Bussiallergia

Julkisen liikenteen suosimiselle on monta hyvää ekonomista ja –logista syytä. Mutta oltuani ryhmämatkalla naapurimaassa tutun porukan mukana bussikyydillä totesin yksinmatkustamisessa olevan tiettyjä viehättäviä etuja. Tai vielä parempi olisi pysyä kotona ja katsella matkailuohjelmia. ( Jos nyt on pakko mitään tietää maailmasta. )

Lupautuessani matkalle mukaan olin täysin unohtanut sen väistämättömän ilmiön, että lähistölleni linja-autossa tai lentokoneessa majoittuu aina kantavaääninen selostaja, jonka sanainen arkku ei ehdy. Niin nytkin. Miten ihmeessä jonkun suussa riittää sanoja viideksi tunniksi. Yhtämittaisesti. Kaikista asioista:

Täydellinen sairaskertomus sydän- ja eturauhasvikojen hoidoista; toimenpiteet, joita maan hallituksen tulisi tehdä katastrofaalisen taloustilanteemme selvittämiseksi; bensan hinnan edullisimmat tasot sekä koti- että naapurimaassa.

Taukoamaton pohdinta siitä, hyppäsikö Pentti Pause kolmiloikan Suomenennätyksen vuonna 1978 vai 1987; kesceyttikö Kai Kescinen Moskovan olympialaisten maratonilla vai ei; tuhosiko Doris Deleten uran viina vai huumeet.

Perillä porukka hajosi eri tahoille elpymään tulomatkan rasituksista kokoontuakseen muutamille opastetuille retkille. Hämmästystä ei herättänyt selostajan pyrkimys tuoda esille opasta parempi tietämyksensä vaikkapa KGB:n toimista Viru-hotellin uumenissa.

Paluumatkalla asetuin toiveikkaana bussin takaosaan mahdollisimman kauas selostajasta. Nyt minusta on tullut elektroniikan vihaaja - vihaan ja inhoan mikrofoneja. Selostaja päätti varjella meitä öisen matkan pitkästyttävyydeltä lukemalla 

kovaäänisiin laatimansa historiikin matkakohteidemme ominaispiirteistä.

Ehdotin bussikuskille pientä, mutta tarpeellista, lisäystä matkavarusteisiin: jokaiselle istumapaikalle korvatulpat ja kuulosuojaimet.

Ainahan sitä oppii matkoillansa jotakin uutta, mutta viime aikoina olen pysytellyt kotosalla.

Saattaen vaihdettu

Palattuaan Amerikasta kultaa vuolemasta Oskari Hiipakka, sittemmin Seppänen, päätti vakiintua. Vuonna 1914 hän rakensi itselleen höyläpenkin. Tietenkin. Jurvalainen. Puuseppien pitäjästä. Vakaana aikomuksena hänellä oli elättää itsensä ja pian perustettava perheensä nikkaroimalla. Ja niin tapahtuikin. Tosin, Amerikan reissuja tuli tehdyksi vielä useita.

Oskarille ja Huldalle syntyi monta tyttöä, mutta vain yksi poika, Martti, jäi eloon. Puusepäntaitojen perinne siirtyi isältä pojalle, niin myös höyläpenkki. Kovassa käytössä penkkiin tuli kulumavikoja, mutta kätevä mies ne korjasi.

Martin erikoisalaa olivat mahapiirongit, jollaisen luonnollisesti saivat kaikki Martin lapset. Tässä vanhimman tyttären, Kaisan, kaappi.

Seinällä näkyvissä mestarivalokuvaaja Kalervo Puskalan, ARPS, vuonna 1976 ottamissa valokuvissa Martti työskentelee höyläpenkkinsä ääressä kotitalonsa kellariverstaassa. Samana vuonna Martin kuvia oli esillä Puskalan näyttelyssä "Valokuvia puusepistä" useilla eri paikkakunnilla, mm. Helsingissä, Turussa, Porissa ja Vaasassa. Kyseisen näyttelyn johdosta Kalervo Puskalalle myönnettiin arvostettu valokuvataiteen valtionpalkinto.

Martin jälkeen höyläpenkki sai viettää hiljaisempia aikoja Kaisa-tyttären huomassa. Minulla, vävymiehellä, oli vähemmän käyttöä sille - mitä nyt linnunpönttöjä ja jotakin satunnaista askartelua.

Mutta sitten Mikko-poikamme tuli kertoneeksi raivanneensa Iittalassa ulkorakennukseensa tilat verstasta varten. Oli kuulemma tarvetta kaikenmoiselle nikkaroinnille vanhassa talossaan. Mistä seurasi ahaa-elämys: Nyt koittaisi höyläpenkille uusi elämä! Nyt tulisi käyttöä Martin vanhoille työkaluille.

Niinpä ryhdyimme raskaaseen toimeen. Penkki oli kaivettava esille verstaan pimennoista. Sille tuli matka toiseen kinkeripiiriin. Mahtaakohan se ymmärtää Hämeen murretta. Onneksi Mikko hallitsee myös pohojalaasta.

Martin jäljiltä, ammattimaisesta käytöstä, oli tietenkin jäänyt hieman fiksaamista. Mutta vain vähän. Nyt yli satavuotias penkki on taas kovassa iskussa. Ennen osattiin tehdä tavarat kestämään.

 Näin saattelin perinnettä jälleen seuraavalle sukupolvelle. Uusi aika, uudet haasteet vanhaan nojautuen.