Käytiin anopin
luona kylässä.
-
Kyllä
se emäntä on tullut aika hömelöksi. Iänkaiken hoitanut puutarhaansa eikä muistanut enää
asterixinkaan nimeä. Miksi hän sanoikaan sitä... atsa-? ... anestesia...? ei nyt
tule mieleen.
-
Taitaa
olla äitimuorilla kehittymässä se domestos, vai mikä se on se vanhojen tauti...
despotiahan se on.
Täytyy
tunnustaa, että sattui minullekin tässä pari päivää sitten kauppareissulla
pieni unohdus. Olimme anopin kanssa ruokaostoksilla. Minun tehtäväni on olla
kaunis kantajamme. Pakkasin ensin omat ostokset kassiini ja nostin sen
sivummalle. Sitten ladoin anopin tavarat kahteen pussiin ja raahasin ne autoon.
Anoppi tarjosi
vaivan palkaksi pullakahvit, mitä nauttiessa kului pitkä tovi. Kotona vaimon
terävä kysymys havahdutti arjen realiteetteihin: - No, missäs meidän ostokset?
Tuli siitä sitten kiusallista asiaa kauppaan. Olisi mukavaa, jos olisi valmis vitsivarasto
tällaisia häkellyttäviä tilanteita keventämään. Mutta kun ei ollut.
Nostelin anopin
terassille päivänä muutamana hänen kesäkalusteensa. Kun kaikki näytti olevan
valmista, hän pyysi vielä nostamaan päivänvarjonsa. Optimisti kuvitteli
auringonpaistetta saavansa. Mutta kieltäydyin jyrkästi ottamasta esiin sitä vanhaa
haalistunutta rumilusta ja lupasin ensi tilassa ostaa uuden ja komian.
Illalla sängyssä
puolihorteessa tuli mieleeni, että olin jo viime kesänä ostanut uuden
uutukaisen. Oli vain päässyt unohtumaan. Seuraavana päivänä hain sen sitten nolona
anopin varaston peräkomerosta.
Jokunen aika
tästä eteenpäin ihmettelin taskusta löytynyttä vierasta avainta. Se ei sopinut
mihinkään. Vaimo sitten soitteli äidilleen: ei tarvitse enää hätäillä sen
kadonneen avaimen perään.
Päätin olla käymättä hänen luonaan muutamaan
päivään... Hauskoja nuo vitsit hassahtaneista anopeista...
Mutta
muistamisestahan minun piti. Kas kun sattui niin, että olin vipannut kaverilta
pienen summan ja muistin tavatessamme ruveta maksamaan sitä. Mikä sitten
päättyi hämmennykseen: olin unohtanut muistaneeni maksaa sen jo edellisellä
viikolla.