lauantai 12. toukokuuta 2018

Tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä



Ihan arkipäiväisistä tapahtumista voi saada kehitellyksi viiltäviä, hyytäviä hitchcockmaisia tarinoita ( olisi kai syytä lopettaa lööppiadjektiivien käyttö ), jotka Atkinson leikkaa pätkiksi, paremminkin pujottelee toistensa lomiin kuin pärekorin valmistaja saaden aikaan lopulta kokonaisuuden.
   En tosin kauheasti tykkää tuollaisesta pomppivasta, elokuvamaisesta tyylistä, jossa alkuhämmennyksen luomiseksi pompitaan miljööstä ja tapahtumasta toiseen ja jonka henkilögallerian hallitseminen vaatii meikäläiseltä, vanhemmalta muistihöperöltä lukijalta kohtuuttomia ponnisteluja.


   Kirjan henkilöissä on mielenkiintoisia tyyppejä. Surutyön kuvaaminen on parasta antia teoksessa, mutta sitten - toivottavasti häpeästä punastuen - Atkinson lätkäisee päähenkilölle ( nykymuodin mukaisia ? ) henkilökohtaisia vaikeuksia ja sitten, sitaistaakseen pärekorinsa kokoon, lopulta luovuttaa hänelle yllättävän miljoonaperinnön.
   Niinpä minäkin punastellen kehtaan liittää lukemani  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 27: samaa sukupuolta oleva pariskunta, mikä juuri ja juuri muodostuu kirjan lopun päreitä yhteen solmittaessa.
   Käyttäisinkö tällaista koppaa? En ainakaan marjastaessa - jäi liian isoja reikiä. Sienestäessä ehkä käyttäisin ja matkalle otinkin mukaan.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Gargantua



François Rabelais

Kovin paljon erilaista on tämän kirjan rönsyilevä huumori verrattuna edellä lukemaani kirjaan ( Pila ), mutta vaikutukset kirjoittajaansa olivat jokseenkin samankaltaiset: hänet julisti pannaan aikansa ( 1500-luku ) totuuden määrittäjä, katolinen kirkko.
    Kirjan tyylinä on asioiden riemastuttava ja ylenpalttinen liioittelu. Kaiken hauskuttelun takana piilee kuitenkin maailmaa kriittisesti tutkiva silmä. Tulee jollakin tasolla mieleen vajaa vuosi sitten lukemani Jonathan Swiftin Gulliverin matkat.
   Kirjan alkusanoissa Rabelais kirjoittaa näin:
"Mihin arvelette minun tällä johdannollani ja selostuksellani pyrkivän? Niinpä niin, hyvät oppilaani ja muut toimettomat narrit, tarkoitukseni on päästä siihen, että lukiessanne joidenkin minun kynästäni lähteneitten kirjojen nimiä... ette ilman muuta tuudittautuisi siihen uskoon, ettei näissä kirjoissa ole muuta kuin leikinlaskua, pilaa ja hupaisia valheita."


Kirjan sankari, Gargantua, on aivan mahtava, jo pienestä pitäen valtava. Ja sitten isompana kuin ilmetty Juhani Peltosen äärimmäinen urheilusankari Elmo.
   Pisteliästä huumoriansa Rabelais käyttää sanaleikeissänsä piilevästi, mutta sivaltaa sitten aivan avoimestikin:
"Pariisilaiset ovat nimittäin niin hupsuja, niin lörpötteleviä ja yksinkertaisia, että ilveilijä, pyhäinjäännös- ja anekauppias, aasi kulkueineen tai viulua kitkutteleva katusoittaja kokoaa ympärilleen enemmän väkeä kuin hurskas saarnamies."

Niinpä Gargantua kohottautuukin valtaviin mittoihinsa ja virtsaa lorottelee pariisilaisten päälle hukuttaen tuhatmäärin kansalaisia, "naisia ja lapsia lukuunottamatta". Samaten hän sieppaa kellot kirkon tornista viedäkseen ne tammansa kaulakulkusiksi. Tämä kaikki ihan vain pilan päiten, par ris - mistä Pariisi onkin saanut nimensä.

Tai sitten kritiikkiä luostarilaitosta ( kirkkoa ? ) kohtaan, olihan hänellä siitä tietoa opiskeltuaan noviisina fransiskaaniluostarissa:
"Mutta Gargantua ei voinut nukkua, vaikka hän kuinka yritti. Silloin munkki sanoi hänelle:
- En nuku milloinkaan niin hyvin kuin saarnaa kuullessani tai Jumalaa rukoillessani. Pyydän teitä, alkakaamme, te ja minä, lukea seitsemää katumuspsalmia nähdäksemme, kuinka pian nukahdatte."
Myös lakimiehet ja oikeudenkäynnit saavat osansa:
"Kuten tiedätte, kykenevät lakimiehet enempään kuin itse luonto, ja senkin he tekevät omien lakipykäliensä vastaisesti. Pariisin asetukset toistavat alituiseen, että vain Jumalan luomat voivat olla ikuisia. Luonto ei tuota mitään ikuista... mutta nämä riitapukarit tekevät oikeudenkäyntinsä ikuisiksi ja kuolemattomiksi."

Ja sitten pääasiaan. Mitättömästä kahnauksesta Gargantuan isän ja naapurivaltion kesken on kehkeytymässä sota. Naapurikuninkaan neuvonantajien yllytyksestä paisuu ahne haave koko silloisen maailman valloituksesta. ( Näitä kahjojahan on oikeasti ollut aina. ) Joukossa on toki "epäilevä Tuomas":
"- Pelkäänpä pahoin, että koko tämä yritys vielä muistuttaa tarinaa maitoruukusta, joka sai suutarin kuvittelemaan itsensä rikkaaksi; kun ruukkunsa sitten oli särkynyt, ei hänellä enää ollut mitään syötävää. Mihinkä te näillä loistavilla valloituksillanne pyritte?"

Niinpä naapurin "ruukku" särjettiin Gargantuan neuvokkuuden tuella, ja hän ja hänen isänsä osoittivat viisautta ja jalomielisyyttä sodan jälkiselvittelyissä.



Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 42: Kirjan nimessä on adjektiivi.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Pila


Olipa tarkkaa keskittymistä vaativa kirja! En sietänyt mitään häiriöitä ( linkki aiheesta ). Ja silti luulen, että paljon meni ohi, etten yksinkertaisuuttani saanut haraviini kaikkea, mitä Milan Kundera oli tarkoittanut. Tyylin ja sisällön puolesta tämä oli minulle raskas, mutta mielenkiintoinen kirja. Sen yksi pääteemoista on kosto.


Kirjan päähenkilöllä oli onneton taipumus tyhmiin piloihin:

"... minussa oli melkoinen annos pilailunhalua, ja kuitenkaan en voi sanoa että olisin varauksettomasti menestynyt ajan riemukkaiden kasvojen edessä, sillä minun leikinlaskuni oli liian huikentelevaista, tuon ajan riemu taas ei pitänyt kepposista ja ironiasta, se oli, kuten jo sanoin, vakavaa riemua, joka ylpeästi kutsui itseään "voittajaluokan historialliseksi optimismiksi", askeettista ja juhlallista riemua, yksinkertaisesti Riemua."

Näin keväällä vappuna - ja aprillipäivänkin jälkeen - tajuaa, miten eri maailmaa elettiin sodan jälkeen Tšekkoslovakiassa. Ja koska ääriajattelu ideologioissa ( ja uskonnoissa ) ei siedä huumoria ja naurua, joutui päähenkilö suistetuksi ( etuoikeutetusta ) asemastaan ( huomaan kirjoittavani paljon sulkeisiin kuten Kundera ) ja sijoitetuksi armeijaan, raskaisiin kaivostöihin ( huomaan kirjoittavani pitkiä, rönsyileviä virkkeitä kuten Kundera ).

"... mutta minua kauhistutti eniten se yksinkertainen tosiasia, että olin niiden joukossa joita olin pitänyt pahimpina vihollisinani ja että omat toverini sijoittivat minut heidän riveihinsä ( lopullisesti, peruuttamattomasti koko elämän ajaksi merkittynä )."


Vapauduttuaan "pahasta paikasta" päähenkilö Jahn alkaa suunnitella ja toteuttaa kostoa. Kosto hallitsee hänen elämäänsä. Mutta kostettuaan monen vuoden päästä hän havaitsee:

"Ja se varsinainen kahle, jolla olin halunnut sitoa itseni menneisyyteen, joka hypnotisoi minua, se kahle oli kosto, mutta kostaminen, kuten totesin juuri noina päivinä, oli yhtä turhaa kuin juokseminen taaksepäin.
... Lykättynä kosto muuttuu jotenkin pettäväksi, henkilökohtaiseksi uskonnoksi, myytiksi joka päivä päivältä etääntyy yhä kauemmas asianomaisista ihmisistä, jotka koston myytissä pysyvät samanlaisina vaikka he todellisuudessa ( ) ovat jo kauan sitten muuttuneet: tänään seisoo toinen Jahn toisen Zemánekin edessä ja isku, jonka jäin velkaa, on mahdoton herättää eloon, rekonstruoida, se on lopullisesti hävinnyt."


( Lukiessa merkitsen lappusilla tärkeitä kohtia, joihin on syytä palata - tässä niitä oli runsaasti. )

Lopulta kirjailija päätyy jopa selvään ( masentuneeseen? ) yhteiskuntakritiikkiin, mikä ei vielä 1960-luvulla ollut erikoisen sallittua - niinpä hänen kirjailijanuransa kotimaassaan päättyikin tähän esikoisromaaniin:

"Minut valtasi murhe tämän päivän vuoksi - ei vain sen tähden että se oli ollut turha, vaan myös sen tähden ettei siitä jäisi jäljelle edes sitä turhuutta, että se unohdettaisiin: ...että tämä yhteiskuntakin unohdettaisiin ja vielä paljon aikaisemmin unohdettaisiin sen virheet ja erehdykset ja vääryydet, joita olin kärsinyt ja sulatellut ja joita olin turhaan yrittänyt korjata, rangaista ja tehdä tekemättömiksi..."

Kundera päätyy ajatukseen, että useimmilla ihmisillä on väärät käsitykset ikuisesta muistosta tai toisaalta tekemättömäksi tekemisestä. Kumpikin ajatus on väärä, todellisuudessa kaikki unohdetaan  eikä mitään tehdä tekemättömäksi.

"Tekemättömäksi tekemisen ( koston ja anteeksiannon ) tilalle tulee unohdus. Ei kukaan tee tekemättömäksi vääryyksiä jotka ovat tapahtuneet, vaan kaikki vääryydet unohdetaan."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja on entisen itäblokin maasta kertova kirja.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Keltainen idylli



Kymmenvuotiaalle tytölle syntymäpäivälahjaksi ostettu kirja ei todellakaan ole mukavuusalueellani. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 21 ), olkoonkin että tuo tyttö on nykyään vaimoni.


Tarvitsin viimeksi lukemani palestiinalaisten järkyttävän kohtalon vastapainoksi jotakin kiiltokuvamaista, ihanteellista ja ihanaa - epätodellista ja esimerkillistä. Tyylinäyte:

"Careyn perheessä oli eletty suuremmoisten siveellisten voittojen aikaa äidin lähdettyä matkalleen. Jalo kilpailu ulottui keittiöstä lastenkamariin."


Vaikeuksissa oleva köyhä perhe, isättömät kiltit lapset, kaunis rakastava leskiäiti elävät keltaisessa talossa onnellisina koko kylän myötätunnon ja avun turvin. Lapset eri luonteenlaatuineen ja lahjakkuuksineen sopuisasti, riitelemättä, toinen toistaan kannustaen, äiti ihmeen viisaasti neuvoen ja kasvattaen taivaltavat "yhteiseen hiileen puhaltaen". ( En voi uskoa, että tuon ikäiset lapset voisivat missään olosuhteissa ajatella ja puhua niin kuin kirjassa tekevät. )
   Muutama hankalakin tapaus tarinaan tietysti liittyy, mutta varsin nopeasti pehmevät he ja muuttuvat varsin viehättäviksi perheen ystävällisessä ja hienovaraisesti hoitavassa, toisten vaikeudet huomioonottavassa, ilmapiirissä.



Ja lopuksi - yllättäen ja ennalta arvaamatta - rikas Anna-serkku kuolee. Ja yksinäinen kun on, testamenttaa omaisuutensa perheelle. Huolet hälvenevät. Järjestetään suuret juhlat. Nuori komea prinssi mies ilmestyy ja tuota pikaa rakastuu perheen vanhimpaan tyttäreen. Kalaasien päättyessä nähdään perheen äidinkin kulkevan käsikynkkää kotiin amiraalin kera kuutamossa...


Kirja kertoo myös Carey-suvun kirouksesta, mikä huvitti minua kovin. Tuo harmillinen Anna-serkku oli nimittäin lahjoittanut perheelle koristeeksi kipsisen kuvaryhmän nimeltä Likainen Poika, josta yritettiin päästä eroon siinä onnistumatta. Meillä on kotona oma "likainen poikamme", joka sattumoisin liittyy Anna-tätiin ja josta kerroin aikaisemmin kaivauksieni yhteydessä ( linkki ).

Kirja julkaistiin alun perin 1911 ja heijastelee aikansa ilmapiiriä - oikeastaan 1800-luvun, sillä kirjailija Kate Douglas Wigginin suosituimmat teokset ovat tuolta ajalta

torstai 26. huhtikuuta 2018

Jenin

Surullinen kirja - viiltävä. Sitä lukee sielu vereslihalla. Ja kysyy edetessään: tällaisiako me olemme, tätäkö on inhimillisyys?



Jumalan valittu kansa, holokaustin savujen hälvennyttyä, on nostattanut uuden kansanmurhan ikään kuin kostoksi kärsimyksistään. Mutta niinhän on tapahtunut vanhatestamentillisista ajoista asti. Koston kierre, säälimätön asenne vääräuskoisia kohtaan on edelleen nykypäivää Lähi-idän alueella.


Selaan vanhaa albumia ajalta, jota kirjan tapahtumat koskettavat. Vaikka henkilöt olivatkin fiktiota, tapahtumat kylläkin todellisia. Lomaa viettäessä ei tiennyt tapahtumista mitään.

Eilat
Vasta kotona selvisivät taustalla vallinneet murheelliset olosuhteet Palestiinassa ja Libanonissa.


Jerusalem Öljymäeltä ( Linkki )

"Minun on aina ollut vaikeaa olla liikuttumatta Jerusalemista, silloinkin kun olen vihannut sitä - ja Jumala tietää, että minä olen vihannut sitä pelkästään sen hinnan takia, joka siitä on maksettu ihmishengissä. Mutta sen näkeminen, kaukaa tai sen muurien labyrintin sisäpuolelta, pehmittää minut. Sen jokaiseen senttimetriin sisältyy muinaisen kulttuurin luottamus, niiden kuolema ja syntymämerkit, jotka ovat painuneet syvälle kaupungin sisälmyksiin ja sen rapautuneisiin reunoihin. Sen hiekkaan ovat jättäneet jalanjälkensä niin tuomitut kuin jumaliksi kohotetutkin."


Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja, jota vedet silmissä luin. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Afrikan tähti


Olisi pitänyt lukea huolellisemmin kirjan nimen alaotsikko. Keskityin vain Afrikan tähteen ja huokaisin helpottuneena löydettyäni HELMET-lukuhaasteen kohdan 44, kirjan joka liittyy johonkin peliin. Mutta jouduinkin yllättäen peleistä vaikeimpaan: isovanhempien, vanhempien ja lasten sekä lastenlasten, miniöiden ja muiden sukulaisten välisiin ihmissuhdekiemuroihin.

Elävästi, rehellisesti ja terävästi havainnoiden, syvästi eläytyen Merete Mazzarella kuvaa isoäitiyttään. Ja isoisänä jaankin monet hänen tuntemuksistaan. Hänen lapsenlapsensa asuvat kaukana, mistä seuraa omat vaikeutensa. Omamme eivät myöskään asu naapurissa, mutta näemme  toki heitä useammin. Mazzarellan analyysi on perusteellista. Omista kokemuksistani olen kirjoittanut pinnallisemmin blogissani aikaisemmin. Tässä linkki.

Pojantyttären tuliainen isovanhemmille perheen palattua Amerikanvuodestaan.

Edellisen lukemani kirjan vanha rouva, Kyllikki Villa, oli käytännössä aina matkoilla. Toisellakin tapaa elämään voi suhtautua. Merete Mazzarellan toive:

"Haluan lastenlasteni muistavan minut ihmisenä, joka asettui aloilleen, joka juurtui... jotkut sanovat, että ihminen voi yhtä hyvin olla matkalla kuin juurillaan, että hän voi yhtä hyvin - tai ehkä jopa mieluummin - olla liikkeessä. Omalta osaltani uskon, että ihminen tarvitsee sekä liikettä että rauhaa.Uskon, että ihminen tarvitsee ympäristön, josta hän tuntee vastuuta."

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Myrskyssä


En uskonut millään jaksavani neljän kuukauden mittaista päiväkohtaista matkakertomusta, mutta se vain imaisi mukaansa. Ehkä syynä on oma lähestyvä matkani; ehkä myös se, että Kyllikki Villa oli matkaa tehdessään jo 75-vuotias ja itsekin painelen samalla vuosikymmenellä.

Oli hyvä lukea niistä vaikeuksista, mitä ikä tuo matkustamiseen. Ja havainto yksin matkustamisesta:

"Minä ajattelin vielä siitä - että kun työnsin niitä rattaita Santiagon lentokentällä, silloin minä taas koin semmoisen suunnattoman yksinäisyyteni, erillisyyteni ja riippuvuuteni ja avuttomuuteni... Se on minusta yksi sellainen kokemus, jonka takia [ naurahtaa ] näissä matkoissa on jotain - en minä osaa sanoa, mutta se on jotenkin tärkeä kokea. Että on ihan yksin ja odottaa  minkälaisia ne ihmiskohtaamiset ovat."

Luin maaliskuussa Hyypän teoksen muistin ylläpitoon vaikuttavista tekijöistä. Nyt voisin lisätä Villan havainnon, teorian siitä, miten matkustaessa helposti matkatavaroiden vaihtuvien paikkojen aiheuttama sekaannus pakottaa terästäytymään. Kotona kaikki on rutiininomaisesti samoilla paikoilla. Se tylsistyttää.  

"Matkalla on joka hotellissa aina jotenkin asennoiduttava uudelleen, järjesteltävä tavaransa uudelleen ja muistettava ja -. Jospa se jotenkin siirtäisi vanhuuden tylsistymistä."


Haitallisinta on hänen mukaansa kotona tylsien televisio-ohjelmien töllöttäminen ja:

"Pahinta on, jos eivät lue edes kirjoja."

Kyllikki Villan haastatteluja

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.