesekamelskat päätyen jonkinlaiseen "happyendiin". Sitä ennen ehdittiin kuitenkin kahden sarjamurhaajan toimesta toki tappaa Annikan sisar ja tämän mies ja muitakin - onhan kyseessä rikosromaani. Toivottavasti en törmää enää lomillani vastaaviin epäuskottaviin kauhulukemistoihin.
Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa, äänikirja, 2008 ( 1865 )
Oxfordin yliopiston matematiikan opettajan riemukas, kaikkia kaavoja venyttelevä, mielikuvituksellisen hauska tarina, mikä on kestänyt hyvin aikaa. Kuuntelimme sen vaimoni kanssa matkalla lentokentälle.
A. A. Milne: Nalle Puh rakentaa talon, äänikirja, 1991 ( 1928 )
Kaikkien rakastamien, lempeän inhimillisten satuhahmojen kertomuksia, joista viimeisessä Risto Reipas saa ystäviltään haikeat jäähyväiset jättäessään lapsuutensa satuvaiheen.
Kuuntelimme tämän autossa lomalta palatessamme.
Aili Konttinen: Marketta tulee kouluun, 1948
Aili Konttinen kirjoittaa raikkaan kuvailevasti pienen tytön, Marketan, elämän merkittävästä tapauksesta, kouluun menosta, ekaluokkalaisen vuodesta. Hän tavoittaa hyvin lapsen ajatusmaailman ja tuntemukset, olihan hän toiminut kansakoulun opettajana. Sadut ja kuvitelmat lomittuvat tosielämän kanssa. Kasvatukselliset ja tiedolliset tavoitteet piilottuvat taitavasti, ei-opettajamaisesti, tarinoiden yhteyteen.
Kirja välittää luonnollisesti aikansa maalaisyhteisön arvomaailman. Kiltteyttä korostetaan päin vastoin kuin nyt seitsemän kymmentä vuotta myöhemmin. Pahat puheet ja ilkeydet takaavat huomion ja suosion julkisuudessa - huonoja malleja lapsille ja koululaisille.
Kiltteyskasvatus ei valitettavasti Aili Konttisen osalta langennut otolliseen maaperään: hänen häiriintynyt, entinen oppilaansa surmasi hänet traagisesti 1969.
Jorma Mäenpää: Hippa Hiippalakin kesäloma, 1954
Karijoen Viidan kansakoulun oppilaskirjaston kirja n:o 407 oli joutunut vaimoni tuomiolle siivottavaksi, poistettavaksi kirjahyllystämme. Päätin lukea sen ensin. Kelpo tarinoita satuikäisille luettavaksi. - Vanhemmat kai nykyisin vähemmän lukevat ääneen lapsilleen.
Kertomuksissa on mukavasti kesää, taikuutta, seikkailuja, tonttuiluja, mielikuvituksen iloista voimaa. Sääli jos tätä ei enää kenellekään lueta. Opin uuden sanankin ( jota ei googlekaan tunne ): ilkipullikka, esim. uida ilkipullikkana eli alasti.
Kirjan kuvittaja Helga Sjöstedt on tunnettu postikorttipiireissä ja tietysti Suomen myydyimmän lastenkirjan kuvittajana, Pikku-Marjan eläinkirjasta.
Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä, 2017
Tämä on jo toinen Nopolan kirja tänä vuonna, nyt uusin, jonka luin. Tyyli on sama. Hyvin itseironinen huumori värittää omakohtaisia lapsuus- ja nuoruusmuistelmia. Lyhyet tarinat käsittelevät monia eri aiheita nykyajan kummallisuuksista, esimerkkinä vaikka kuvitelma tavaratalon muuttumisesta hautauurnien säilytys- ja esittelypaikaksi statushierarkioineen.
Frances Fyfield: Pitkä uni, 2001 ( 1991 )
Virkistävä rikosromaani, jossa syyllinen paljastetaan heti alussa mielenkiinnon silti lopahtamatta. Päin vastoin kertomus etenee sujuvasti kohti jännittävää loppuratkaisua, henkilöt ovat uskottavia ja syyllisen käyttäytymisen analysointi todentuntuinen.
P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia, 2017
Kuun loppuun kevyempi kirja; kevyt sivumäärältään ja kevyt lyhyiden rikosnovellien takia. Tarinoiden juonet olivat kyllä ihan nokkelat ja viihdyttävät. Ja lyhyet jutut olivat sikälikin mukavia, että saattoi yhden luettuaan tehdä välillä muita hommia ja palattuaan ei tarvinnut pohdiskella harvalla päällään, mitä ihmettä viimeksi oikein tapahtuikaan. Uusi tarina, uudet kuviot. Kirjailijan romaaneissa raskas tyyli oli novelleissa nautittavaa.
Sattumalta luin juuri sanomalehdestä kirjailija Antti Tuurin mielipiteitä dekkarikirjailijoista ja meistä dekkareiden lukijoista. Voin suositella: ( Pohjalainen 28.10.2017 )
Antti Tuomainen: Parantaja, 2013
Kauhistuttavan realistinen, ilmastonmuutoksen tärvänneen Helsingin keskustan ympäristöön sijoittuva rikosromaani, jossa jännitys säilyy loppuun asti. Sujuvaa kerrontaa, ovelaa juonen kehittelyä.
Donna Leon: Kultamuna, 2015 ( 2013 )
Komisario Brunettin naapuristossa sattunut vammaisen miehen kuolema, itsemurha, vie hänet vähitellen tutkimaan tapausta varsinkin, kun käy ilmi ettei kuolleesta ole yhteiskunnan rekistereissä mitään merkintöjä eikä kuolleen äiti halua kertoa lainkaan asiasta.
Tarinan edetessä avautuu näköala poliisilaitoksen sisäisiin peleihin sekä italialaisten yhteisöjen suhtautumisiin valtiovaltaan ja sen edustajaa poliisilaitosta kohtaan.
Mari Jungstedt: Viimeinen näytös, 2015 ( 2012 )
Taas sattui käteen sekava rikosromaani, josta en oikein pidä. Pieniälyiselle luonteelleni sopii paremmin selkeästi kerrottu tarina, johon ei sotketa päähenkilöiden perhe-, seksi- tai päihdeongelmia "syvyyden " luomiseksi. Tässä kirjassa oli lisäksi lomitettu kaksi eri kertomusta sekaisin, leikattu pätkittäin eri tutkijoiden ja uhrien näkökulmia sekavuuden varmistamiseksi. Jospa näin on saatu aikaiseksi ansiokas, syväluotaava teos, jota kriitikot ylistävät ( ? ).
Liza Marklund: Rautaveri, 2015
Onnettomuudekseni otin lukeakseni Annika Bengtzen-romaanisarja viimeisen ( 11. ) opuksen, jossa kulminoituivat Annikan elämän ja psyyken mahdottomat ongelmat ja ihmissuhdesekamelskat päätyen jonkinlaiseen "happyendiin". Sitä ennen ehdittiin kuitenkin kahden sarjamurhaajan toimesta toki tappaa Annikan sisar ja tämän mies ja muitakin - onhan kyseessä rikosromaani. Toivottavasti en törmää enää lomillani vastaaviin epäuskottaviin kauhulukemistoihin.
Lewis Carroll: Liisa Ihmemaassa, äänikirja, 2008 ( 1865 )
Oxfordin yliopiston matematiikan opettajan riemukas, kaikkia kaavoja venyttelevä, mielikuvituksellisen hauska tarina, mikä on kestänyt hyvin aikaa. Kuuntelimme sen vaimoni kanssa matkalla lentokentälle.
A. A. Milne: Nalle Puh rakentaa talon, äänikirja, 1991 ( 1928 )
Kaikkien rakastamien, lempeän inhimillisten satuhahmojen kertomuksia, joista viimeisessä Risto Reipas saa ystäviltään haikeat jäähyväiset jättäessään lapsuutensa satuvaiheen.
Kuuntelimme tämän autossa lomalta palatessamme.
Aili Konttinen: Marketta tulee kouluun, 1948
Aili Konttinen kirjoittaa raikkaan kuvailevasti pienen tytön, Marketan, elämän merkittävästä tapauksesta, kouluun menosta, ekaluokkalaisen vuodesta. Hän tavoittaa hyvin lapsen ajatusmaailman ja tuntemukset, olihan hän toiminut kansakoulun opettajana. Sadut ja kuvitelmat lomittuvat tosielämän kanssa. Kasvatukselliset ja tiedolliset tavoitteet piilottuvat taitavasti, ei-opettajamaisesti, tarinoiden yhteyteen.
Kirja välittää luonnollisesti aikansa maalaisyhteisön arvomaailman. Kiltteyttä korostetaan päin vastoin kuin nyt seitsemän kymmentä vuotta myöhemmin. Pahat puheet ja ilkeydet takaavat huomion ja suosion julkisuudessa - huonoja malleja lapsille ja koululaisille.
Kiltteyskasvatus ei valitettavasti Aili Konttisen osalta langennut otolliseen maaperään: hänen häiriintynyt, entinen oppilaansa surmasi hänet traagisesti 1969.
Jorma Mäenpää: Hippa Hiippalakin kesäloma, 1954
Karijoen Viidan kansakoulun oppilaskirjaston kirja n:o 407 oli joutunut vaimoni tuomiolle siivottavaksi, poistettavaksi kirjahyllystämme. Päätin lukea sen ensin. Kelpo tarinoita satuikäisille luettavaksi. - Vanhemmat kai nykyisin vähemmän lukevat ääneen lapsilleen.
Kertomuksissa on mukavasti kesää, taikuutta, seikkailuja, tonttuiluja, mielikuvituksen iloista voimaa. Sääli jos tätä ei enää kenellekään lueta. Opin uuden sanankin ( jota ei googlekaan tunne ): ilkipullikka, esim. uida ilkipullikkana eli alasti.
Kirjan kuvittaja Helga Sjöstedt on tunnettu postikorttipiireissä ja tietysti Suomen myydyimmän lastenkirjan kuvittajana, Pikku-Marjan eläinkirjasta.
Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä, 2017
Tämä on jo toinen Nopolan kirja tänä vuonna, nyt uusin, jonka luin. Tyyli on sama. Hyvin itseironinen huumori värittää omakohtaisia lapsuus- ja nuoruusmuistelmia. Lyhyet tarinat käsittelevät monia eri aiheita nykyajan kummallisuuksista, esimerkkinä vaikka kuvitelma tavaratalon muuttumisesta hautauurnien säilytys- ja esittelypaikaksi statushierarkioineen.
Frances Fyfield: Pitkä uni, 2001 ( 1991 )
Virkistävä rikosromaani, jossa syyllinen paljastetaan heti alussa mielenkiinnon silti lopahtamatta. Päin vastoin kertomus etenee sujuvasti kohti jännittävää loppuratkaisua, henkilöt ovat uskottavia ja syyllisen käyttäytymisen analysointi todentuntuinen.
P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia, 2017
Kuun loppuun kevyempi kirja; kevyt sivumäärältään ja kevyt lyhyiden rikosnovellien takia. Tarinoiden juonet olivat kyllä ihan nokkelat ja viihdyttävät. Ja lyhyet jutut olivat sikälikin mukavia, että saattoi yhden luettuaan tehdä välillä muita hommia ja palattuaan ei tarvinnut pohdiskella harvalla päällään, mitä ihmettä viimeksi oikein tapahtuikaan. Uusi tarina, uudet kuviot. Kirjailijan romaaneissa raskas tyyli oli novelleissa nautittavaa.
Sattumalta luin juuri sanomalehdestä kirjailija Antti Tuurin mielipiteitä dekkarikirjailijoista ja meistä dekkareiden lukijoista. Voin suositella: ( Pohjalainen 28.10.2017 )
sunnuntai 29. lokakuuta 2017
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)