Viikon 16 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Donald E. Westlake: Kukaan ei ole täydellinen 
                                    ( 1982, suom. 2003 )

Palautuakseni Nerudan jälkeen luin tämän virkistääkseni huumorintajuani naurettavan nokkelilla juonenkäänteillä, joita Westlake tunnettuun tyyliin tarjoaa Dortmunder-kirjoillaan.
Aina kun Amsterdam Avenuen O.J. Baarin ja Grillin takahuoneessa sovitun porukan kanssa lähdetään keikalle, Dortmunderin nerokkaasta suunnitelmasta huolimatta jotakin menee pieleen. Niin tälläkin kertaa. 
Kirja vilisee omaperäisiä persoonallisuuksia, joiden toilailuja on hauska lukea. Miksi sitten aina epäonnistutaan. Dortmunder syyttää Andy Kelpiä, mutta totuus lienee kirjailijan pohjimmaisessa ajatuksessa, että pahan pitäisi lopulta saada palkkansa ja rehellisyyden voittaa - useimmiten. 

Aili Simojoki:  Yönmusta kesä   ( 1988 )

Tämä kirja on napattu vanhan anoppini varastosta, jossa hänellä on lukemattomia kirjoja. Kirjan takakansi lupaa "äärimmilleen kiristyvää jännitystä, koska kesämaiseman pinnan alla kulkee väkivaltaisen kuoleman yönmusta pohjavirta." Siksi kähvelsin teoksen.

Lukiessa mieleen nousivat vanhat kotimaiset elokuvat, jotka esittelevät perinteiset maalaiskylän ihmissuhteet isäntineen, emäntineen, opettajineen ja rovastineen. "Äärimmilleen kiristyvä jännitys" oli kirjailijalle tavoittamaton kuvitelma, mikä on ymmärrettävää johtuen hänen "kiltistä" ja kirkollisesta porvaristaustastaan. Nimi Simojoki tuo väkisin mieleen arkkipiispan. Niinpä osoittautui, että Aili oli Martin sisar. 
Nykyajan käsitys jännityksestä on myös ihan eri kuin viime vuosisatainen. Päähenkilön surutyö kuolleen puolison johdosta oli ainut todentuntuinen kuvaus. Sen sijaan murhamysteerin syyllisehdokkaiden ehdottelu ei ollut lähellekään Agathan veroista. Panen tämän kirppikselle menevien joukkoon.

Björn Kurtén:  Viattomat tappajat  ( 1988 )

Otsikosta saattaisi kuvitella kyseessä olevan toimintaleffan käsikirjoitus, mutta sisältö on aivan muuta. Kirjoittaja oli tiedemies, paleontologi, jolta fiktiokin on sujunut.
Ostin kirjan kirjaston poistomyynnistä. Sen tieteellinen anti on ehkä yli kolmenkymmen vuoden takaisena osittain vanhentunut ( ainakin DNA-tutkimuksen osalta ), mutta muuten se on mielenkiintoinen.

Aluksi Kurtén keskittyy Darwinin väärinymmärtäjien torjuntaan ja tieteenfilosofian kysymyksiin; ei ole väärin muuttaa käsitystään; "joka etukäteen tietää lopputuloksen, saa aikaan pseudotiedettä." Occamin partaveitsi: "Yksinkertaisin selitys on paras... lause toimii edelleenkin kaiken kokeellisen tutkimuksen ensimmäisenä ohjenuorana."

Biologiassa hän tyrmää essentialismiajattelun: joka lajilla tai rodulla on tietty, muuttumaton perustyyppi. Ajattelusta voi seurata rasistisia tai seksistisiä linjauksia ihmisyhteisöissä: "neekeri on neekeri, nainen pysyköön keittiössä.." 
Darwinin populaatioajattelussa sen sijaan "kaikki elollisessa maailmassa on ainutlaatuista: yksilö on tärkeä, ei "tyyppi."

Korjatakseen kehitysoppiin liittyviä harhakäsityksiä ( evoluutio on progressiivista, evoluutio johtuu sattumasta ) Kurtén kertaa Darwinin teorian viisi eri perustetta:
1. Maailma ei ole vakiotilassa, vaan siinä tapahtuu alati muutoksia.
2. Nykyään elävillä eliöillä on yhteinen alkuperä alkutyypeistä jatkuvan lajiutumisen kautta.
3. Evoluutio tapahtuu asteettain, ei niinkään hyppäyksittäin.
4. Kantalajista syntyy kaksi tai useampia lajeja lajiutumalla siten, että yhden lajin kaksi populaatiota kehittyy vähitellen eri suuntiin.
5. Evoluutiomuutokset syntyvät luonnonvalinnan kautta, perimän muuntelun johdosta tietyt yksilöt populaatiossa saavat ominaisuuksiensa vuoksi enemmän jälkeläisiä kuin toiset; nämä ominaisuudet tulevat siten yhä yleisemmiksi.

Seuraavaksi Kurtén tarttuu biologin silmin Nils Holgerssonin ja muiden peukaloistarinoiden tai jättiläistenkin maailmaan. Jos ihminen todella pienennettäisiin pikku-ukoksi, hän ei voisi toimia kuten normaalikokoinen, ei älyllisesti eikä fyysisesti. Solujen koko rajoittaisi niiden määrää; aivot pienenisivät ( älykkyys rajoittuisi ), näkökyky heikentyisi, suhde painovoimaan ja ympäristöön yleensä muuttuisi ( voisi kävellä veden päällä kuten vesimittari ) jne.

Paleontologina kirjailija tietysti keskittyy fossiileihin ja tuokin esiin mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi kaksiulotteiset eläimet Australiassa, jotka ovat ensimmäisiä monisoluisia eliöitä prekambriselta ajalta miljardien vuosien takaa. Ne olivat lituskaisia ja niiltä puuttuivat sisäelimet. Aineenvaihdunta tapahtui suoraan ihon läpi.

Tansaniassa tulivuoren tuhkaan on kivettynyt kahdella jalalla kävelleen hominidin jalanjäljet noin 3,6 miljoonan vuoden takaa. 
Aivan omalaatuinen jälkikokoelma löytyi Australian Queenslandissa seuduilta, missä dinosaurusparvien liikkeitä on voitu seurata liitukauden kerrostumassa jättiläiskokoisen petodinosauruksen hyökätessä.
Kurténin mielestä dinosaurukset olivat korkealle kehittyneitä eläimiä, monessa suhteessa pitemmällä kuin nykyiset lajit. Eliväthän ne maapallolla 125 miljoonaa vuotta.

Kirjan nimikkotarinassa Kurtén tuo esiin sapelihammaskissojen todennäköisen sukupuuttoon kuolemisen syyn. Ne erikoistuivat tiettyihin saaliseläimiin, joiden kadottua syystä tai toisesta, tuhoutuminen kohtasi.

Suorastaan herkullinen on tarina arovisentistä, joka pakastui jääkauden aikana n. 36 000 vuotta sitten ikiroutaan. Se säilyi lähes täydellisenä Siperian ja Alaskan välisellä alueella. Siinä näkyivät kuoleman aiheuttajan ( leijonan? ) raatelujäljet, mutta suuri osa oli ehjää. Kullankaivajat löysivät visentin 1979, ja se saatiin talteen pakasteeseen. Kun se sitten sulatettiin, tunntui lihassa selvä naudan lihan tuoksu. Kirjailija pääsi maistamaan muutaman lusikallisen siitä valmistettua muhennosta. Maku oli erinomainen! ( Vissi epäilys herää jutun todenperäisyyteen. )

Trump-on-the-Roof

Onko sijaa majatalossa?

Totuuden puhujille on Valkoisessa talossa yleensä käynyt huonosti. Guess who's next? #AnthonyFauci #DonaldTrump

Viikon 15 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni  ( 1974 )

Nerudan muistelmateos sopii hyvin jatkoksi luettuani vähän aikaa sitten Heikki Hiilamon Chilen tapahtumista kertovan Näkymättömät sankarit sekä Marquesin kirjan, missä Miguel Littín käy salaa filmailemassa mm. Isla Negrossa, Etelä-Chilessä Pablo Nerudan taloa. Kirjoissa kävivät myös hyvin ilmi diktatuurin ja Nerudan kuoleman jälkeisen ajan käytännöt ja tunnelmat Chilessä.

Yritin Google Mapsilla etsiä kyseisen talon paikkaa, mutta en aivan päässyt "ajamaan" Street Viewillä sinne asti. 

Nerudan museo on näillä main. 

Nerudan talon lähellä on tämä "luola".

TV-sarja Hiilamon kirjan perusteella.

Kirja kattaa Nerudan elämänkaaren lapsuudesta aina viimeisiin päiviin asti. Lapsuuden Temucon luonto vaikutti vahvasti Nerudan, oikeastaan Neftali Reyes, kehitykseen. Hän oli ilmeisen varhaiskypsä ja lahjakas, sillä ensimmäisen julkaisunsa hän sai jo 13-vuotiaana temucolaisessa lehdessä.

Lukiovuosien jälkeen hän kirjoittautui 1921 Santiagossa yliopistoon tarkoituksena valmistua ranskankielen opettajaksi. Mutta runous vei miehen, ja hän liitttyi mustanpuhuvana, isänsä rautatieläisen viitassaan, "taiteilijaelämään", missä nälän ja köyhyyden korvasivat intomielisyys, viini, laulu, naiset ja erikoiset ihmissuhteet.

Neruda muistelee muutamia tapaamiaan originelleja. Eräs keräsi ennakkosuostumuksia saada hypätä henkilön kuoltua tämän arkun yli. Ja niin todella tapahtui vainajan omaisten suureksi ällistykseksi.
Toista erikoikoista persoonaa kutsuttiin "Rakkaaksi Ruumiiksi" hänen äärettömän laihuutensa tähden. Kerran vuodessa hänelle järjestettiin ruumiinvalvojaiset ravintolassa, minkä jälkeen hänet vietiin hautausmaalle ja jätettiin sinne.
Muuan oli fiksoitunut lehmään, jota kuljetti mukanaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa, kirjoitti jopa kirjoja siitä. ( Tulee väkisinkin mieleen Miina Äkkijyrkkä. )
Näistä yhteenvetona Neruda ajatteli:
"... hulluus, tietynlainen hulluus, kulkee usein käsi kädessä runouden kanssa. Aivan kuten erittäin järkevän ihmisen saattaisi olla hyvin vaikeaa olla runoilija, runoilijan voisi olla hyvin vaikeaa järkevä ihminen. Kuitenkin järki voittaa aina, ja järjen, joka on oikeuden perusta, tulee hallita maailmaa."

Nimeä Pablo Neruda hän alkoi käyttää salatakseen kirjoittamisensa isältään, joka ei hyväksynyt sitä. Ensimmäisen kirjansa julkaisemiseksi hänen oli myytävä lähes kaikki omistamansa - huonekalut, pukunsa, isältä saamansa kellon ja vielä lainattava, saadakseen painatuksen maksetuksi.

Opiskeluaikanaan saavuttaman maineensa vuoksi, Nerudalle tarjoutui mahdollisuus päästä ulkomaille Chilen konsuliksi eri maihin. Alkoivat vaellukset  itään: 1927 hän lähtee Lissabonin, Madridin, Pariisin, Marseillesin kautta Rangoonin kunniakonsuliksi.  Sitten siirto Ceylonin Colomboon, Bataviaan Jaavalle ja lopulta Singaporeen. Tänä aikana hän hioo tyyliään ja julkaisee jatkuvasti Ranskassa ja Espanjassa.

1932 hän palaa takaisin Chileen, mutta pian diplomaatin ura jatkuu Buenos Airesissa ja Madridissa, kunnes hänet erotetaan Espanjan kansallissodan pyörteissä virastaan. Myöhemmin kansanrintaman voitettua vaalit Chilessä hän toimii vielä konsulina Pariisissa. Kaiken aikaa hän kirjoittaa ja julkaisee ahkerasti.

Sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoi maanpakolaisuuden aika. Hän oli nyt vainottu kommunisti, ja punaväriset lasit päässään antavat vaikutuksensa muistelmiinkin:

"Minä rakastin neuvostomaata heti kun sen näin ja ymmärsin ettei se ollut ainoastaan antanut moraalin oppituntia inhimillisen elämän kaikilla aloilla, se oli osoittanut uusien ratkaisujen mahdollisuuden ja näyttänyt miten tekemisen ja jakamisen tiellä mennään eteenpäin... Koko ihmiskunta tietää että siellä rakennetaan suunnatonta totuutta, ja maailma odottaa hämmästyneen jännittyneenä mitä mahtaa tapahtua."

Muistelmia lukiessa hiipii mieleen tuntuma tai vertauma pohjalaiseen itsekehuun ja vaatimattomuuden puutteeseen. Neruda kertoo tavanneensa lähes kaikki aikansa kirjalliset ja taiteelliset suuruudet, politikot ja valtionpäämiehet. Laaja, ansiokas tuotantonsa antaa hänelle tietysti oikeudet kirjoittaa "runouteni tästä ja runouteni tuosta" puolesta.
Merkittävien ystävien lisäksi hän kertoo myös ( sivaltaen ) vastustajistaan, jotka käyttäen nykyäänkin yleisiä "trollauskeinoja" tai valeuutisia yrittivät kampittaa hänet asemastaan - myös Nobel-palkintoehdokkuudestaan.

Mielenkiintoinen yksityiskohta: Kun hän linnoittautui taloonsa lehdistöä paetakseen, hän ruokavarojen lisäksi hankki myös ajankulukseen Simenonin dekkareita ( ! ).

Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta, mikä huojentaa mieltäni, koska olen saanut ihmettelyä osakseni kuvattuani nukkejamme julkisilla paikoilla:

"Olen kerännyt kotiini pieniä ja isoja leikkikaluja joita ilman en voisi elää. Lapsi joka ei leiki ei ole lapsi, mutta mies joka ei leiki on kadottanut hänessä sykkineen lapsen, ja se on hänelle kipeä menetys."

 Allende

Muistelmat saavat surullisen lopun. Neruda teki työtä Salvador Allenden hyväksi, joka valittiin Chilen presidentiksi. Toimet köyhän kansanosan hyväksi, mm. kuparin kansallistaminen, nostattivat oikeistolaisen vastarinnan ja lopulta sotilasvallankaappauksen. Allenden murhasivat chileläiset sotilaat pommittamalla presidentipalatsia.

"Minun kirjoittaessani näitä rivejäni vain kolme päivää on ehtinyt kulua niistä sanoinkuvaamattomista tapahtumista jotka aiheuttivat  minun suuren toverini, presidentti Allenden kuoleman, Hänen murhastaan vaiettiin. Hänet haudattiin salaa."

Kahdentoista päivän kuluttua Neruda kuolee ja fasistit ryöstävät ja tuhoavat hänen kotinsa.

Nobel-palkinto 1971

Viikon 14 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Heinrich Böll:  Suojaverkko   ( 1979, suom. 1982 )

Näinä aikoina, kun terrorismia esiintyy eri muodoissa keskellä länsimaistakin elämänpiiriä, ja erilaisia turvatoimia on viritetty pitkin arkielämämme ympäristöjä, tuntuu kummalliselta tätä kirjaa lukiessa todeta, ettei juuri mikään ole muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa. 
Koronaviruksen takia karanteenissa olo muistuttaa etäisesti kirjan Tolmin perheen eristyneisyyttä turvatoimien ympäröimänä. Jatkuva joka askeleen vartiointi, joka puhelun tai keskustelun enemmän tai vähemmän salainen kuuntelu alkaa rassata hermoja, ei yksin perheessä, vaan myös tuttavapiirissä ja asumisyhteisössä.

  

                                                                             
Böllin ilmaisutapa vaatii keskittymistä. Hän kuvaa henkilöidensä ajatusvirtaa lomittuneena suoraan dialogiin. Kukin henkilö saa vuoronsa, joten näkökulmat tapahtumiin muuttuvat.  Varakkaan pariskunnan lapset tuottavat ongelmia. Heillä on taipumusta vasemmistolaiseen ääriaktivismiin. Poika on joutunut jopa vankilaan. Tyttärellä on aviollisia ongelmia. Perheystävä vaimoineen on joutunut pakenemaan "maan alle" terroristiyhteyksien takia.

Böll tuntuu nähneen yhteyden terrorismin kehittymisen ja saksalaisen sodanjälkeisen "talousihmeen", kapitalismin välillä. Keskustelu herra Tolmin ja hänen hierojansa Blurtmehlin välillä:

"- .. saanko tehdä teille vielä yhden kysymyksen, suokaa anteeksi röyhkeyteni - mikä teitä hämmästyttää eniten tässä maailmassa?
- Eniten, eniten minua hämmästyttää köyhien kärsivällisyys."

Nobel-palkinto 1972

Böll kritisoi kirjassaan myös katolista kirkkoa ja pappeja kierouttavaa selibaattia. Nyt aionkin seuraavaksi lukea kevennykseksi papista, josta olen aina tykännyt, niin uskonnoton kuin olenkin:

Giovanni Guareschi:  Isä Camillon kylä  ( 1948, suom. 1962 )

Ensimmäisiä isä Camillo-kirjoja luin muistaakseni jo koulupoikana. Olen hankkinut niitä kirjastooni aina, kun jossakin niitä on ollut saatavilla. Tämäkin löytyi kirppikseltä.

G.G. on onnistunut valtavan hyvin ja humoristisesti kuvaamaan kahden "erimerkkisen" voiman toisaalta vastakkaisasettelua, toisaalta vetovoimaa ja riippuvuutta toisistaan. Isä Camillo edustaa katolista kristillisyyttä, "taantumusta", Peppone punaista "edistystä", kommunismia.

Isä Camillo keskustelee kirkkonsa Kristus-patsaan kanssa, joka edustaa kirjailijan mielestä hänen  omaa Kristustaan - hänen omantuntonsa ääntä. Kristus ohjaa keskusteluissa isä Camilloa hairahtumasta liian omapäisiin tempauksiin, mihin hänellä on kiivasluonteisena taipumusta.

Käydessään keskustelua kirkonkellojen kuuluvuuden merkityksestä isä Camillo tulee tokaisseeksi ajatuksen, jolla on merkitystä yhä nykyisen somevouhotuksenkin aikana:

"Mutta ihmiset ovat kovakorvaisia, ja kelloja tarvitaan ennen kaikkea juuri ihmisten kutsumiseen. Ihmisille on puhuttava äänekkäästi: laumat kuuntelevat vain sitä, joka pitää suurinta meteliä."

Pormestari Peppone toimii vasemmistolaisten äänitorvena. Kerran kylään oli tulossa vapaamielisten liberaalien edustaja puhumaan torilla. Sehän oli ennenkuulumatonta kommunistien hallitsemassa kylässä:

"Kas tässä nyt näette tasavallan vaarat!" tuumi Peppone. "Kuka lurjus tahansa voi ryhtyä puhua paasaamaan julkisella torilla!"

Joulun alla isä Camillo oli ehostamassa jouluseimen hahmoja, kun Peppone vaivihkaa liittyi seuraan. Kun alkoi olla valmista isä Camillo asetteli kaiken paikoilleen:

Tämä tässä on Pepponen poika, tämä on Pepponen vaimo, mutta tämä on itse Peppone", myhäili isä Camillo ja kosketti viimeksi aasia.

"Ja tämä taas on isä Camillo!" huudahti Peppone, otti käteensä pienen härkäveistoksen ja liitti sen ryhmään.

"Hm! Eläimet ymmärtävät aina toisiaan", tuumaili isä Camillo.

Kaikki eivät ole tykänneet tästä kirjasta. Eräällä sivulla oleva kirjoitus paljastaa jonkun olleen kauan sitten hyvin kyllästynyt äidinkielen tunnilla tämä kädessään.

Uhmakas

Ei pelkää se, joka pelaa! #Lukašenka #Valkovenäjä

Viikon 13 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Pasternak ehkä pelastui Stalinin puhdistuksilta käännettyään gruusialaisia runoja, joista gruusialainen Stalin piti. Ehkä siksi seuraavaksi kirjakseni tarttui gruusialaisia kansansatuja sisältävä

Käärmenuorukainen   ( suom. 1980 Kyhälä-Juntunen, Raunio )

Näitä tarinoita ei nykyään voisi suositella lapsille opiksi ja ojennukseksi. Moni satu alkaa oikeaoppisesti "Olipa kerran".

Olipa kerran - niin ainakin kerrotaan - kuningas / köyhä mies / ukko ja akka, joilla oli tytär / poika / kolme poikaa. Saavuttaakseen jotakin ( päästäkseen kuninkaaksi, saadakseen prinsessan, rikastuakseen ) poikien piti suorittaa jokin erikoinen tehtävä / kolme tehtävää, mistä vanhin veli ei koskaan selviytynyt, ei keskimmäinenkään, nuorin sensijaan aina suoriutui. Tavallisesti hänen piti myös nitistää verisesti sadun pahikset hakkaamalla paloiksi, polttamalla roviossa, hukuttamalla jne. kunnes saattoi elää onnellisena elämänsä loppuun asti hätäpäivää näkemättä. 

Paha saa saduissa oikeaoppiseti aina palkkansa. Samoin tuomitaan ahneet papit ja rangaistaan tyhmyydestä ja laiskuudesta.

Piirrokset Gulla Kaladze

Halldór Laxness:  Atomiasema  ( 1948, suom. 1955 )

Kirjan tarina on yksinkertainen. Maalaistyttö tulee kaupunkiin "piikomaan". Ihmettelee erilaista elämää. Tapaa miehen. Menee maalle takaisin synnyttämään. Palaa kaupunkiin. - Aika tavallinen kertomus.
Mutta Laxness ujuttaa tapahtumiin melko suoraviivaisesti  näkemyksiään taiteesta, uskonnosta, politiikasta, yhteiskunnasta. 

Esimerkiksi taiteesta:
"...mielestäni ei missään paljastu niin suurta luonnonhalveksuntaa kuin maisemamaalauksessa... sen joka aikoo maalata minun taloni, ei sovi aloittaa turvekatosta, hänen on aloitettava sisältä eikä ulkoapäin, aloitettava asukkaiden sieluista."

Tai uskonnosta ( pappi tytölle lasta kastettaessa ):
"Älä sinä vähääkään välitä siitä mitä huuleni tulevat lukemaan kastekirjasta, ajatuksissamme kastamme hänet vihreän kedon nimeen, josta elonkaikkeus on lähtöisin."

Ja politiikasta:
"Vaikka maalaiset kuulevat heidän ( politiikkojen ) julistavan toisiaan maan häpeäpilkuiksi, ja aina eittämättömin todistuksin, ei heidän mieleensä juolahdakaan uskoa kummankaan puolen syytöksiin, yhtä vähän kuin heidän päähänsä pälkähtäisi uskoa papin julistukseen saarnatuolista."

"Politiikot vannoivat täällä pohjoisessa kesällä kalliit valansa kuten talvella etelässä: Islantia ei myydä, kansaa ei petetä, ei rakenneta atomiasemaa jossa islantilaiset surmattaisiin yhdessä päivässä..; he vannoivat maan, kansan ja historian kautta, kaikkien jumalien ja pyhien asioiden kautta joihin sanoivat uskovansa; vannoivat äitinsä kautta; mutta ensi sijassa kunniansa kautta. Ja silloin tiesin sen ( myynnin ) tapahtuneen.

Nobel-palkinto 1955

Eristys & edistys

Minäkuva

Taitaa olla huippu-urheilu syypää siihen, että joku voi kuvitella kokonaisen kansan pettyvän ratkaisuunsa, vaikka EVVK. Tosin urheilijalla saatta olla alun perin alttius moiseen, tyytymättömyys itseen ennen kuin on muihin nähden piirin paras, Suomen tai Euroopan mestari - Maailman paras innokkaiden kannustajien, fanien, sponsorien ja muiden hyötyjien tuella tietenkin.

Viikon 12 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Viime viikon ainoan kirjan kahlaaminen kesti tämän viikon puolelle. Oli koronaa ja muuta sellaista viivästyttävää. Sitä paitsi nakkasin kirjan alkuviikosta kädestäni, sillä sen henkilögalleria oli aivan hengästyttävän runsas - ja vielä venäjänkielinen. Eihän tuollaista yksinkertainen sielu hallitse. No, otin sen uudelleen käsittelyyn.

Boris Pasternak: Tohtori Živago ( 1957 )

Tämän hetken koronakauhistelut ja pandemiapelot eivät ole mitään verrattuna Živagon ajan vallankumouksen vaiheiden vaikeuksiin Venäjällä/Neuvostoliitossa. Muotisanaa käyttääkseni "hyytävästi" kirjan kertomukset sopivat karanteenilukemiseksi. Lopulta kirjaa ei malta päästää käsistään edes ruokatauoiksi. Ja sitten kun oikeastaan tarina ydinosiltaan on jo kerrottu, sitä jatketaan ja jatketaan.

Pasternak on mestarillinen luonnon kuvaaja:

"Aurinko siristelee unisena öljynkiiltoisia silmiään, unisena katselee metsä neulasripsiensä alta, lätäköt kiiltelevät puolen päivän aikana kuin sula rasva. Luonto haukottelee, venyttelee, kääntää kylkeään ja nukahtaa jälleen."

Ihmiskuvaus on eloisaa, syvältä luotaavaa - joskus yli hilseen menevää:

"Seinälle lankesi hänen varjonsa, josta heijastui itsevarjelun avuton jännittyneisyys."

Pasternak oli syntyjään juutalainen. Juutalaisuudesta käydään kirjassa keskustelua. Siinä viitataan evankeliumiin, missä todetaan, ettei Jumalan valtakunnassa ole kreikkalaisia eikä juutalaisia, on vain ihmisiä. Mikä tasa-arvoinen ajatus se onkaan. Silti Messias-ajatus on liittänyt juutalaiset valittuna kansana yhteen erotukseksi muista.

"Kenen etujen mukaista on tuo vapaaehtoinen marttyyrius, kenelle on tarpeen, että he vuosisatoja kestäisivät pilkkaa, että vuotaisi veri noista syyttömistä... Havahtukaa, riittää. Ei tarvitse enempää. Luopukaa vanhasta nimestänne. Älkää pakkautuko kasautumiksi, hajaantukaa laveammalle."

Kirjan tarinankerronnan kuluessa kosketellaan monenlaisia aiheita. Esimerkiksi taiteen merkitys.

"Jo kauan sitten minussa on vakaantunut ajatus, että taiteella ei tarkoiteta alaa, joka sulkee sisäänsä lukemattoman määrän erilaisia käsitteitä ja haarautuvia ilmiöitä, vaan päinvastoin jotakin suppeaa ja keskittynyttä, alkua, joka sisältyy taideteoksen hahmotteluun, siihen sovellettua voimaa tai muokattua totuutta...

Ja silloin kun tuon voiman vähäinenkin hiukkanen yhtyy johonkin enemmän tai vähemmän monimutkaiseen sekoitukseen, taiteen osuus painaa enemmän kuin kaikki muu ja osoittautuu kuvatun sieluksi ja perustaksi."

Ja mitä tulee Pasternakin poliittisiin mielipiteisiin ei seuraava hänen suosiotaan valtaapitävissä lisännyt.

"En tunne toista oppisuuntaa, joka olisi siinä määrin itsekeskeinen, kaikesta muusta eristäytynyt ja niin kaukana tosiasioista kuin marxilaisuus... Politiikka ei tarjoa minulle mitään. En pidä ihmisistä, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi totuuteen."

Hän joutui epäsuosioon, mutta Stalin piti hänen gruusialaisista runokäännöksistään, ja säästi hänet puhdistuksilta.  Nobel-palkinnon hän sai 1958, mutta luopui sen vastaanottamisesta.

Neuvokas

Tarttis tehdä jotain!

Oikea hetki

Nyt onkin otollinen aika nousta laukalle, TEHY!

Vaikeudet tulevat harvoin yksin. Väyrynen kömpii aina jostakin esiin.

Viikon 11 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.


Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Alan Bradley:  Loppusoinnun kaiku kalmistossa 

                          ( 2013, suom. 2016 )

Kylläpä meni nopeasti tämän kirjan lukaisu. Varmaan oli syynä helppo ja sujuva tyyli. Luultavasti sopisi nuorisokirjakategoriaan. Varsinkin kun päähenkilö oli "nerokas" lapsukainen, jonka ajatusmaailma ja teot olivat kaukana "normaalin" lapsen tasosta.

Hyvään nuorisokirjaan sopivat yöt hautausmaalla, tunnelit kirkon kryptaan, ruumiita ja murhayrityksiä - timantti tavoiteltavaksi, vanha rapistunut kartano hovimestareineen... Mitä voisi puuttua?

Mahtaisko nuorille mennä läpi ruostuneen lukon voiteleminen ja avaaminen nenänpielirasvassa käsitellyllä hammasraudalla tai pikkelsihaarukalla? Tai ahtaassa tunnelissa tytön peppipitkätossumainen vajaa kaksisataakiloisen kivilohkareen työntäminen? Ehkä, mutta ei enää meikävanhukselle.

Kirja loppui taitavasti jättäen lukijan arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatko-osia ennen ja jälkeen tämän on varmaan runsaasti, ja kirjailijan ja kustantajan tilit pullistelevat.

Irving Stone:  Vincent van Gogh 

                         Hän rakasti elämää   ( suom. 1982 )

Stone, "elämänkertahistorian lajityypin luoja" ( Googlen kertomaa ). Voi luoja, mitä elämänkertaa: 

"Hän ajoi ensin leveän poskensa oikealta korvalliselta alas täyteläisten huulien nurkkaukseen, sitten oikean puoliskon sieraimista lähtien, sen jälkeen..."

Näin tarkasti kuvattuna Vincentin elämänkerta muodostuu painavaksi myös fyysisesti ( 994 g ). Ja teoksen alkaessa tähän tyyliin nousee epäilys oman lukijapäättäväisyyteni riittävyydestä. Jatkoin kuitenkin kannesta kanteen ja sain haraviini käsityksen siitä, miten valtavan ponnistuksen maalaustaiteen alalla "nerouden tason" saavuttaminen voi vaatia.

Tähän teokseen upotettujen yksityiskohtien määrä, kuviteltujen lisäksi, perustuu Vincentin veljen, Theon säilyttämään veljesten väliseen kirjeenvaihtoon. Taiteilijan maalaustekniikan kehittymisen kuvaus ja värienkäytön pikkutarkka selostaminen tuntui asiaan perehtymättömästä pitkästyttävältä, mutta saattaa tietenkin kovastikin kiinnostaa asiantuntijoita.
Kirjaa lukiessa olisi kannattanut samalla katsella hänen maalauksiaan netissä enemmänkin, kuin tein.

Elämänkerta kulkee Vincentin vaiheita kronologisessa järjestyksessä alkaen Lontoosta, missä hän toimi nuorena, hyvin pukeutuneena, herrasmiehenä taideliikkeessä myyjänä. Menestyvän uran tyssäsi onneton rakkaussuhde, ja Vincent joutui vaihtamaan alaa. Hän kokeili opettajan ja saarnamiehen uraa. 
Viimeksi mainittu johdatti hänen hiilikaivosseudulle Borinageen, missä hän uhrasi kiihkeällä toiminnallaan sekä henkiset että vähäiset taloudelliset varansa surkeissa oloissa elävän yhteisön hyväksi. Ja kun olosuhteisiin ei mitään muutosta tullut eikä toivoa paremmasta tulevaisuudesta näkynyt, hän menetti uskonsa. 
"Koko puhe Jumalasta  oli lapsellista harhaa, johon yksinäinen, pelästynyt ihminen takertui ikuisuuden kylmässä, pimeässä yössä."

Joutuessaan näin totaaliseen kriisiin, hän alkoi lukea toisten ihmisten voitoista ja tappioista ja näin unohti omat vaikeutensa. Vähitellen hän lukemalla oppi tarkastelemaan omaa elämäntilannetta ja ennen muuta sitä, mihin hänen nyt olisi ryhdyttävä, mihin hän sopisi parhaiten.
Ja mitään erityistä ajattelematta hän tuli piirtäneeksi kirjekuoren taakse vanhan kaivosmiehen hahmon, ja siitä hänen kiinnostuksensa heräsi. Luonteelleen uskollisena alkoi vimmainen harjoittelu ja aiheiden tutkiskelu.

Hän muutti vanhempiensa luo Etteniin. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten Vincent saattoi elää veljensä kustannuksella eikä mennyt oikeisiin töihin. Mutta hän jatkoi raivokasta harjoitteluaan. Jälleen onneton rakastuminen ja pettymys. Muutto Haagiin.

Haagissa Vincentin ryysyinen vähävaraisuus ja hänen halunsa keskittyä köyhien ja työtätekevien kuvaamiseen johti ristiriitaan hänen varakkaiden, porvarillisten opettajiensa välillä.
"Halvennanko itseni menemällä työläisten ja köyhien ihmisten majoihin tai ottamalla heitä mallikseni. Olen sitä mieltä, että ammattini vaatii sitä."
Ristiriitaa lisäsi edelleen hänen ottaessa vaimokseen katunaisen, mikä oli skandaali. Tästäkin naisesta tuli ero ja hän muutti vanhempiensa luo, nyt Nueneniin.
Jälleen onneton rakkaus, muutto Pariisiin Theo-veljen luo. Pariisissa hän tutustui aikansa keskeisiin maalareihin.

Pariisin jälkeen seurasi ehkä hänen huippukautensa Arlesissa, missä hän maanisella raivolla ja epäterveellä työtahdilla paahtavan auringon alla maalasi tärkeimmät teoksensa. 
Lopulta voimat ehtyivät "burnoutiin" ja hän menetti mielenterveytensä raivokohtaukseen. Theon keskustelu hoitavan lääkärin kanssa:
"Tietysti hän on hullu. Mutta kaikki taiteilijat ovat hulluja. Se onkin parasta heissä. Pidän heistä sellaisina. 'Ei yksikään suuri henki ole vapaa hulluudesta.' Tiedättekö kuka niin on sanonut. Ei kukaan vähäpätöisempi kuin Aristoteles."

Hyvin pyyhkii

Nuuka mies nupajaa

Sain tänä aamuna paljon parjatulta yhtiöltä, Postilta mainosplarin, jossa yllytettiin osallistumaan pääsiäislorukilpailuun. Palkinnoksi voi voittaa arkin Tipitii-postimerkkejä arvoltaan 16 €. 

Hmm..! Kiinnostavaa! Paitsi, että vastaukset oli määrä lähettää postikortilla luultavasti á 1.60 € per kappale, plus postimerkki á 1.60 €. Niin että kaksi lorukorttia kustantaisi yhteensä 6.40 €, mikä jättäisi mahdollisen voiton arvoksi 9.60 €. Kannustavaa! Ansaintalogiikka on ihmeellinen. Pienistä puroista ne miljoonat on kerättävä.

Koska en yleensä voita arpajaisissa, päätin tällä kertaa osallistua tällä sivulla omaan kilpailuun.

Syntymästä suoriutunut

- Mitäs täällä tapahtuu?

ihmettelee tipun suu,

kun on kuoriutunut juuri:

- Onpas maailma tää suuri!

- Nyt mä olen kuoriutunut,

syntymästä suoriutunut.

 elämääni aloittelen,

pelkäämättä jaloittelen. 

Pääsiäislaulu

Ajattelin kiekaista pääsiäislaulun,

aukaisen nokkani, naamataulun,

visertelen virpomavitsoista

ja pehmeistä pajunkissoista.

Kukkoilua

Suutari pysyköön lestissään

Viiden pennin suutari voi hyvinkin tehdä markan vahingon.