Viikon 29 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Waldemar Bonsels:  Maija-mehiläisen ihmeelliset seikkailut 

(1919 )

Vinttikomerossa ajan ruskettamien kirjojen päältä pölyn puhallettuani tartuin Maija-mehiläiseen, mikä tuntui jotenkin tutulta. Kannet olivat hukassa, sivut kaikki tallessa. Sillä näytti olevan jo ikää.

Nimilehdelle oli liimattu sanomalehdistä leikatuista irtokirjaimista appiukkoni nimi. Hän on ollut siihen aikaan lapsi. Voi olla, että kyseessä on hänen ensimmäisiä, omia kirjojaan. Kova mies lukemaan hän oli sitten aikuisenakin.

Lastenromaaniksi nimetyn teoksen ensi sivuilta heijastui voimakas kasvatuksellinen, auktoriteettiin nojaava asenne.

Vastakuoriutunutta Maija-mehiläistä opastava Kassandra tuntuu olevan aika tiukkapipo. Kun Maija ihmettelee pesän hyvää tuoksua, Kassandra hermostuu:

"Kuulehan, lapsi, minä olen tänä keväänä kasvattanut jo monta sataa nuorta mehiläistä ja antanut heille ensimmäiset opetukset, mutta vielä en ole tavannut ketään niin nokkaviisasta kuin sinä. Näytät olevan poikkeuksellinen luonne."

Onpa hyvää opetusta, ja se jatkuu:

"Ensimmäinen sääntö, mikä nuoren mehiläisen täytyy tuntea", sanoi Kassandra huoaten, "on se, että hänen on kaikessa, mitä hän ajattelee ja tekee, oltava toisten kaltainen ja ajateltava kaikkien yhteishyvää."

Mutta Maijalla oli muita sunnitelmia. Hän lähti pesästä kohti tuntemattomia seikkailuja.

"Tahdon nähdä ja oppia tuntemaan kukkivan maailman. Minä en ole muiden mehiläisten kaltainen, minun sydämeni kaipaa iloa ja yllätyksiä, seikkailuja ja ihmeitä."

Ja näistä seikkailuista sitten koostuukin Maija-mehiläisen kirja. Luonnontuntemus kasvaa kirjaa lukiessa, etenkin hyönteistietämys. Samaten selviävät ravintoketjujen tylyt kuviot. Luonnollisesti tarinaan on täytynyt sijoittaa jännitystä ja täpäriä pelastumisia, jotta lukija jaksaa loppuun asti.

Vanha kirja itsessään on ollut jonkun hyönteisen koti ja ehkä ravintokin.

 

Suurin piirtein kirjan puolivälissä mieleni teki googlata, mitä kirjailijasta (Waldemar Bonsels ) kerrotaan - se oli virhe. Menetin mahdollisuuteni arvioida tarinaa sen kerronnalliselta pohjalta. Aloin lukea "natsilasit" silmilläni.

Kertomuksen viimeiset kymmenet sivut ovat täynnä taisteluun valmistautumista, "mehiläiskansan voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti... voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta."

Sankaruuden ja uhrivalmiuden lisäksi on tärkää, että johtaja on luja, oikeudenmukainen ja päättäväinen.

"Mutta todella suurenmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta."

Lastenromaanissa seuraa nyt yksityiskohtainen, määrätietoisen sotapäällikön, kuningattaren johtamien veristen taistelujen kuvaus. Kyllähän tällä tarinalla on saattanut olla vaikutuksensa aikansa lasten asenteisiin. Hyviä sotilaita aina tarvitaan. Kummastelen, miksi 1980-luvulla vielä samaa kertomusta tarjottiin lapsille.

Onneksi sodat käynyt appeni ei sortunut näihin opetuksiin!  

Agatha Christie:  Kurpitsajuhla  ( 1969, suom. 2009 )

Sitten äkkiä loiventavaksi Agathan murhajuttu. Eiväthän nämä tunnu oikeilta, siistit murhat, hukuttamiset, puukotukset jne. verrattuna oikeisiin tappohommiin, sotajuttuihin. Agathan steriilejä pohdintoja on aina mukava näin lomakaudella lueskella. Ja loppuratkaisusta voi olla aivan varma siitä, että Poirot paljastaa syylliseksi aivan jonkun muun, kuin mitä on itse arvellut.

Armo käy oikeuden edellä

Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Viikon 28 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Richard Wright:  Musta poika ( 1945, suom. 1972 )

Yhdysvaltoja repii parhaillaan sisäinen kahtiajakautuminen republikaanien ja demokraattien kesken sekä vanhastaan värillisten ja valkoihoisten kesken. Maan presidentti ei edesauta kansansa yhtenäistämisessä.

Tässä esimerkki hänen suhteestaan rasismiin. 

Tässä esimerkki George Floydin kohtalon seurauksista. 

Joten tavattoman sopivaa oli lukea tässä yhteydessä Wrightin omaelämänkerta, kuvaus mustaihoisen neekerin ( hän käyttää itsestään tuota sanaa - se oli varmaan siihen aikaan "korrektia") kasvusta lapsuudesta nuorukaiseksi valkoisen Etelän hengessä 1910-luvulla.

En muista aikaisemmin lukeneeni näin onnistunutta kuvausta värillisten elämästä ja asemasta Amerikassa. Kirja on syvällinen ja analyyttinen. Se tuo osuvasti esiin mustaihoisten kulttuurin ja ajatusmaailman tuohon aikaan. Se paljastaa pelottavan realistisesti valkoihoisten suhtautumisen "mustanahkoihin". Ja mitä tulee tämän päivän tapahtumiin USA:ssa, on helppo arvella samojen syiden vallitsevan edelleen sukupolvista toisiin.

"Milloin tahansa pohdin syytä Amerikan mustien elämän onttouteen, päädyin samaan lopputulokseen: neekerien ei milloinkaan ollut sallittu täydellisesti omaksua länsimaisen sivistyksen henkeä, he elivät siinä, mutta eivät siitä."

Richard-pojan elämä oli rankkaa: isä hylkäsi perheensä, äiti sairastui vakavasti, isoäidin ja muun suvun uskonnollinen ahdasmielisyys oli painostavaa.

"Äidin kärsimyksistä tuli ajatuksissani tunnuskuva. Siihen yhdistyivät köyhyys, tietämättömyys, avuttomuus, tuskalliset, hämmentyneet, nälän ahdistamat päivät ja tunnit, levoton siirtyminen paikasta toiseen, turha etsiminen, epävarmuus, pelko, kauhu, tarkoituseton tuska ja loputon kärsiminen."

Kaksitoistavuotiaana hänelle oli muodostunut elämänkäsitys, mitä myöhemmät kokemukset eivät enää voineet muuttaa. Hänelle oli kehittynyt kärsivällisyyttä, kriittisyyttä, harkitsevuutta - suvaitsevuutta ja arvostelevuutta samalla kertaa. Hänellä oli myötätuntoa niitä kohtaan, joilla myös oli kärsimyksiä elämässään.

Kahdeksannella luokalla ollessaan hänessä heräsi halu kirjoittaa kertomus. Se sai nimen "Helvetin esipihan poppamies". Tarina julkaistiin paikallisessa lehdessä. Se herätti huomiota koulutovereiden ja sukulaisten keskuudessa. Koulutoverit eivät voineet ymmärtää, miksi hän oli kirjoittanut sen - eihän niin tavattu tehdä. "Koska minua halutti." Isoäiti piti sitä syntinä, mainittiinhan siinä sana paholainen, ja uhkasi ajaa Richardin talostaan, jossa tämä äitinsä kanssa asui. "Se on paholaisen työtä."

"Kuulin huhuna koulun johtajan haluavan tietää, miksi olin käyttänyt ´helvetti´-sanaa. Tunsin syyllistyneeni rikokseen. Jos olisin täydellisesti käsittänyt. missä määrin olin poikennut ympäristöni totunnaisesta elämäntyylistä, tuskin olisin pannut enää sanaakaan paperille."

Jo varhain hänen oli etsittävä työtä perheen elatuksen avuksi ja erään päämäärän toteuttamiseksi.

"Kysyisin vain sinulta erästä asiaa."

"Niin, herra", sanoin ilmeettömällä äänellä.

"Sano, poika, onko sinun nälkä?" hän kysyi vakavasti.

Tuijotin häneen. Hän oli lausunut juuri sen sanan, joka kosketti sisintä sieluani. Mutta en voinut puhua hänelle. En saattanut kertoa hänelle, että käsrsin nälkää säästääkseni rahaa Pohjoiseen menoa varten...

Minun oli nälkä, ja hän tiesi sen. Mutta hän oli valkoinen mies ja tunsin, että jos kertoisin hänelle näkeväni nälkää, paljastaisin jotakin häpeällistä."

Mustien ei sallittu käyttää kaupungin puistoja tai leikkikenttiä eikä varsinkaan kirjastoa. Kuitenkin Richardilla oli vastustamaton halu lukea. Vihdoin hän onnistui erään juonen avulla keplottelemaan itselleen kirjastosta lukemista, ja uusi maailma avautui hänelle. 

"Lukeminen aivan huumasi minut. Saatoin elää päiväkausia jonkin romaanin virittämässä mielentilassa. Mutta en voinut päästä syyllisyydentunteesta. Mahtoivatko ympärilläni työskentelevät valkoiset miehet huomata, että olin muuttumassa, että olin alkanut tarkata heitä toisin kuin ennen?"

Kirjallisuuden löytäminen herätti hänessä myös jälleen halun kirjoittaa itse. Mutta hän havaitsi olevansa ( vielä ) kykenemätön siihen.

"Tietämättömyyteni ja asemani saivat sen vaikuttamaan mahdottomalta urakalta. Tiesin nyt, mitä neekerinä oleminen merkitsi. Pystyin kärsimään nälkää. Olin oppinut elämään viha sydämessäni. Mutta nyt tajusin, että oli tunteita, jotka oli minulta kielletty. Elämän hengähdyksen ei ollut koskaan sallittu puhaltaa ylitseni, ja se enemmän kuin mikään muu loukkasi ja haavoitti minua. Minut valtasi uusi nälkä."

Lopulta koitti aika, jolloin hänelle oli mahdollista paeta Pohjoiseen. Paolla ei ollut vielä selvää päämäärää, vaan kyse oli paosta sisäisiä ja ulkoisia vaaroja kohtaan. Sisäiset vaarat johtuivat alituisten järkytysten tuottamasta arkuudesta, epäluuloisuudesta ja jännittyneisyydestä, ulkoiset vaarat koskivat alituista väkivallan ja kuoleman uhkaa.

"Mutta mitä muita mahdollisuuksia minulle Etelässä olisi jäänyt korostaa omaa luonnollista olemustani kuin antautua kielteisyyden, kapinan ja väkivallan vietäväksi?"

( Tässä ollaan lähellä kaiken terrorismin alkujuurta. )

"Lähdin Etelästä heittäytyäkseni päätä pahkaa tuntemattomaan, edessäni oli uusia kohtaloita, joihin ehkä suhtautuisin uudella tavalla. Jos elämäni muodostuisi uudenlaiseksi, ehkä hitaasti ja vähitellen oppisin tuntemaan itseni ja omat mahdollisuuteni."

Aapeli ( Simo Puupponen ): Mutahäntä ja muita ( 1953 )

Oli pakko ottaa loiventava pakinakokoelma edellisen masentavan jälkeen. "Tärkeintä on, ettei pakina ole syvä vaan hyvä." Tuumii Aapeli kirjansa aluksi, mutta hyvän ja hauskan lisäksi hänen pakinansa ovat myös syviä - ei koulumestarimaisesti opettavaisia, vaan pehmeästi ja vaivihkaa lempeästi miettimään ohjaavaisia.

Noin 70 vuotta sitten kirjoitettu "Valkoisen miehen puhe" kertoo Tom Wilkinsistä, Amerikan tulevasta presidentistä, joka kampanjamatkallaan kuulee alkuperäiskansalaisten reagoivan puheisiinsa innostuneena äidinkielellään: "Humppaa, humppaa, humppaa!" Mikä sitten osoittautuukin kertomuksen lopussa tarkoittavan hevon p-kaa. - Eipä ole maailmassa Aapelin näkökulma muuttunut, vaikka miehet ovat vaihtuneet ja puheet rääviytyneet.

Lempeän luonteenlaatunsa Aapeli paljastaa kertomuksessa, missä Vinski ( josta on ihan omat kirjansa ) myy kavereilleen valkoisia elefantin poikasia, joita hänellä ei tietenkään ole vielä, vaan toivottavasti vasta sitten kun sirkus tulee paikkakunnalle. Kun paikalle tullut setämies tutkittuaan Vinskin epäilyttävää bisnesideaa lopulta myöskin ostaa option elefantinpoikaseen,..

"Vinski punastui, Sitten hänen kasvonsa levisivät nauruun, joka valaisi koko maailman.

Aurinkokin ryhtyi paistamaan. Se paistoi oikein innokkaasti kaikkien hyvien ihmisten päälle. Olisi se paistanut pahoillekin, mutta niitä ei ollut."

Savolaista huumoria ja viisautta edustavat Aapelin pakinoiden maalaishahmot Hermanni Hulkkonen ja hänen emäntänsä Eveliina, jotka antavat tässä keskustelun mallia meille somessa ryvettyneille:

- Eivät ne tunnu lakkaavan.

Kissa aukaisi silmänsä, mutta totesi Hermannin puhuvan eukolleen.

- Vai eivät ota lakatakseen.

Eveliinasta oli tällainen puhetapa mieluisa, sillä mikään ei ole mukavampaa kuin myönnytellä ja olla tietävinään. Se on keskustelemista se eikä mitään tyhjää toraa, jollaisesta Eveliina ei pidä, ei varmasti, se on tietty.

...

- Kummallista pitää olla, ettei tuota sielua sisässään huomaakaan ennen kuin alkavat piinat, sielun vaivat. Ja nehän alkavat kohta, kun jää joutilasta aikaa miettiä tai tuumailla. Ei pitäisi mäkitupalaisen miettiä, ei pitäisi. Kynnet syvällä työssä ja hattu silmillä pitäisi elämänsä elää niin ei sielukaan ahdistaisi.

Ja kunnon pakinan tapaan lopussa paljastuu Hermannilla olleenkin lapamatoja, joihin hän kirkolla, käytyään ensin pastorin luona vaivojansa valittamassa, sai lopulta lääkäriltä matolääkkeet.

Kirjassa on oiva Rolf Sandqvistin kuvitus:

Viikon 27 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Julio Cortázar:  Salaiset aseet  ( 1959, suom. 1984 )

Yöttömän yön taianomaiseen tunnelmaan sopivaa mielikuvituksen leikkiä, unenomaista surrealismia sekoittuneena raakaan realismiin. Kirja sisältää viisi novellia, joista viimeisin, nimikertomus, on painajaismainen ahdistuksen kuvaus. 
"Takaa-ajaja" on puolestaan jazz-muusikon ja hänen kriitikkonsa ja tukijansa välisen ristiriitaisenkin suhteen pohdinta. 
"Paholaisen kuola"-novellissa sekoittuvat tarinan kirjoittajan kerronta, kirjoittajan asiasta karkaavat ajatukset, tarinan päähenkilön ajatukset yhteen jännittäväksi punokseksi. Kertomuksessa valokuvaaja Roberto Michel kuvaa salaa puistossa näkemäänsä kohtausta, kuvittelee mitä siinä on tapahtumassa, muuntelee sitä ja lopuksi alkaa kuvaa tarkastellessaan seota harhanäkyihin.
"Ystävän palvelukset" kertoo varsin epäilyttävistä, laillisista palveluista, joita rouva Francinet tekee yläluokkalaisille tuttavilleen.
"Kirjeitä mammalta" Buenos Airesista johdattavat esiin Luisin ja Lauran tuiki pinnallisen, tyhjänpäiväisen elämän Pariisissa.

Tätä päivää

Viikon 26 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Joanne Harris:  Herrasmiehiä ja huijareita ( 2005, suom. 2006 )

Sholohovin ja Tolstoin jälkeen tarvitsin jotain palauttavaa. Löysin hyllystämme teoksen, jonka nimen perusteella arvelin olevan tarpeeksi kevyttä kamaa. Niinhän sitä voi erehtyä. Olen varmaan lukenut sen vuosia sitten, mutten yhtään muistanut, että kyseessä oli koulumiljööhön sijoitettu psykologinen jännityskertomus yllättävine loppuratkaisuineen.

Kaiken kukkuraksi toinen päähenkilöistä on vanha, pian eläköityvä, miesopettaja. ( Niin kuin en tietäisi, millaista on olla sellainen! ) Harris kuvaa koulun elämää osuvasti, mikä ei ole ihme, sillä hän on itse toiminut pitkään opettajana ja tuntee siis oppilaiden ja opettajien sielunelämää syvältä.

Kirjan "pahiksen" elämää ja kehitystä seurataan tarinassa mielenkiintoisesti. Hänen perhetaustansa antaa uskottavan lisän vinoutuneen luonteen tuottamaan toimintaan. Koulun oppilaista kuvataan tyyppejä, joita löytyy, jokaisesta koulusta - varmaan jokaisesta maastakin.

Loppuratkaisuun on saatu vahva yllätysmomentti "pahiksen" sukupuolen vaihtamisella sekä hänen kostomotiivinsa osittaisella vesittymisellä. 

"Olisi ehkä ollut armeliaampaa lopettaa hänet, mutta tajusin, ettei minusta ollut siihen. Hän oli nähnyt minut. Hän tiesi totuuden. Jos nyt tappaisin hänet, se ei tuntuisi voitolta.
Tasapeli, magister. Tasapelin minä voin hyväksyä."

Ernst Lampén:  Suomea maitse ja meritse  ( 1918 )

Tätä kirjoittaessa lähes koko Suomea hautoo ennätyshelle. Siksi muistui mieleeni hyvin vanha hellekertomus ( vuodelta 1901 ), mikä sivuaa myös syntymäkotiseutuani Päijänteen rannalla. En aikonutkaan koko matkakirjaa kokonaisuudessaan kahlata, vain tuon kesänvieton Ilolan kartanon ja Tehin alueella sekä Iisalmen Runnin kylpylän hauskat savolaiskertomukset.

Lampén oli opettaja ja innokas matkailumies. Saattaa olla, että hän oli ensimmäinen suomenkielinen matkailukirjailija. Hän oli syntyisin Rantasalmen poikia, ja savolainen huumori näkyy hänen teksteissään. Olkoonkin, että maassa elettiin vaikeita sisällisodan aikoja.

Runnin tarinoissa hän ottaa ennakkoluulottomasti kantaa  hellevaatetukseen. Lihava mies kun oli, hän hikoili kaikki vaatteensa märiksi. Eipä löytynyt mistään miehelle yöpaitaa. Niinpä hän päätti ostaa tarjoilijattarelta naisen pitsipaidan. Kauppoja ei meinannut millään syntyä naisen vierastaessa ajatusta. Illan tullen hän kuitenkin suostui. Lampén oli oikein tyytyväinen väljässä, viileässä paitasessaan.

Eipä hän malttanut pysyä sisätiloissa, vaan tuli ulos soittelemaan viuluaan. Paikalle sattuneita akkoja tapaus kiinnosti:

- Tässäkö se mustalainen assuu?

-Tässä.

- Ja viuluaan kitkuttaa. Mitäpä se mustalainen muutakaan tekisi joutessaan.

- Niinpä vainenkin.

- Akkasa paijassako se mustalainen völlehtii?

- Akkanj.

- No niillä on metkusa! Arvoohan sen pakanat! Käsvarret punaisina ja paljaina, kuin - sanonko minä?

- Elekee sannoo!

Päijänteen suurinta ulappaa kuvatessaan Lampén heittäytyy runolliseksi. "Mutta kun keskikesän tyynet tai leppoisat tuulet vallitsevat, silloin Tehi kuten hellä äiti kutsuu ja houkuttelee luokseen."

Hän kuvailee saaret, hiekkarannat, maisemat, vesien kalarikkaudet, metsien riistat.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on keino, millä retkeilijät saivat eväänsä säilymään kylminä. Kirjailija kertoo suorittaneensa veden lämpötilamittauksia, ja syvimmissä syvänteissä kesälläkin, pintaveden ollessa yli 20 astetta, lämpötila oli lähellä + 4 astetta. Niinpä retkieväät ja -juomat laskettiin korissa narun varassa alas, mistä ne tarvittaessa nousivat "huurteisina" käyttöön.

Niteen selkämys oli nahkaa. Maukasta, luullakseni. Kirjallinen koiramme ahmi sitä, ennen kuin ehdin hätiin. Hän oli aikaansa edellä - vasta viime vuosina ovat lukukoirat tulleet tunnetuiksi.

Eduskunnasta lomalle

Kiire vieraslajien kitkentään, Juha Mäenpää?

Huoltohomma

Oikeuskansleri otti tutkittavakseen automaatit. @thpoysti #KELA #Kansaneläkelaitos #Verohallinto

Viikon 25 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Leo Tolstoi: Lapsuus, poikaikä, nuoruus  ( 1852 - 57, suom. 1952 )


Sholohovin jälkeen teki mieli kurkistaa vallankumousta edeltäneeseen aikaan. Siihen tarjosi mahdollisuuden Tolstoin esikoisteos, mikä sattui lojumaan kesäpaikan hyllyssä. 

Kirjahan on omaelämänkerrallinen, missä rikkaan "kreivillisen" maalaiskartanon poika kasvaa ja kehittyy vähitellen huomaamaan asemansa eron alempisäätyisiin nähden sekä eron naissukupuoleen nähden. Kartanossa palveleviin maaorjiin Tolstoi kiinnittää huomionsa ohimennen eikä hänen myöhemmästä pyrkimyksestään orjien vapauttamiseksi ja köyhien auttamiseksi tässä teoksessa vielä näy kuin kevyitä ajatelmia.

"Mitä siitä, että me olemme rikkaita ja he ovat köyhiä? -ajattelin.- Ja millä tavoin siitä seuraa, että on välttämätöntä erota? Miksi emme jakaisi tasan sitä, minkä omistamme?"

Maaseudun luonnon kuvaus on vivahteikasta ja tunnelmallista. Kartanon tapa toimia ja sen omistavan luokan joutilas elämäntyyli tulee hyvin esiin. Mielenkiintoisia persoonia kuvataan, ja Tolstoin psykologinen silmä on oivaltava.

"On omituista, miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen kaltainen, mutta siitä asti kun lakkasin olemasta lapsi, usein tahdoin olla lapsen kaltainen."

Viikon 24 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Mihail Sholohov:  Aron raivaajat ( 1932, suom. 1960 )

Nobel-palkinto 1965

Vintin kirjahyllyjen raivauksesta tarttui pölyttynyt Aron raivaajat lukupöydälleni - siis sohvalleni/sängylleni. Ajallisesti kertomus sijoittuu 1930-luvun Neuvostoliittoon, missä oli menossa vaikea maatalouden kollektivisointi. Vaikea siinä mielessä, että maatalousolot olivat melko alkeelliset vaihdellen suurtilallisista ( kulakit ) ja "keskiäveriäistä" yksityisomistajista tilattomiin, köyhiin maatalouden työntekijöihin.

Kirja kuvaa elävästi, eikä niinkään ihannoivasti, muutosprosessin etenemistä ja takaiskuja. Ihmiskuvauksissa Sholohov nostaa esiin mainioita persoonia, ja voi hyvin kuvitella hänen löytäneen hahmonsa perustyypit todellisesta elämästä. Muuttihan hän asumaankin lapsuutensa seuduille Donin kasakoiden alueelle.

Vaikka kirja edustaa "mestarillisesti sosialistista realismia", ei siinä bolsevikeista luoda ihanteellisia mallikansalaisia "maailmanvallankumouksen" palvelukseen. Silti pohjimmiltaan kolleksivisointi näytetään vapaaehtoisena, mutta toimivana tulevaisuuden ratkaisuna. Valitettavasti jää kyllä kertomatta se, miten Stalin teloitutti 2,5 miljoonaa kulakkia luokkavihollisina heidän vastustettuaan "vapaaehtoista" kollektivisointia.

Tämän ajan kuohunta USA:ssa, ja meilläkin, rotusyrjinnästä, kiinnitti huomioni erääseen dialogin kohtaan kirjassa. 

"Kun rikomme kaikki rajat, niin minä ensimmäisenä ehdotan: - Menkää naimisiin erirotuisten kanssa! Silloin ihmiskunta sekoittuu ja maailmasta poistuu sellainen häpeän aihe, että jokin on iholtaan valkea, toinen keltainen ja kolmas musta, eivätkä valkoiset voi soimata toisia heidän värinsä takia ja pitää heitä itseään alempiarvoisina."

Politiikka on eri laji

Keskustan parkkipaikalla on ollut aina toimintaa.

Viikon 23 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Jan Ivar Billow:  Sininen naamio ( 1960 )

Kesän alkaessa, ja puutarhojeni vaatiessa yhä enemmän askareita, lukeminen on jäänyt taka-alalle. Käydessäni lapsuudenkodissani, löysin ( siis vaimoni löysi ) seikkailukirjan, jonka olin saanut puoli vuosisataa sitten.

En muista lapsena lukemastani mitään. Kansikuva vaikuttaa tutulta. Luultavasti olin sen ikäisenä aivan "lyötynä" tarinasta. Olihan siinä seikkailua, jännitystä, hämäräperäisiä, pimeitä paikkoja, naamioitumisia, poikajengi jne.

Kirjailija, josta en löytänyt googlettamalla mitään, on  selvästi tiennyt tarinan alun merkityksen lukijan jatkohaluille. Pian alkusivuilla esitellään tyylipuhdas sankari Ville:

"Hänen ryhtinsä ja käyntinsä oli kuin ainakin harjaantuneen voimistelijan, ja siniset silmät, jotka katselivat koululakin lipan alta, ilmaisivat älyä ja valppautta."

Ja rikos tapahtuu myös alkusivuilla. Sitä jokseenkin saamattomat poliisit pyytävät Villeä tutkimaan. Epäillyt puolestaan kuvataan tupakoitseviksi, murrosäänisiksi, honteloiksi ja laihahkoiksi iholtaan kellahtaviksi ja näppyläisiksi, syyläisiksi, arpisiksi, yksisilmäisiksi jne.

Ville naamioituu "salaperäiseksi kulkijaksi", joka soluttautuu jengin romuvaraston loukossa sijaitsevaan tukikohtaan ja piankin voittaa porukan luottamuksen päästen johtajan asemaan.

Eipä kulu kauankaan, kun hän on saanut heidät katumapäälle pahoista teoistaan, ja kasvatus oikeille raiteille alkaa. Villen näkemys on nimittäin se, että pahoille teille joutuminen johtuu vain onnettomista olosuhteista ja varsinkin turmelevista rikos- ja gangsterikirjoista ja -lehdistä sekä rikoksia esittelevistä elokuvista. Pohjimmiltaan he ovat kaikki kunnon poikia.

On uskomatonta, miten on kuviteltu "sakilaisten" kättelevän kohteliaasti tavatessaan, puhuvan kirjakieltä, pitävän kokouksiaan noudattaen kokousjärjestystä puheenvuoroineen ja päätöksineen. Kirjailijalla ei ole ollut mitään kosketusta nuorten todellisuuteen. Hän on lähtenyt tarinoimaan armollinen, valistava kasvatusasenne mielessään.

1960-luvulla ei varmaan käsitettä tietosuoja vielä tunnettu. 15-vuotias koulupoika saattoi siis soittaa sairaalaan ja koululle saadakseen selville rikoksesta epäilemänsä nuorukaisen nimen. Eipä oikein uskottavalta tunnu - mielikuvitus on rajaton.

Kirjailija antaa poikajengille esimerkillisen tulevaisuuden kuvan. He ryhtyvät yrittäjiksi. Firma suorittaa asiointipalveluja. He ryhtyvät innolla toimeen. He siistivät ulkonäkönsä ja elämäntapansa. Ja ansaitsevat omaa rahaa.

Kiinnostavaan nuortenkirjaan on hyvä vielä lisätä pelastettavaksi prinsessa, tällä kertaa kaunis Katinka, joka oli joutunut kiertelevän Sirkus Tivolin orjuuteen. Sirkuksen jännittäviä ohjelmanumeroita kuvattiin sivukaupalla. Ja sirkuksesta sitten lopulta löytyivät kaupungissa ilmenneen rikosaallon todelliset syyllisetkin.

Mitä opin tästä kasvattavasta teoksesta. - Älä lue vanhoja seikkailukirjojasi!

Viikon 22 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Hukkuneita toiveita ( 1990, suom 1992 )

Vielä kerran Westlake: Rikollisen aarre on kaivettuna kirjaston taakse maahan eräässä pikkukaupungissa, joka hyljättiin rakennettavan tekojärven tieltä. Aarre odotti ottajaansa yli kymmenen metrin syvyydessä.

Dortmunder kumppaneineen värvättiin rahoja nostamaan, ja kuten arvata saattaa, yritykset epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen. Lopulta Dortmunder kieltäytyi enää menemästä veteen. Ja niinpä mukaan pestattu ammattisukeltaja vei salaa aarteen päätyen Karibialle hotellinpitäjäksi.

Tarina oli täynnä nautittavia, humoristisia yksityiskohtia ja juonen käänteitä.

Kari Välimäki:  Naavakuusikon tarinoita - isopeikko kertoo  ikimetsän asukkaista ( 2020 )

"Lopulta kaikki elämä on satua."
Niin kuin kaikki sadut nämäkin ovat opettavaisia, kasvattavia. Ne sopivat luettaviksi kaiken ikäisille - jotka ovat vastaanottavaisia ja jotka uskovat, "että ihmeitä tapahtuu ja että ihmettely on arvokasta."

Jotkin tarinat ovat erikoisen herkullisia. Välimäki on nautiskellut tutuilla sanonnoilla ja sovitellut niitä kertomukseensa. Esimerkiksi "Kissanpäivät", jossa karhu pyyhkii kissalla pöytää, kettu pesee sen ja toteaa henkiä sillä vielä olevan jäljellä, kissa tietenkin kehrää villalankaa nurkassaan villakoirista, kiertelee kuumaa puuroa, ja "napsii kiitoksia elääkseen"; kissan viikset!, katin kontit! ja kissa vieköön! tietysti mukana sekä se, että pimeässä kaikki kissat ovat harmaita, puhumattakaan hiiristä pöydällä tanssimassa, kun kissa ei ole kotona - niin kissako kielen vei?

Tunnetuista eläinsaduista Välimäki velmuilee uusia versioita tai jatko-osia. Kuten esimerkiksi karhun ja ketun kalakeljuiluista ukolle, jonka kuorman ne aikanaan tyhjensivät. Tässä satu saa jatkon. Karhu on kahminut ylenpalttisen kalasaaliin eikä jaksa ketunkaan avulla syödä kaikkea. Niinpä he keksivät viedä loput ukolle, joka riemastuu pahanpäiväisesti, koska hän huomasi lahjakalojen olevankin peräisin hänen omasta kala-altaastaan.

Tarinoiden taustalla on syvä ymmärrys luonnon monimuotoisuuden tärkeydestä ja huoli ihmisten piittaamattomuudesta ja luontoa tärvelevästä toiminnasta. Välimäki ei saarnaa, vaan lempeästi sadun keinoin osoittaa pehmein ottein sanomansa.

Kasvatusinnovaattori

Kaikkien alojen erityisasiantuntija #JariSarasvuo

Sanan valta

Vapaa sana vaarassa?