Viikon 40 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Taas ajeltiin Padasjoelle:

Matthew Costello, Neil Richards:

Cherringhamin mysteerit 17:  Tähden täytyy sammua 

Historiallista elokuvaa filmaava ryhmä työskentelee Cherringhamissa saaden paikkakunnan täyden huomion. Poikaset tarkkailevat mäeltä tapahtumia ja huomaavat, miten päätähti joutuu onnettomuuteen pillastuneen hevosen takia. Käy ilmi, että "onnettomuuksia" on sattunut aiemminkin, ja kun tähti yritetään myrkyttää, kyse onkin jostain vakavammasta.

Jack ja Sarah alkavat tutkia juttua. Osoittautuu että rahoittajien intresseissä olikin saada filmi "floppaamaan", mistä johtuen "onnettomuuksia" järjestettiin.

Kirjan aihe kiinnosti, sillä poikamme osallistui samankaltaiseen filmaukseen ritarivarusteineen Rohan tallien joukoissa. Hän kertoi pääosan ajasta olleen tylsää odottamista, kuten tässäkin kirjassa annettiin ymmärtää. ( Tyttökuningas ) 

Ja paluumatkalla:

Cherringhamin mysteerit 18:  Kadonnut matkailija

Cherringhamin historiallisilla paikoilla kävelytetään turistiryhmiä. Eräällä tällaisella muuan vanhempi mies katoaa kesken kaiken. Poliisit eivät erityisemmin reagoi kadonneen sisaren etsintäpyyntöihin. Niinpä hän kääntyy Jackin ja Sarahin puoleen.

Onneksi bussissa oli hyvät kamerat, jotka videoivat matkan tapahtumia. Niinpä voitiin päätellä, että mies todellakin katosi kuvista juuri Cherringhamissa. Lisäksi sillan valvontakamera paljasti miehen menneen tietylle pikkukadulle, jolla oli vain kaksi taloa. 

Nyt Jack ja Sarah pääsivät jäljille. Osoittautui, että mies olikin turistimatkan sijasta lähtenyt kostamaan pikkukadun varrella asuvalle entiselle upseerille, jota hän piti syyllisenä pokansa kuolemaan Afganistanissa. Välien selvittelyssä kostaja sai surmansa. Upseeri piilotti ruumiin halkopinonsa alle.

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat  ( 2017 )

Tämä teos on kirjoittajansa esikoinen -  ja heti Finlandia-ehdokas. Ei siis paljon kannata kuvata sen sisältöä. Siitä on jo kirjoitettu riittävästi: esim. täällä Elisa Kirjassa.

Mutta havaintoni on taas se, etten tahdo pystyä ( enää ) keskittymään tähän tyyliin, jossa tarina kerrotaan lyhyinä, ei aikakausiin ajoittuvina, perättäisinä katkelmina. Varsinkin kun ei ole aina mahdollista lukea yhteen pötköön, vaan välillä on taukoja, jolloin pääsee unohtumaan jotakin oleellista. Kokonaisuutena pidin kirjaa kylläkin hyvänä, tyyli oli elävää ja persoonallista. Erityisesti jäi mieleen kirjan loppupuolella kertojan kuvitelma vanhempiensa ensitapaamisesta ja hänen itsensä osallistumisesta siihen.

Viikon 39 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Maigret´n revolveri  ( 1959, suom. 1984 )

Halusin lukea vaihteeksi jotain loiventavaa. Yleensä otan käteeni Simenonia vain kesäisin, mutta nyt kirjaston poistohyllyn teokset olivat helposti saatavilla, joten...

Maigretin ollessa virastossaan hänen kotiinsa tulee hermostunut nuori mies, joka rouvan ollessa keittiössä varastaa Maigretin revolverin ja poistuu hyvästiä sanomatta.

Samoihin aikoihin kaupungissa murhataan poliitikko, mistä nousee häly. Käy ilmi, että murha on tapahtunut tuon nuoren miehen kotona, jossa hän asuu isänsä kanssa. Isä toimii kovapintaisen naisen vasallina perimässä kiristysrahoja uhreilta. Poliitikko oli tullut isän luokse aseen kanssa kieltäytyen maksamasta. Välienselvittelyssä isä sai aseen haltuunsa ja ilmeisesti vahingossa ampui poliitikon. Hän sulloi ruumiin matka-arkkuun ja toimitti sen asemalle säilytykseen. Sen jälkeen hän henkisesti romahti ja heittäytyi sairaaksi.

Nuorukainen oli tullut kysymään Maigetin neuvoa asian johdosta, mutta tilaisuuden tullen, päättikin surmata naisen revolverilla. Nainen pakeni Lontooseen, jonne Maigret ja poikakin matkustivat. Perillä Maigret onnistui muuttamaan pojan mielen ja he palasivat Pariisiin. Isä teeskenteli hullua eikä saanut rangaistusta.

Georges Simenon:  Mies Lontoosta  ( 1962, suom. 1979 )

Yövuorossa työskennellyt vaihdemies Maloin sattuu näkemään, miten Englannista tulleesta laivasta nakataan maihin laukku ohi tullitarkastuksen. Laukun ottaa laivaa odotellut mies. Myöhemmin vaihdemies näkee korkeasta työpaikastaan kohtauksen, missä laukun heittänyt mies lyö vastaanottanutta niin, että tämä sortuu mereen ja hukkuu. Myös laukku uppoaa mereen.

Maloin arvelee, ettei asia kuulu hänelle eikä hän tee ilmoitusta poliisille. Myöhemmin ahneus valtaa hänet ja hän käy onkimassa laukun, josta löytyy suuri määrä englannin puntia.

Surmaaja etsiskelee turhaan laukkua merestä. Hän tulee arvanneeksi, että Maloinin on täytynyt nähdä jotakin ja hän seuraa tämän liikkeitä. Lopulta hän kätkeytyyn Maloinin venevajaan, josta yllätettynä joutuu tappeluun Maloinin kanssa. Hän saa surmansa Maloinin iskuista. 

Nyt Maloin tunnustaa poliisille ottaneensa laukun ja surmanneensa miehen. Haaveet rikastumisesta romahtavat eikä elämä ole enää entisensä.

Yashar Kemal:  Kuolematon ruoho ( 1968, suom. 1977 )

Puuvillanpomijakylän tarina jatkuu. ( Puuvillatie ) On uusi vuosi helteisellä pellolla. Nyt sadoltaan erinomaisen runsas. On suuria toiveita ansaita hyvin, vahvaa uskoa selviytymiseen veloista.

Pitkä Ali päätti tällä kertaa jättää vanhan äitinsä runsaiden ruokavarojen kera selviytymään yksin kylään. Se tietysti huolestutti häntä kovin. Kyläläiset kehittivät huhun, ilkeän muhtarin myötävaikutuksella, että Ali olisi tappanut äitinsä. Pitkä Ali joutui kateellisten hampaisiin siitäkin syystä, että hän keräsi puuvillaa enemmän ja kiihkeämmin kuin kukaan muu. Lopulta he hyökkäsivät joukolla hänen kimppuunsa.

Muhtar halusi täydentää Alin kohtalon lähettämällä kätyrinsä kylään tappamaan äidin lupaamalla hänelle härkäparin, rahaa ja hääjuhlallisuudet. Äidinmurhaajan rangaistuksena olisi hirttäminen.

- Eläköön äiti Meryemze! Hän riemuitsi. - Ilman häntä en olisi saanut vaimoa, en ikuisiin aikoihin. Hän tekee minulle palveluksen kuolemallaan, Kun hyvät ihmiset kuolevat, heidän kuolemansakin koituu muiden hyväksi. Ja äiti Meryemze on hyvä nainen, niitä parhaita.

Äiti Meryemze on pohjattoman yksinäinen autiossa kylässään.

- Vaikka antaisivat minulle koko paratiisin ihan itselleni, en ottaisi sitä. Ennen antaisin heittää itseni helvettiin että saisin olla muiden ihmisten kanssa. Mitä iloa on maailmasta jossa ei ole ketään...

Kun tappaja saapuu kylään, hän saa niin ylenpalttisen sydämellisen vastaanoton yksinäiseltä naiselta, ettei tappamisesta tule mitään.

Tarina seuraa myös muhtarin pieksättämän Memidikin elämää. Toivuttuaan vammoistaan hän päättää tappaa muhtarin, mutta uskallus puuttuu. Hänet on lyöty henkisesti. Jokaisella yrityskerralla hän vaipuu mielikuviensa harhoihin ja epäonnistuu.

Muhtarin vangituttamasta Tasbasista tule satumainen legenda, pyhä mies, jonka maine kiirii pitkin Anatoliaa. Vaikeuksissa oleva kylä kehittää hänestä itselleen pyhimyksen, joka tekee ihmeparannuksia ja joka tulee pelastamaan heidät kaikista vaikeuksista. Lähtiessään hän oli kieltänyt kyläläisiä lainkaan puhumasta muhtarin kanssa, minkä he tarkasti toteuttivat. Muhtar puolestaan vaipui epätoivoon, kun hänen vaimonsa ja lapsensakaan eivät puhuneet hänelle.

Tasbas karkaa vankilasta ja palaa puuvillapellolle. Ihmiset kääntyvät häntä vastaan ja pilkkaavat häntä. Lopulta hän hukuttautuu jokeen. Nyt Memidik saa voimansa takaisin ja surmaa lopulta muhtarin. Kyläläiset saavat rahansa ja palaavat vuorille kotikylään.

Kemalin taito kuvata luontoa ja ihmisiä on uskomaton, henkeäsalpaava. Työn uurastus hyönteisten raivotessa sietämättömässä helteessä saa lukijan hikoilemaan myötätunnosta. Kylän taikauskoisten ihmisten ryhmädynamiikka, käyttäytyminen, ajattelutapa alkaa tuntua kaksisuuntaiselta mielialahäiriöltä. On vaikea kuvitella, että tapahtumat ajoittuvat 1960-luvulle eikä historian varhaisille kausille. Ja on vaikea kuvitella, että tarina olisi täysin Kemalin mielikuvituksen tuotetta, ilman jonkinlaista kosketusta todellisiin tapahtumiin.

 

Kesäpaikan vaihtuneet värit

 

Viikon 38 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Zaharia Stancu:  Leikki nimeltä sota ( 1962, suom. 1969 )

Tämän kirjan myötä sain värittää Romanian. Teos kertoo tapahtumista vuodelta 1917, jolloin Romaniaa miehittivät sekä Saksa että Itävalta sekä lähes kaikki Balkanin valtiot.

Kertomus seuraa nuorukaisen nimeltä Dario, joutumista valloittajien kaappaamaksi työpalvelukseen rintamalle. Hän joutuu muiden kaltaistensa kanssa junakuljetukseen, jonka aikana Stancu valottaa mielenkiintoisia persoonallisuuksia. 

Huolimatta ryöstöyrityksen kohteeksi joutumisesta ja ryöstäjän haavoittamisesta hän ystävystyy tämän kanssa. Ryöstäjää kutsutaan suurlähettilääksi. Hänen kanssaan Dario käy mielenkiintoisia keskusteluja syvällisistäkin aiheista.

- Hei suurlähettiläs! Sinä puhuit kunniasta. Olen tässä hiukan tuuminut sitä.

- No, mihin tulokseen olet päässyt? Osaatko selittää minulle, mitä kunnia on?

- Kissa peittää paskansa  tuhkalla, suurlähettiläs. Hienot ihmiset peittävät alhaisuutensa ja valheellisuutensa kunnialla.

Junakuljetusta kohdanneiden vaikeuksien aikana Dario ja suurlähettiläs karkaavat. Pakomatkalla he joutuvat erään kylän miesten pidättämiksi. Asiat kehittyvät niin, että he lopulta taistelevat miesten rinnalla vihollista vastaan. Kirjan nimi laimentaa sodan leikiksi. Jollakin ihmeellisellä tavalla Stancu saa sotakuvaukset raakuuksineen tuntumaan luonnollisilta, ihmiset ottavat ne väistämättömyyksinä.

" Maa on antelias. Se antaa meille maallisen olemuksemme, hengen ja ilman. Maa on vieraanvarainen. Kun henki meissä väsyy, kun sininen liekki meissä lepattaa heikkona, kun sielu kaipaa täydellistä lepoa ja henki meistä pakenee kuin kultainen usva, jonka iltatuuli hajoittaa maailman rannattomuuteen, silloin ystävällinen, vieraanvarainen maa tarjoaa meille haudan kovan kuorensa alla, peittyy meidän yllemme ja muuttaa meidät jälleen siihen muotoon, mitä olimme aikojen alussa: maaksi."

Kaverusten pakomatka on varsinainen "odysseia" vaaroinen ja täpärine pelastumisineen; heidät jopa ryöstetään alastomiksi uimaretken aikana. Ja aivain sattumalta ihanat immet, kreikkalaiset naiset pelastavat heidät ja hyvänä pitävät. Keskustelut raapaisevat syvältä:

"Kreikka, joka on vain pienen matkan päässä täältä, oli aikoinaan täynnä ihmisiä ja jumalia... Jumalat asuivat ylhäällä vuorilla, pilvien tuolla puolen. He huvittelivat siellä korkealla ja katselivat ihmisten touhuja... Vähitellen syntyi uusia sukupolvia, jotka eivät enää palvoneet jumalia, jotka asuivat pilvien yllä. Ja niin kuolivat jumalat ja haihtuivat olemattomiin kuin savu. Vai ihmiset jäivät maan päälle. Ja kun he eivät enää uskoneet jumaliin, he alkoivat palvoa kanssaihmisiään, hallitsijoitaan, jotka kiduttivat ja ruoskivat yksinkertaisia ihmisiä, mutta saivat heidät uskomaan, että olivat korkeampia olentoja."

[ Samaa sukua lienee nykyaikainen kuuluisuuksien fanitus. ]

Lopulta karkulaiset onnistuvat palaamaan Bukarestiin, jossa suurlähettiläs joutuu pian käpälälautaan vanhojen syntiensä johdosta ja jossa Dario aloittaa uuden elämän, vanhalla tavalla, myymällä lehtiä kadulla.

Tämä video on runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta luulen tunnelmassa olevan jotakin samaa, kuin kirjassa, paitsi että ihmiset eivät kulje rääsyissä.

Ilkka Koivisto:   Paviaanien kaupunki  ( 1987 )

Yritin kovasti lukea tätä kirjaa, josta takakannessa arveltiin olevan yhteiskuntasatiirina "avainromaaninkin aineksia". Mutta lukkoon jäi avain ja kirja kesken. Ei mitenkään tuntunut hyvältä paviaanien ihmismäinen tapa toimia ja ajatella.

Viikon 37 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Staffan Seeberg:  Grönlannin vihreät metsät ( 1980, suom. 1982 )

Valitsin tämän kirjan kirjaston "ota-tästä-ilmaiseksi"-pinosta sen nimen perusteella. Saisinhan värittää karttaan Grönlannin ( mutta en vielä oikeastaan Tanskaa, johon se kuuluu ). Mutta tässä suhteessa sain pettyä. Grönlanti oli aivan sivuosassa ja ohimennen mainittu. Norja, Islanti ja Ruotsi olivat enemmän esillä - väritän siis myös Norjan.

( kuva Grönlannista lentokoneesta )

Tarinassa seurataan päähenkilön irtautumista sovinnaisista keikkatyöelämä-perhe-omakoti ym. kuvioista tavoittelemaan omaehtoista ( itsekästä ) vapautta ja onnea, mikä saattaisi löytyä uuden naisen kainalosta, poissa kotimaasta kansainvälisen filmiryhmän mukana. Mies pestautuu yleismieheksi rakastettunsa kanssa naparetkisankaria kuvaavan elokuvan tekoon. Matka suuntautuu Norjan lisäksi Huippuvuorille, Islantiin - ja ohimennen Grönlannin vesille.

Kertomus on yksityiskohtaista elokuvantekoon, laivoihin, henkilökunnan rakkaus- ja ihmisuhteisiin liittyen. Luonnonkuvaus sujuu ilmeikkäästi. Jossakin määrin jankuttavaa on pohdinta vallan, kontrollin, vastuun ja vaupauden suhteesta.

"Kuka meihin on iskostanut valheen, että kaikenaikainen tilanteen hallinta on tarpeellista ja tärkeätä ja ylipäänsä mahdollista. Vallanpitäjät, byrokraatit, poliitikot? Vain sellaiset, jotka puuhaavat yksinomaan papereiden kimpussa ja joilla ei ole suoraa kontaktia todellisuuteen, voivat saada päähänsä niin täysin sairaan ajatuksen."

Mutta sitten kaiken vapausuhon ja riippumattomuuden, muista ihmisistä välittämättömyyden jälkeen:

"Pitäisi valvoa työpaikkoja ja teknikoita ja niitä kaikkia spesialisteja, ja niitä myrkkyjä, joita levitetään joka puolelle, ja rahan kiertokulkua rajojen sisäpuolella ja rajojen yli - pitäisi olla sellaista kontrollia, joka menee vielä askeleen verran pitemmälle ja tekee itse itsensä tarpeettomaksi."

Vapausteema ja pako arjen tavanomaisuudesta kertautuu sivuhenkilöiden kertomuksissa sekä tietysti itse päähenkilön, naparetkeilijän, elokuvan sankarin pyrkimyksissä. Samoin tulee esiin valkoisen miehen ylivoimaisuuspyrkimys näissä valloituksissa. Kuitenkin alkuasukkailla oli elämänkokemuksissaan ja kulttuurissaan perustana monituhatvuotinen selviytymistarina, jota valkoinen kulttuuri ei voittanut.

"Mitä meillä oikein on tarjottavana. Paloöljykamiinoita, kiväärejä, keinokuituköysiä, perämoottoreita, vetoketjuja. Hyviä asioita sinänsä, mutta kaikkia niitä seuraa taloudellinen riippuvuus. Ja olimme jo aikoja ennemmin pilanneet heidät lähettämällä lähetyssaarnaajat. Mitäpä meillä olisi ollut annettavana heille, oli vain otettavaa. Heidän uskonnossaan ei ollut valtaan hullaantuneita jumalia niin kuin meidän uskonnossamme, heidän uskonsa kielsi vain pyrkyryyden. Ei saanut riistää ketään eikä mitään."

Kirjan otsikolla lienee ollut symbolinen merkitys. Erik Punaisen antama nimi Vihreä maa, Grönland, oli sekin eräänlainen haave, tavoite. Ei se vastannut jäistä todellisuutta. "Grönlannin tunturit luoteessa. Mustia jyrkänteitä ja valkoista lunta ja jäätä. Pilviharsoja ajelehti rannikon edustalla ja ne peittivät isoja osia tuntureista. Kaikki oli harmaata ja valkoista ja mustaa."

Mutta kirja loppuu aavistukseen siitä, että päähenkilöt löytävät vanhaa arvostavan suunnan elämälleen.

Voi aikoja, voi...

 

Viikon 36 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Pikku pyhimys  ( 1965, suom. 1978 )

Herkällä kädellä, mutta syvältä, kirjaava kuvaus 1900-luvun alun köyhän pariisilaisperheen elämästä. Perheeseen kuuluu äiti, jolla on useita eri-ikäisiä ja -luonteisia lapsia eri isistä. Lasten kohtalot poikkeavat dramaattisesti. Päähenkilö on kuitenkin jossakin määrin autistiselta vaikuttava Louis, joka ei kysy mitään, joka ei osaa sanoa mielipiteitään mistään, joka ei puolusta itseään - ei syytäkään ketään, mutta joka tiedostamatta tarkemmin imee vaikutteita ympäristöstään ja kokemuksistaan muodostaen niistä kuvia.

"Hän taas olisi halunnut todellisuuden itsensä, sellaisena kuin hän sen näki tai oikeammin sellaisena kuin miksi todellisuus sommitteli itsensä hänen mielessään, ilman että hän itse puuttui siihen."

Sen kummemmin suunnittelematta hän ajautuu maalaamaan, mistä muodostuu lopulta hänelle elämänikuinen intohimo ja ammatti. Vanhana kuuluisana miehenä häneltä tiedustellaan, millaisena hän näkee itse itsensä. Iloinen, ujo vastaus on: - Pienenä poikana.

Taas ajeltiin Padasjoelle:

Matthew Costello, Neil Richards:

Cherringhamin mysteerit 15:  Yksi askel harhaan 

Rakennusmies Dylan McCabe on ehkä vaikea luonne, mutta työkaverien pitämä reilu mies, joka osaa työnsä, juo oluensa kuten muutkin, on taipuvainen uhkapeleihin ja - on naisten suosiossa. Hämärissä oloissa hän putoaa telineiltä ja saa surmansa syöksyttyään rautaromujen joukkoon. 

Sattumalta työmaalla hiippaillut mies, Jackin naapuri, näkee tapauksen ja sen, ettei se tainnut ollakaan onnettomuus, vaan murha. Niin Jack ja Sarah saavat taas suorittaa tutkimuksia, jotka lopulta paljastavat syyllisen.  

Cherringhamin mysteerit 16:  Ratkaiseva ristikko

Sanaristikkojen ratkaisijana mielenkiintoinen. Sinänsä yksinkertainen juoni ( onhan tämä sarjatuotantoa ) kuvaa kuolleen miehen testamentin toteuttamista. Mies oli jossakin määrin salaperäinen paikkakunnalla. Paljastuu että hän on toiminut kylmän sodan aikana vakoilijana, agenttina ja toisaalta työstä luovuttuaan kerännyt miljoonaomaisuuden, josta paikalliset eivät tienneet mitään.

Testamentti on ehdollinen: miljoonat saa se, joka pystyy ratkaisemaan annetun sanaristikon. Jack ja Sarah on kutsuttu valvomaan toimintaa.

Epäilys herää, ettei mies ollutkaan kuollut luonnollisesti. Tutkijat järjestävät ansan, jotta saisivat todisteet - ja onnistuvat. Niinpä omaisuus menee rikollisilta sivu suun.

Donna Leon:   Ajasta ikuisuuteen ( 2001 )

Tässä Brunetti-kirjassa tutkitaan kirkon vanhainkodissa tapahtuvia väärinkäytöksiä, jotka entinen nunna Maria Testa tuo Brunettin tietoisuuteen. Asiaa tutkitaan, koska muutakaan kiireellistä ei satu olemaan vireillä ja koska Brunettin äiti on myös vastaavassa vanhainkodissa. Mitään näyttöä ei tahdo löytyä, kunnes tapahtuu murha ja Maria Testa yritetään murhata. Jäljet johtavat kirkon piirissä toimivaan järjestöön Opera Piaan, jonka edustaja, pappi, on onnistunut yllyttämään "hengellisenä neuvonantajana" fanaattisen ( mielisairaan ) naisen tekemään mm. isänsä murhan, jotta hänen testamenttivaransa ohjautuisivat järjestölle. Apulaispoliisipäällikkö Patta tekee kaikkensa estääkseen Brunettin toiminnan, mutta Marian Testan uusi murhayritys saadaan kuitenkin estetyksi, ja hullu nainen paljastetuksi. Opera Pian verkosto toimii eikä naista saada tuomituksi.

Viikon 35 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Daniel Katz:   Orvar Kleinin kuolema  ( 1976 )

Viime viikolla kahmimastamme kirjakasasta valitsin loiventavaksi - edellinen Soyinkan kirja oli niin masentava - ennalta humoristiseksi arvaamani Katzin kirjan. Hänen "isoisähiihtelikirjansahan" on tosi  hauska.

Olin oikeassa, kirja on viihdyttävä. Katzin kerrontatapa on nautittava, sujuva, juonen kehittely ovela. Taustastaan johtuen hänen kuvauksessaan juutalaisuuteen liittyvät ominaispiirteet tulevat hyvin esiin; juutalaisuuteen ja uskontoihin yleensä asetetut ennakkoluulot ironisesti  julki.

Orvar Kleinin vaiheita seurataan lapsuudesta asti. Köyhä juutalaispoika yrittää käydä sponsorin tuella juutalaista koulua 1900-luvun alussa. Siitä ei tule mitään hänen uskontoa kohtaan tuntemansa välinpitämättömyytensä takia. Hän saa potkut koulusta ja hakeutuu kirjakauppiaan suojelukseen, missä hän saa tyydyttää lukemisintoaan. Aikuistuttuaan hänestä itsestäänkin tulee vanhojen kirjojen kauppias.

Kleinin elämä suistuu raiteiltaan hänen pudottuaan railoon, mistä hänet ongitaan kuiville rikollisten miesten toimesta. Konnat kehittävät vakuutuspetossuunnitelman Kleinin "kuoleman" perusteella. Klein saa uuden henkilöllisyyden, mikä valitettavasti sattuu olemaan etsintäkuulutetun terroristin ja vallankumouksellisen. Kleinin vaimo saa vakuutusrahat, mitä konnat tulevat hyödyntämään. Klein itse joutuu pidätetyksi ja Siperiaan karkotetuksi.

Venäjän politiikan koukeroiden johdosta Klein ja muut karkotetut vapautetaan ehdolla, että lähtevät sotilaiksi. Kleinin uuden terroristihenkilöllisyyden myötä käy ilmi, että hänellä onkin puujalka, ja siten hän on armeijaan kelvoton. Niin hän pääsee kotiin.

Kotoiset konnat joutuvat keskinäisten kahinoiden takia poliisin kynsiin. Heidän rekisterinsä paljastuu ja he joutuvat sotaväkeen. Kleinin elämä jatkuu uuden nimen turvin ( Turbinka ) köyhänä, mutta kunniallisena antikvariaatinpitäjänä.

Yashar Kemal:  Puuvillatie  ( 1960, suom. 1977 )

Olipa taas karmeaa luettavaa. Ei niin etteikö olisi ollut taitavaa kerrontaa, sehän Kemalilta sujuu mestarillisesti. Vaan itse surullinen tarina köyhästä kyläyhteisöstä, joka pyristelee turhaan manipuloivaa johtajaansa, muhtaria, vastaan, aiheuttaa lukijassa ahdistusta.

Kylän ainoa ansiomahdollisuus on puuvillanpoiminta kerran vuodessa kaukana kylästä. Muhtar saa lahjuksia johdattaessaan kylänsä heikkolaatuisen tilan töihin. Vastarinta nousee, ja jotkut perheet päättävät lähteä paremmille pelloille. Muhtar puhuu kaikki ympäri, ja köyhyys jatkuu.

Kirjan pääjuoni seuraa vastarintamiehen Pitkän Alin kamppailua. Hän jää perheineen joukoista vanhan hevosen kuoltua liikarasitukseen. Hevosen kyydissä ollut isoäiti on pahansisuinen ja aiheuttaa kohtuutonta haittaa Alille, joka on nääntyä joutuessaan kantamaan tavaroita ja äitiään.

 Kemalilla näyttää esiintyvän muissakin tarinoissa ilkeä isoäiti, kuten esimerkiksi kirjassa "Poika ja lokki".

Sietämättömien vastoinkäymisten jälkeen Ali saa todeta muhtarin taas onnistuneen pettämään kyläläiset.

Kirjan kertomatapa on vaikuttavaa, ihmisten puheet tavattoman liioittelevia; suhde uskontoon, Allahiin, täysin pragmaattinen: jos minua onnistaa, uhraan kukon, jos tulee vastoinkäymisiä, herjaan Allahia, mitä hetken päästä kadun.

Viikon 34 / 2021 kirjakassi

 

Kävelimme vaimon kanssa kirjaston ohi. Sitten pysähdyimme, koska siellä ulkona, oven pielessä näytti olevan hyllykössä kirjoja. Kun tutkimme asiaa, paljastui että ne olivat vapaasti otettavissa  i l m a i s e k s i  !  Kannoimme kädet puuduksissa kotiin melkoisen pinkan.

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Ystäväni Maigret ( 1949, suom. 1984 )

Sateen ropisteessa peltikatollamme oli miellyttävä tarttua uuteen Maigret-kirjaan (, jota en aikaisemmin ollutkaan lukenut ). Pariisissakin satoi, vaikka oli toukokuu. Minusta tuntuu, että moni muukin Maigret-tarina alkaa karmeassa säässä.

Mutta pian Simenon johdattaa komissarionsa Välimeren saarelle, jossa aurinko paistaa - päivällä tukahduttavastikin. Juoni on lopulta aika yksinkertainen kiristystapaus, mihin liittyy kiristäjän murha. Miksi Maigret kusutaan Pariisista paikalle johtuu siitä, että murhattu mies oli kehuskellut ystävyydestään Maigretin kanssa. "Ystävä" tosiaan oli aikoinaan komissarion toimesta päässyt vankilan pahnoille.

Saarelle oli asettunut erikoista ulkomaista väkeä kanta-asukkaiden joukkoon. Eräs heistä oli taitelija, joka maalasi "van Gogheja" myyden niitä rikkaalle, juopolle naiselle. Murhattu oli päässyt vihille asiasta ja kiristi taiteilijaa kohtalokkain seurauksin.

Simenon nerokkuus kertomuksen verkkaisen esittämisen, miljöön taitavan kuvauksen sekä henkilöiden omaperäisyyden luonnehdinnan osalta tulee tässäkin kirjassa oivasti esille. Paikallisen elämäntavan tunnelma välittyy niin hyvin, että alkaa harmittaa tämä pandemian aikainen eristyneisyyteni.

Wole Soyinka:  Laittomuuden kausi ( 1973, suom 1976 )

( Nobel-palkinto 1986 )

Valitsin ilmaiskirjapinkasta tämän teoksen kahdesta syystä: a) Saan värittää kartasta Nigerian, b) Afganistanin sekava heimojen ja uskontojen ja ulkomaisten toimijoiden ajankohtainen vyyhti muistuttaa Nigeriaa. Siellä on kymmeniä osavaltioita, etnisiä ryhmiä, kieliä - kaikki enemmän tai vähemmän jatkuvasti tukkanuottasilla keskenään. Nigerian rajat ovat vedetyt Iso-Britannian siirtomaaisäntien toimesta, joten kansallistunne on heikko.

Soyinkan kirja kertoo kaunistelematta elämästä näissä olosuhteissa. Välistä tuntui, että hän mässäilee liikaa raakuuksilla. Mutta jos katsoo, millaista elämä siellä on nyt, lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, ei voi kuin surullisena puistella päätään. ( Ulkoministeriön tiedote )

Päähenkilö Ofeyi toimii kaakaokartellin mainosmiehenä, mutta siirtyy lopulta vastustamaan tovereineen kolonialistista, korruptoitunutta rahamahtia vastaan. Kartellin puolesta toimivat hallinto, poliisi ja armeija, joille joukkomurhatkaan eivät ole vieraita. Ofeyin edustama vastarinta ei kirjassa tunnu olevan poliittisesti ( vasemmalle ) värittynyttä.

Soyinkan tyyli on paikoin hengästyttävää, mikä ei siedä lukijalta keskeytyksiä. Ihmisten, tunteiden, tapahtumien, luonnon kuvaaminen on mestarillista, kaunista tai raakaa, dialogi sujuvaa.

"Ofeyin silmät, tottuen vähitellen smaragdinvihreään hämyyn, erottivat lopulta suvannon suun; hän mietti johtiko se suoraan merelle vai vain toiseen ajalta eristettyyn lehtimajapiiloon. Ei yksikään lehvä eikä yksikään köynnös näyttänyt olevan  väärässä paikassa; tiheäkudontainen verho riippui poukaman ympärillä, sulki heidät henkien tummaan turvapaikkaan, tyveneen ja suojaiseen."

"Suvanto löyhkäsi historialta. Orjia, kultaa, öljyä. Vanhat sodat. Sokeita pääkalloja, verta, hikeä ja luita, merenpohjassa lepäävää kuolemantuskaa, tukahdutettuja huutoja, ainiaaksi mustaan lietteeseen sekoittuneita."

Viikon 33 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Tämä viikko on mysteeripitoinen:

Matthew Costello, Neil Richards: 

Murhan aakkoset:  Cherringhamin mysteerit 13  ( 2018 )

Vanhan linnan arvoitus:  Cherringhamin mysteerit 14  ( 2018 )

Mysteeri 13:n tarinassa liikutaan eliittikoulun ympyröissä. Koulunkäyntiä vaivaavat "kepposet", jotka muuttuvat vähin erin vaarallisemmiksi. Sarah ja Jack kutsutaan hätiin. Suosittu opettaja kuolee "hämärissä" olosuhteissa. Alkaa paljastua epämiellyttäviä, pimeitä bisneksiä ja käytäntöjä, jotka Sarah ja Jack selvittävät.

Mysteeri 14 kertoo vanhan, rappeutuneen FitzHenry-suvun rappeutuneesta linnasta ja sen omistajaparin kokemista uhkailuista. Uhkailut osoittautuvat "sisäpiirijutuksi", ja kunnon seikkailukertomuksen tavoin linnasta löytyy aarre, joka ratkaisee taloudelliset murheet.

 ( Varsin heppoista kuunneltavaa automatkalle! ) 

Agatha Christie:  The Sittaford Mystery ( 1931 )

Chistie-hyllystä osui käteen ohut laitos englanninkielellä. Hintalapusta päätellen kirja oli ostettu Kreikasta drakma-aikaan ( 2800 ΔΡΧ ) - siis yli 20 vuotta sitten.

Agathalla on muistaakseni toistekin ollut teema, jossa joukko ihmisiä on lumimyrskyn vankina. Tällä kertaa aikaa vietettiin Dartmoorissa spiritistisen istunnon piirissä hämärässä huoneessa pöydän ääressä. "Henki" ilmaisee, että naapurikylässä kapteeni Trevelyan on murhattu. Kapteenin ystävä lähtee katsomaan, mikä tilanne on.

Toden totta, kapteeni löydetään murhattuna. Sitten alkaa Agathamaisesti tutkinta, jossa epäilyksenalaisia esitellään, ilmiselvästi viaton pidätetään ja loppumetreillä yllättävä ratkaisu paljastetaan. Suksilla ja piilotetuilla monoilla on tärkeä osansa syyllisen paljastumisessa.

Tässä kirjassa ilmeisesti Agatha esittelee myöhemmin tutuiksi tulevat tutkijahahmonsa Tommyn ja Tuppencen, joskin eri nimillä: Charles ja Emily.

Demokratia toimii

 

Viikon 32 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Matthew Costello, Neil Richards: 

Kuolema kesäyössä:  Cherringhamin mysteerit 12

Tim Bell palaa Cherringhamiin ( ja me palaamme Jurvaan kuunnellen ) kärsittyään pitkän vankilatuomion nuoren tytön murhasta. Kyläläiset suhtautuvat uhkaavasti murhaajan paluuseen. Sattumoisin Jack ja Sarah kuulevat Timin tarinan, ja Jack alkaa epäillä oikeusmurhaa. Asiaa tutkittuaan he saavat selville, että kuollut tyttö onkin upotettuna järveen autossa, jonka omistajan löytyminen  paljastaa samalla oikean murhaajan. Näin Timin paluu saa uuden alun, mutta anteeksianto on lujassa.

Olga Tokarczuk:  Aja aurasi vainajain luitten yli ( 2009, suom. 2020 ) 

Todella erikoinen ja mielikuvituksellinen teos vanhasta naisesta, Janinasta, ja hänen suhteestaan luontoon, eläimiin ja ihmisiin. Täytyy ihailla kirjailijan kykyä luoda persoona, jonka voisi uskoa todella elävän ja toimivan niin kuin hän kirjassa elää. 

Janinan käsitys maailmasta perustuu astrologiaan, mitä kirja on "pullollaan". Runoilija William Blake on hänelle tärkeä. Hänen runojaan Janina kääntää puolaksi yhdessä ystävänsä kassa.

Trilleriksi tarina kehittyy, kun naapuri ja eräitä muita kylän miehiä kuolee omituisissa olosuhteissa. Yhteistä heille on se, että he ovat metsästäjiä - murhaajia Janinan mielestä. He ovat tappaneet hänen rakkaat koiransakin.

Janina osallistuu rikostutkintaan kirjoittamalla poliisille näkökulmiaan, joita ei oteta huomioon. Ja kunnon rikoskirjan tavoin, yllättävä syyllinen paljastuu vasta kirjan lopussa.

Kuolemantapausten jälkeen Janinan äiti-vainaja näyttäytyy hänelle pannuhuoneessa. Ajattelin jälkeenpäin, että kyseessä saattoi olla omantunnon ilmenemismuoto.

Janinalla on teorioita erilaisiin asioihin:

"Monet miehet sairastuvat vanhetessaan testosteroniautismiin, ja se ilmenee sosiaalisen älykkyyden ja kommunikaatiotaitojen katoamisena. Se myös vaikeuttaa ajatusten muotoilemista."

"Todellisuus on vanhentunut ja tullut kitkeräksi, sillä se on samojen lakien alainen kuin kaikki elävät organismit: se vanhenee. Sen pikkuruisimmat ainesosaset eli merkitykset ovat yhtä alttiita apoptoosille ( luonnollinen kuolema ) kuin ruumiin solut."

"Panin hänen eteensä suola-astian, sillä minulla on Teoria, että suola tehostaa hermoimpulssien kulkua synapsien välillä. Niinpä Dyzio oppi painamaan syljellä kostuttamansa sormen astiaan ja sitten nuolemaan suolan siitä."

"Minulla on teoria. On näet käynyt niin surkeasti, että pikkuaivojamme ei ole oikein ja asiaankuuluvasti yhdistetty isoihinaivoihin. Voi olla, että se on vakavin puute ohjelmoinnissamme. Joku on luonut meidät huonosti... Jos pikkuaivojen ja aivojen yhteys toimisi, me olisimme tietoisia anatomiastamme, siitä mitä ruumiissamme tapahtuu... Ainoa Työkalu, joka lohduksemme on annettu, on sekin karkea ja alkeellinen: kipu. Jos enkeleitä on, ne nauravat katketakseen katsellessaan meitä. Olemme saaneet ruumiin, mutta emme tiedä siitä mitään. Käyttöohjetta ei ole annettu."

"Minulla on oma teoriani näistä tällaisista joka väliin livautetuista sanoista. Jokaisella ihmisellä on näet jokin oma sanansa tai sanontansa, jota hän viljelee liian usein. Tai väärin. Kyseinen sana on avain hänen mieleensä. Herra"Mukamas", herra "Yleisesti ottaen", rouva "Todennäköisesti", herra "Vittu", rouva "Eikös-olekin"..." [ puhumattakaan "elikkä-tavallaan-ninkuttajista" ]

"Joitakin ihmisiä katsoessa kurkkua kuristaa ja silmät täyttyvät liikutuksen kyynelistä. On kuin heissä olisi jäljellä enemmän muistoja ammoisesta viattomuudestamme, kuin he olisivat jokin luonnonoikku eikä Lankeemus olisi turmellut heitä tyystin."

( Sain tämän kirjan myötä värittää kartalta Puolan. )