maanantai 1. helmikuuta 2021

Padasjoki haastoi

 


Tipaton tammikuu! Pyh! Mutta sadan kilometrin tammikuu - se vasta jotakin!

Aloitimme vaimon kanssa projektin ja selvitimme sen leikiten. Oli yksi myrsky&matkapäivä, jolloin pidimme taukoa. Muutoin kävelimme tipallisenakin sadepäivänä. ( Eivät onneksi huomanneet kieltää kävelemästä muuallakin, esim. Pohjanmaalla. )

1. 1. 2021 Puusepänraitti, Jurva 5,5 km.


2. 1. Pikku-pappila ( paluu ),  5,6 km.


3. 1. Pappilanharju,  5,8 km.



4. 1.  Kirjastolenkki,  4,4 km.


5. 1.  Sairaalalenkki,  2,6 km.


6. 1. Kirjasto-Pikku-pappila,  3,7 km.




7. 1. Sairaalalenkki + koulu,  6,0 km.


8. 1.  Koululenkki,  4,1 km.


9. 1.  Haapalanmäki,  4,2 km.


10. 1. Pappila,  3,4 km.


11. 1. Sitten siirryttiin Padasjoelle: 
          Posti-Kirkkopuisto-Koiravuori. 6,4 km.




12. 1.  Palokunta-Koiravuori,  5,6 km.


13.1.  Ilmoilantie,  4,3 km.


14. 1. Oli pakko palata Jurvaan, eikä voitu paluupäivänä kävellä.


15. 1. Pikku-pappila-Jaakontie,  3,4 km.


16. 1.  Kuutamossa sairaalalenkki, 3,5 km.


17. 1.  Kirjasto,  4,9 km.


18. 1.  Museo,  7,4 km.


19. 1.  Suppukuja,  4,3 km.


20. 1.  Posti-Haapalanmäki,  7,3 km.


21. 1.  Pappila,  3,0 km.


22. 1.  Vanha meijeri,  7,2 km.


23. 1.  Kankaanpään raunio,  2,8 km.


24. 1.  Peurantie-lossakka,  4,4 km.




25. 1.  Metsäkuja,  3,2 km.


26. 1.  Teatteri,  4,0 km.




27. 1.  Palokunnalle,  5,4 km.


28. 1.  Pikku-Jurva,  4,2 km.



29. 1.  Puusepänraitti,  5,5 km.


30. 1.  OK:N varasto-Nuorisoseura-kirkonpiha,  4,1 km.




31. 1.  Korvenkuja-Auneentie,  5,6 km.




Σ 141,8 km

Vaimon takki kului takaa puhki valokuvaamisesta. Lähes kaikki hänen piponsa pääsivät kuviin. Piikkikengät olivat ehdottoman turvalliset. Kahdet rasat useimmin välttämättömät. Paleltumia ei tullut, ei myöskään hiertymiä. Kerrospukeutuminen aina paikallaan - valitettavan usein liian lämmintä. Mitähän nyt sitten helmikuussa..?



sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Viikon 4 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.





Nina George:  Pieni kirjapuoti Pariisissa  
                         ( 2013, suom. 2016 )

Tämä kirja, samalla kun se on rakkaustarina, syvällinen kuvaus elämästä ja kuolemasta, seikkailukertomus, kertomus kirjallisuuden merkityksestä, ranskalaisen ruoan reseptikirja, on myös mahtava luonnonkukuvaus Ranskan maaseudusta ja pienistä kaupungeista.

Monsieur Perdu piti yllä "kaunokirjallisuusapteekkia" jokiproomussa, jonka hän oli muuttanut kirjakaupaksi. Onnettoman rakkaussuhteen takia hän oli rajoittanut askeettisen elämänsä kirjoihin. Niitä hän myi "lääkkeeksi" erilaisiin tunnetiloihin. - Eikä myynyt, jos asiakkaalle ei hänen mielestään sopinut valittu kirja. 

"Huone, jossa voitte olla yksin. Ei kirkkaita valoja, kissanpentu seurananne. Ja tämä kirja, lukekaa sitä hitaasti. Niin, että voitte aina välillä levähtää. Se antaa teille paljon ajateltavaa, luultavasti myös itkette. Itsenne vuoksi. Vuosien tähden. Mutta sen jälkeen te voitte paremmin."
( Kirjan lopussa on luettelo muutamista kirjoista soveltuvuusalueineen, vaikutuksineen - ja mahdollisine sivuvaikutuksineen. ) 


Herra Perdu perusteli myyntiperiaatteitaan näin:

"Haluan hoitaa tuntemuksia, joita ei tunnisteta sairauksiksi ja joita lääkärit eivät koskaan diagnosoi. Tunteen häivähdyksiä, mielenliikahduksia, jotka eivät kiinnosta terapeutteja, koska ovat muka liian vähäpätöisiä tai hahmottomia."

Mutta tietenkään hän ei osannut itseään hoitaa kirjoilla. Niinpä jouduttuaan lukemaan ensi kerran jo kuolleen rakastettunsa jäähyväiskirjeen kahdenkymmenenyhden vuoden takaa, hän järkyttyi ja lähti proomullaan purjehtimaan jokea myöten etelään. Matkallaan hän sai seuraansa mielenkiintoisia ihmisiä. 

Eräs heistä oli Amerikasta muuttanut ja luonnehti kotimaataan näin:
"Kansakunta, jolla ei ole esittää edes tuhatta kulttuurisen kehityksen vuotta, ei myyttejä, ei taikauskoa, ei kollektiivista muistia, arvoja tai häpeää; vain kristillis-militaristista pseudomoraalia, maan raiskaamista vehnänviljelyllä, moraalitonta aselobbausta ja seksististä rasismia."

Asteettain kauluspaita, harmaat housut ja pikkutakki vaihtuivat rentoon asuun, farkkuihin ja t-paitaan, parransänkeen ja rusketukseen - hitaammin uuteen asenteeseen. Lopulta hän luovutti laivansa matkalaisilleen ja aloitti askeleet kohti uutta, vanhasta vapautunutta elämäänsä uuden rakkaansa rinnalla luodakseen teoksensa: "Pienten tunteiden suursanakirjan".

perjantai 22. tammikuuta 2021

Viikon 3 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maasta. Merkitse karttaan.



Heitin vaimon haasteen syrjään hetkeksi ja rupesin miettimään viimeviikkoisen Agatha-mukaelman teilaustani. Olen joskus aikaisemminkin moittinut dekkareita mieltymyksieni vastaisiksi. Mutta eikö olisi syytä tutkia rikoskirjailijoiden motiiveja, jotta paremmin ymmärtäisi heidän tuotoksiaan. Siihen tarjoutuikin hyvä mahdollisuus sattumalta ostamassani e-kirjassa:


Paula Arvas ja Kirsi Luukkanen ( toim. ):

Miten rikoskirjani ovat syntyneet ( 2012 )



Näyttää siltä, että moni kirjailija on ja on ollut kova lukija jo nuorena, Hannu Vuorio tosin vanhempana. Lukeminen on avaintaito muutenkin, mutta kirjailijalle ensiarvoinen.


Miten sitten kirjailijaksi on tultu? Monella se on saanut alkunsa jo pienenä tarinoiden keksimisenä lapsen mielikuvituksen ruokkimana. Leena Lehtolainen eräänlainen huippu: kirjoitti päiväkirjoja ja jo 12-vuotiaana julkaisi esikoisteoksensa. 
Tuomas Lius myös vallan erikoinen tapaus: Hänen äitinsä kirjoitti Tuomas-pojan seikkailutarinan muistiin, poika ei vielä osannut itse kirjoittaa.  



Kirjailijaksi on voitu ruveta erilaisista syistä. Jarkko Sipilä, esimerkiksi, rikostoimittajan työssä saa aiheita tarinoihin lakkaamatta. Joku on voinut alkaa kirjoittamisen lisäansioiden toivossa, joku työstääkseen omaa traumaattista kokemustaan. Aihe voi löytyä yllättävastä tapahtumasta ympäristössä, ilmiselvästä ongelmasta yhteiskunnassa tai vaikka vain kuvasta.           



Matti Röngän mielestä kirjailijoita on kahta lajia: Toinen tuottaa "jumalallisen käden ohjaamana" - tarina ikään kuin ottaa vallan ja vie itse loppuratkaisuun kirjailijan käden vain muistiin merkitessä.
Toinen laji on "putkiaivoinen kirjallisuusinsinööri" tarkkoine suunnitelmineen - hyvin suunniteltu on puoliksi kirjoitettu.



Rikoskirjojen henkilöt saattavat tuntua todellisesta elämästä otetuilta, mutta monet kirjailijat väittävät muuta. Sankari on saattanut saada joitakin ominaisuuksia todellisuudesta, pääasiassa kuitenkin kyse on kirjailijan luomuksesta. Varsinkaan päähenkilö ei edusta kirjailijaa itseään.


Mikä onkaan dekkareiden arvostustaso kirjallisuudessa? Aikaisemmin ei kovin korkea. Outi Pakkasen mielestä lajia lähes rinnastettiin kioskikirjallisuuteen. Markku Ropposen mielestä "rikoskirjallisuus tyrkätään edelleen nurkan taakse" vakavasta kirjallisuudesta puhuttaessa. Hänen mielestään dekkareista löytyy hyvää kuin myös "täyttä soopaa" - kuten muussakin kirjallisuudessa.


Koetan säilyttää näitä kirjailijoiden ajatuksia mielessäni seuraavaa dekkaria lukiessani. Sitä on niin helppo puskista retostella toisten tekemisiä, mutta teepäs itse!
                                                        
                                                         



lauantai 16. tammikuuta 2021

Viikon 2 / 2021 kirjakassi


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maasta. Merkitse karttaan.



René Goscinny                       Albert Uderzo


 Viimeviikkoisen järjestelmällisyyden jälkeen halusin lukea jotakin rentouttavaa. Vaimon kaappisulkeisten jäljiltä löytyi pinkka Asterixeja, joihin tarrasin heti kiinni vesi kielellä.

Aikamme henkeen sopiva ( ? ) Asterix gladiaattorina tekee ymmärrettäväksi miljoonien halun selvitä vaivattomasti ongelmistaan pelaamalla, lottoamalla... taikajuomalla, joka tekee voittamattomaksi caesareita ja alempia kätyreitä, trumpeja ja republikaaneja vastaan.

Asterix ja ennustaja osoittaa meille taikauskoisen hölynpölyn merkillisen vetovoiman valtavan humoristisesti. Mitään ei silti ole opittu tieteen kehittyessä. Somessa pyörii jos minkälaisia huuhaaporukoita salaliittoteorioineen, rokotuskammoineen, 5g-verkkouhkineen. Mutta Asterix ja Obelix ovat mahtavia!


Sophie Hannah

Sophie Hannah: Suljettu arkku ( Agatha Christie ): 2016

Agatha Chrisien "imitointi" ei ole helppoa. Sen voi huomata tämän kirjan luettuaan. Ei riitä, että on kartano. Ei riitä että on suku ja rikas leski, lady, perijäkandidaattien ympäröimänä. Ei riitä yllätystestamentti perillisten vahingoksi, murha, Poirot, motiivien ja syyllisten esittely, koukeroinen juoni, loppuratkaisun venyttäminen viimeisille sivuille. - Vain Agatha osaa tehdä sen mestarillisesti!