Viikon 39 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Peter Mayle:  Hotelli Pastis  ( 1994 )

Nyt kun perinteinen syysmatka valoon ja lämpöön jää tekemättä - ulkona on koleaa, harmaan pilvistä - tuli kuin itsestään mieleen lukea jotakin matkailullista, jotakin etäistä, eteläistä. Ja tuota pikaa vaimoni löysi tämän kirjan toiveitani täyttämään.

Mayle, entinen mainosmies, ( kuinka ollakaan ) kertoo miehestä, joka kyllästyy hektiseen mainosmaailmaan ja muuttaa Ranskaan, Provenceen hotellinpitäjäksi. Kuvioihin kuuluu kätevä ystävä, hovimestarin oloinen, joka itse asiassa järjestää kaiken yhdessä hemaisevan naisen kanssa, josta tietenkin tulee mainosmiehen rakastettu. 

Paljon hyvää juomaa ja ruokaa tasaisin väliajoin takaa kirjan suosion. Ripaus jännitystä paikallisen rikollisjoukon sekä mafioson toimesta antavat lisämausteen kirjan juonikirjoon. Mielenkiintoisia persoonia, paikallisia ja kansainvälisiä, sujuvasti kuvattuna viimeistelivät kirjan kaupallisen myyntimenestyksen.

Lisää matkadeprivaation torjuntaan.  Vaimo taas asialle.

Frances Mayes:  Toscanan auringon alla  ( 1996 )

Ehkä ei olisi pitänyt ottaa tätä kirjaa heti edellisen jälkeen. Tulin täyteen ahdetuksi italialaista luontoa, ruokaa ja juomaa ( reseptejä jopa ), kirkkoja ja etruksilaisia hautoja, vanhan talon remonttia ja italialaista rentoa remonttityyliä.

Tämä teos on lähes käsikirjan veroinen, jos haluaa matkustaa tietyille paikoille, jos haluaa asettua pysyvämmin Italiaan, Toscanaan erityisesti, jos haluaa asoida kiinteistönvälittäjän kanssa asunnonhankintamielessä ja jos haluaa elämäänsä totaalisen muutoksen.

Frances Mayes erittelee syitä, miksi hän halusi jotakin niin erilaista, ei-amerikkalaista, kuin talon hankkiminen Italiasta:

"...kun olen mennyt takaisin entisiä jälkiäni, en koskaan ole kokenut uusiutumisen tunnetta. Vaikka olenkin altis tuttuuden vetovoimalle, olen vielä hiukan alttiimpi yllätyksille."

Ja Bachelardia mukaellen hän kirjoittaa:

"Talo on ihmissielun analyysin työkalu. Muistamalla huoneet joissa olemme asuneet me opimme miten asustaa itsessämme."

"Meille tärkeitä taloja ovat ne, jotka antavat meidän uneksia rauhassa."

Hän ja miehensä ostivat ränsistyneen talon Toscanasta Cortonan kaupungista ( tässä linkki Cortonaan ). Talon nimi on Bramasole ( linkki Bramasoleen ). Kirja kuvaa mainiosti heidän uurastustaan talon kohentamiseksi sekä villiintyneen puutarhan elvyttämiseksi. Ja kun vähitellen alkaa olla mahdollista asua siinä, vieraitakin ilmestyy kestittäväksi.

"- Tämä matka mullistaa koko elämäni, sanoi sisarenpoikani. Tiesikö hän jo lähtiessään tulevansa Italiaan hakemaan vahvistusta muutokselle jonka tunsi nousevan esiin sisimmästään?"

Sitten kun remontista jää aikaa he tutkivat ympäristön nähtävyyksiä. Historia tunkee esiin joka paikasta. Etruskit asuivat näillä paikoin. Heidän hautojaan on runsaasti ja ne panevat miettimään syvälti:

"... minulla on aina omituinen ja synkkä tieto siitä miten aika kuorii meidät, miten peruuttamaton  menneisyys todella on, etenkin tällaisissa polttopisteissä joiden voi tuntea olleen jonkun kulttuurin kehto. Emme voi tehdä muuta kuin esittää niistä omat tulkintamme."

"Tiedän nyt, että ne ominaisuudet joihin me, joiden suonissa virtaa pohjoinen veri, suhtaudumme kadehtien - kuten italialaisten huolettomuus ja kyky elää jokainen hetki antaumuksella - tulevat suoraan etruskeilta. Kaikki hautoihin maalatut kuvat tuntuvat olevan tulvillaan merkitystä, jos minulla vain olisi kyky lukea niistä." 

Sitten talo alkaa olla "valmis" - vanhat talot eivät tietenkään ole koskaan valmiita. On aika mietiskellä sitä, mitä on saatu aikaan.

"Siitä lähtien kun aloin viettää kesiäni Cortonassa olen ollut ihmeissäni ja iloissani siitä miten kotoiseksi oloni tunnen. Eikä vain että tuntisin oloni kotoisaksi vaan on kuin olisin palannut alkuperäiseen tietoon kodista." 

Viikon 38 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Haruki Murakami:  Rajasta etelään, auringosta länteen  

                                   ( 1992, suom. 2017 )

Luettuani aikaisemmin Murakamin teokset Norwegian wood ja Komtuurin surma olisin odottanut tältä jotakin muuta. Kirjassa kuvataan päähenkilön, Hajimen kasvua lapsuudesta ja nuoruudesta keski-iän aikuisuuteen. Merkityksellistä hänen persoonansa muokkautumissa oli hänen elämänsä yksilapsisessa perheessä, mikä siihen aikaan Japanissa oli harvinaista.

"Minun maailmassani oli itsestäänselvyys, että ainoat lapset olivat hemmoteltuja, heiveröisiä ja hirvittävän itsekeskeisiä."

Tarina kuvaa Hajimen suhteita tyttöystäviin, joihin hän sitten aikuisena törmää. Keskiluokkaisena perheenisänä hän - itsekeskeisenä - rakastuu uudelleen lapsuuden tyttöystävään, mistä tietenkin seuraa tavanomainen ongelmavyyhti kiintymyksestä vaimoon ja lapsiin ja toisaalta vastustamattoman vetovoimaiseen naiseen. Kertomus alkaa epäilyttävästi muistuttaa "kioskikirjallisuuden" teemoja, joskin taitavammin kirjoitettuna.

Keskustellussa rakastetun kanssa kiinnitti huomiotani eräs kohta lukemisesta puhuttaessa. Hajime perustelee, miksi lukee vain vanhoja, hyväksi kokemiaan kirjoja:

"Kai sen takia, etten halua pettyä. Jos luen kirjan, joka osoittautuu tylsäksi, minusta tuntuu, että olen heittänyt aikaa hukkaan. Ja samalla tunnen pettymystä. Ennen oli toisin. Aikaa oli enemmän, ja tylsänkin kirjan luettuaan, saattoi ajatella, että oli kuitenkin saanut siitä jotain irti. Ainakina jotakin pientä. Mutta en enää... Ehkä olen tullut vanhaksi."

Siinä ja siinä, ettei tämä kirja ollut juuri tuollainen tylsä. Voin kyllä kuvitella sen menevän kaupaksi - olihan siinä riittävästi erotiikkaakin mukana.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia.  

                            ( 2014 ) 

Se, että valitsin tämän kirjan, ei johtunut siitä, että olen muutama viikko sitten ostanut valkoisen Toyotan - vai johtuikohan. Ennemminkin, koska emme päässeet perinteiselle syysmatkallemme, ajattelin lukaista sitä varten varaamamme matkalukemisen ( e-kirja ). Sattumalta tämäkin teos, kuten edellinenkin, on kehityskertomus.

Skiftesvik on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Siksi tässä kirjassa on joitakin samoja "eämänkuvia" kuin minullakin/meilläkin. Kirja on siis pitkälti omaelämänkerrallinen. Ja täytyy sanoa, että kertojana hän on mestarillinen. Kylmät väreet kulkevat lukiessa tärkeitä, ratkaisevia elämänvaiheita. Vanhenneen pariskunnan viimeisiä aikoja Skiftesvik kuvaa koskettavasti. Ja ikään kuin filminauhana elämänkaari kertautuu vanhuksen muistissa ennen poistumista lopullisesti.

Koeajo

 

Aikalisä

 Vielä ei jäähylle! Portti on raollaan.

Paine

 

Viikon 37 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Taas oli loiventavan aika Zafón tiiliskiviromaanin jälkeen. kevennystä toivat aina luotettavan yllättävä Agatha sekä Markku Toivonen purevan ironisilla pakinoillaan. Kumpikin kirja lainattu Padasjoen kirjastosta!

Agatha Christie:  Odottamaton vieras  ( 1999 )

Herkullista Agathaa ratkaisun jäädessä viimeisten sivujen varaan syyllisen löytyessä siltä taholta, mistä sitä vähiten odottaisi. Tyypillisesti hän harhauttaa epäilemään arvelluttavalta vaikuttavia tyyppejä, varsin todennäköisiäkin, mutta lukija voi varautua loppumetrien kiriin - Agatha osaa yllättää. Niin nytkin!

Markku Toivonen: Kunnanhymyilijä 

                                 ja muita umelmavirkoja  ( 2014 )

Tämä on aika paha. Siinä irvaillaan toden teolla yhteiskuntamme paisuvalle virkakunnalle. Tulee jopa mieleen kylmä ironia, jota edustaa esimerkiksi tarina kadunmittaajavirkamiehistä. Ettei vain Toivosessa piilisi ripaus kyynikkoa?

Entä sitten "Lihavien sakottaja" - mitä ajattelevatkaan bodypositiiviset, anorektikot tai muuten ulkonäköönsä kriittisesti suhtautuvat tällaisesta huumorista?

Nämä satiiriset kertomukset ovat älykkäästi ja taitavasti kirjoitettuja, mutta eivät oikein saaneet syttymään, niiden hauskuudesta puuttui pohjimmainen lämpö.

Viikon 36 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Carlos Ruiz Zafón:  Tuulen varjo  ( 2001, suom. 2004 )
                                  ( 647 sivua! )

Tämä massiivi, kirjailijansa esikoinen ( aikuisille ), on hämmentävä. Onko se rikosromaani, jännitysromaani, salapoliisiromaani, rakkausromaani, ihmisuhderomaani... 

Sen ihmiset heittävät ohimennen ajatuksia, joita kun pysähtyy miettimään, havahtuu syvällisiin filosofioihin tai elämän totuuksiin. Esimerkkejä:

Fermin Romero de Torres:
- Televisio on Antikristus, Daniel, eikä mene kuin kolme neljä sukupolvea, niin kansa ei osaa pieraistakaan itse. Ihmiskunta palaa luola-asteelle, keskiaikaiseen barbariaan ja yleiseen imbesilliyteen, jonka etana ohitti jo pleistoseenisella kaudella. Tämä maailma ei kuole atomipommiin kuten lehdissä kirjoitetaan vaan nauruun ja latteuksiin, vitsien vääntämiseen kaikesta, huonojen vitsien sitä paitsi.   

Sodasta:
Sodalla ei ole muistia eikä kukaan uskalla mennä sen ytimeen, ja pian jäljellä ei ole ketään joka voisi kertoa, mitä sodassa todella tapahtui, ja koittaa hetki jolloin emme enää tunnista sitä ja se palaa, uusin kasvoin ja uudella nimellä ja tuo takaisin sen, mikä on jäänyt jo taakse.

Lukemisesta:
Bea sanoo, että lukemisen taito kuolee pikkuhiljaa, että se on intiimi rituaali, että kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme, ja että lukiessamme panemme peliin koko sielumme ja sydämemme, ja että ne taitavat olla katoava luonnonvara.

Tarina on mielenkiintoinen. Kirjakauppias vie pienen poikansa "Unohdettujen kirjojen hautausmaalle", josta tämä sattumalta valitsee itselleen yhden kirjan. Luettuaan teoksen hän joutuu sen valtaan ja haluaa tietää kirjailijasta enemmän. Seurauksena on seikkailu, josta ei jännitystä tai draamaa puutu. Ja omituisesti kirjailijan kohtalossa näyttää olevan samankaltaisuutta pojan, Danielin elämään.

Kummola kaapin päälle

Lennonjohto-ongelma

Aateavaruus saatava kannatettavaksi!

Viikon 35 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Fjodor Dostojevski:  Köyhää väkeä ( 1846, suom. 1960 )

                                   ( esikoisteos )

Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.

Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.

Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.

Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":

"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.  

Makar Devuskin."

Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:

"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."

Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.

Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.




Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:

Manuela intiaanityttö  ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja  ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika  ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö  ( 1981 )

Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?

Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.

Valitettavasti olosuhteet Ecuadorissa eivät ole 40 vuoden aikana alkuperäisväestön osalta juurikaan kohentuneet.



Juha Tanttu, Markku Tanttu:  Isä piirtää 
                                                 Kuvia Erkki Tantun elämästä

                                                 ( 1990 )

Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.

Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.

Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.

Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:

...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.

Viikon 34 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

C. S. Lewis:  Taikurin sisarenpoika  ( 1955, suom 1978 )

Taikurin sisarenpoika kuuluu Narnia-sarjaan, jonka ilmestymisjärjestys poikkesi kronologisesta, se on sarjan ensimmäinen, ja siinä Narnian luominen tapahtuu.

Jo tarinan alkuvaiheessa taikurin, Andrew-enon, esitellessä uponneesta Atlantiksesta peräisin olevaa taikapölyä, mieleeni nousi epäilys siitä, mahtoiko Lewis olla tietoinen kosmologien multiversumiteoriasta.

"Oi, mutta kun katselin tuota tomua ( varoin huolellisesti koskettamasta sitä ) ja ajattelin, että jokainen hitunen siitä oli ollut toisessa maailmassa - en tarkoita toisella planeetalla, tiedäthän: nehän ovat osa meidän maailmastamme... - mutta toisesta maailmasta - toisesta luonnosta - toisesta universumista - jostakin, jota ei voisi saavuttaa vaikka kulkisi tämän universumin läpi ikuisesti... "

Kun lapset, Polly ja Digory, olivat jo päässeet pois meidän maailmastamme vihreään metsään, välipaikkaan: "Metsään Maailmojen välillä", pohdinta kulki näin:

" Päähäni pälkähti ihmeellinen ajatus", Dogory sanoi. "Mitä nuo kaikki muut lammikot ovat?"

"Miten niin?"

"Niin, jos pääsemme omaan maailmaamme hyppäämällä tähän lammikkoon, niin emmekö pääsisi jonnekin muualle hyppäämällä johonkin toiseen? Ajattelehan, jos jokaisen lammikon pohjalla on maailma!"

Narnian luomisessa leijona Aslan edustaa jumalaa. Lewishan kirjoitti uskonnollisiakin kirjoja. Aslanin valituille eläimille annettiin puhumisen lahja.

"Terve, Aslan. Me kuulemme ja tottelemme. Me olemme heränneet. Me rakastamme. Me ajattelemme. Me puhumme. Me tiedämme."

"Annan teille ikuisiksi ajoiksi tämän Narnian maan... Mykät eläimet, joita en ole valinnut, ovat myös teidän. Kohdelkaa heitä hyvin ja hoitakaa heitä hellästi, mtta älkää ottako heidän tapojaan tai muuten lakkaatte olemasta Puhuvia Eläimiä. Sillä heistä teidät on valittu ja te voitte palata heihin. Älkää tehkö niin.

Valittu kansa sai valitun maan ja "jumalan" lait.

Vielä eräs asia, mikä kiinnitti huomioni. Andrew-eno ei ymmärtänyt eläinten puhetta. Hän piti sitä hirnumisena, määkimisenä, murinana, sirkutuksena jne. Lewis selittää näin:

"Sillä se, mitä ihminen näkee ja kuulee, riippuu hyvin paljon siitä, missä hän seisoo; se riippuu myös siitä, millainen ihminen on."

"Sitten kun aurinko nousi ja hän näki, että laulaja oli ( vain ) leijona, hän yritti parhaansa saadakseen itsensä vakuuttuneeksi siitä, ettei se laulanut eikä koskaan ollut laulanut - vain karjunut kuten leijonat tekevät."

"Nyt on asianlaita niin, että kun yrittää tehdä itsensä tyhmemmäksi kuin onkaan, niin siinä puuhassa useinmiten onnistuu. Andrew eno onnistui."

Kuten Raamatussa, paratiisissa, oli hyvän ja pahan tiedon puu, niin Narniassakin omenapuu, jonka hedelmän kanssa piti olla tarkkana:

"Ota omena, mutta se toisille vie."

Eli jos siitä itselleen haukkaa, hukka perii. Digory voitti kiusauksen ja lopulta vei omenan sairaan äitinsä tervehdyttämiseksi.

Hyvän lastenkirjan tapaan kirja päättyy onnelliseen loppuun - äiti paranee, isä palaa Intiasta suuren perinnön kera ja he elävät kartanossa elämänsä ...

Huojentavaa

#Krapula selätetty #aminohappo armahtaa.

Peli poikki

Minäkö jäähylle? Älkää luulkokaan!

Viikon 33 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Alexandre Dumas vanhempi:  

Keisari ja orjatyttö ( Akte ), 1952

Tämän kirjan lukeminen paljasti armottomasti lukijansa historian tietojen vajavuuden, unohtuneisuuden (, jos niitä koskaan oli ollutkaan ). Kirja marssittaa esiin sekä kreikkalaiset että roomalaiset jumalat, merkkihenkilöt ja tapahtumat. Mutta kaikesta huolimatta vähitellen pääsin jyvälle siitä, että kyseessä oli tosiasiassa tapahtuneiden historiallisten vaiheiden pohjalta rakennettu seikkailuromaani.

Kreikkalainen nuori, kaunotar Akte tapaa "kultapartaisen" vieraan miehen, joka on tullut Kreikkaan Korintoksen kaupunkiin osallistuakseen kisoihin. Kilpailulajeina olivat paini, vaunuajot ja  laulu. Kyseinen nuori urho voittaa kaikki lajit, ja tietysti Akte rakastuu häneen. Mies on nimeltään Lucius.

Akte karkaa isänsä kodista Luciuksen mukaan, mutta paljastuukin, että kyseessä ei olekaan kukaan muu kuin itse Rooman keisari Nero. Dumas kuvaa Rooman ylellistä, rappeutunutta elämää aikansa historiatietoihin nojautuen. Keisarin paheellinen elämä vierottaa Akteen rakkaudestaan - hänhän oli rakastanut Luciusta, ei keisaria. Lopulta hän ja keisarin äiti Agrippina pakenevat laivalla keisarin yrittäessä tappaa äitinsä valtansa lujittamiseksi. Pakomatkalla laiva uppoaa ja Akte pelastautuu rannalle, missä hänet elvyttää apostoli Paavali.

Nyt Akten elämä jatkuu katakombeissa, missä hän tutustuu vainottuun kristinuskoon ja sen kannattajiin. Keisari Neron järjestämissä huvituksissa kristittyjä tapetaan erilaisissa näytöksissä. Paavalikin saa surmansa Roomassa. Dumas kuvailee jännittävästi Akten joutumisen eläinten uhkaamaksi yhdessä Paavalin apurin Silaksen kanssa. Silas pelastaa Akten, mutta saa itse surmansa.

Kirja päättyy Neron vallan rapautumiseen, kun gallialaiset Vindexin ( ei siis Asterixin ) johdolla alkavat organisoida kapinaa keisarin syrjäyttämiseksi. Tyytymättömyys Neron huonoa hallitsemistapaa kohtaan kasvaa, ja hän joutuu pakenemaan. Lopulta hän ajautuu tilanteeseen, jossa itsemurha on ainoa "kunniallinen" loppuratkaisu.

Luettuani jälkeenpäin Wikipediasta keisari Neron vaiheista, Dumas näyttää noudattaneen historiallista tietoa kirjansa tapahtumien kehittelyssä. Tosin apostoli Paavali ei tiettävästi koskaan tavannut Jeesusta niin kuin kirjassa esitetään. Ja ehkä Neron aikalaiset historioitsijat antoivat hänestä liian julman kuvan, koska eivät pitäneet hänestä. - Historiallinen totuus on vähän vaikea juttu, riippuu niin kirjoittajasta - eikä Wikipediakaan taida olla niitä luotettavimpia.

Menestyksen myötäilijät

Paljon onnea Aljaksandr! Reilu voitto vaaleissa! Sääli Valko-Venäjän kansaa!

Hyi sie Tarja!

Minkä teit! Fy fan, Tarja!

Viikon 32 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

( Viikolla 31 en ehtinytkään lukea mitään, muuttotouhua, maalailua ja yhdet häät esteenä. )

Georges Simenon: Vastatuulessa  ( 1961, suom. 1992 ) 

Maigret joutuu tässä kirjassa vuoteenomaksi, mutta ympäristön vastustuksesta ja toiveista huolimatta, hän ratkaisee murhamysteerin.

Viidessäkymmenessä vuodessa maailma ei ole paljonkaan muuttunut ihmiskaupan ja siihen liittyvien asiakirjaväärennösten suhteen.

Oikein mukavaa lukemista kaiken sähläämisen keskellä.

PS. Nyt kävi sitten niin, mitä olen pelännyt. Huomasin juuri äskettäin, että minähän olen lukenut tämän kirjan kolme vuotta sitten. Ilmankos se tuntuikin niin tutulta. Kaiken huipuksi kirjoitinkin siitä jotakin. Jos haluat verrata, linkki vanhaan kommenttiin löytyy tästä. 

Kulutuspaastosta

Nykyään puhutaan paljon vastuullisesta, eettisestä kuluttamisesta. En kannata periaatetta: "Sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saa." Tuo linja johtaa mitä moninaisimpiin globaaleihin ongelmiin ja murhenäytelmiin.
Omalla kohdalla vaatteiden ostaminen on aina ollut vastenmielistä. Vaatehankkeiden välttäminen on nyt helppoa perustella eettisillä syillä. Aivan sattumalta löytyi vanha valokuva vuodelta 1998:

Kuvassa tuntemani hoikka mies istuu mallina yllään Samaria-paita, jonka hän sai vaellettuaan Kreetalla huikean rotkon päästä päähän jalassaan "tunnettua merkkiä" olevat lenkkarit.

Tänään - 22 vuotta myöhemmin - sama hoikka, nuorekas tuntemani mies istuu mallin paikalla yllään sama Samaria-paita. Sitä käytetään kylläkin nykyään vain yöpaitana. Aikanaan piirretty taideteos etääntyy kohteestaan vuosien armottomuuden edessä.

Erityisesti pyydän kiinnittämään huomiota jaloissa näkyviin "tunnettua merkkiä" oleviin lenkkareihin. Ne ovat yhä käytössä talonmiehen moninaisissa puuhissa.

Ensimmäisen kuvan piirroksen tekoprosessi antoi aavistuksen julkisuuden kiroista. Malli joutui istumaan lukuisien töllistelijöiden ilmestyessä virnistelemään performanssia. Oli pakko kovettaa sielunsa. Se leikin kestäköön, joka siihen ryhtyy!

_

Tietysti joku voisi heittää moitteen vastuuttomuudesta ilmastonmuutoksen kannalta. Lennellä nyt hiilidioksidia tuprutellen ulkomaille..!

Maskista

Syyttäjien mukaan Trump on epäiltynä ”laajamittaisesta ja pitkään jatkuneesta rikollisesta toiminnasta”.

Totuus paljastumassa

Viikon 30 / 2020 kirjakassi

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Muuttorasitus viivästytti lukuharrastusta - hädin tuskin yhden opuksen sain luetuksi. Sitäkin paremman!

Charles Dickens:  

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit  

( 1837, suom. 1983 )

Varsinaisia vanhanaikaisia veijaritarinoita "vanhan iloisen Englannin kyliltä ja kaupungeista". Mr. Pickwick tovereineen elää maailmassa, jota ei ole ollut pitkään aikaan; maailmassa jonka ongelmat tuntuvat viattomilta, paheet soviteltavilta, köyhyys ja kurjuus kestettäviltä; maailmassa jossa miehen kunnia on loukattavissa ja puolustettavissa ja missä ihmiset osaavat käyttäytyä ja puhua toisilleen kauniisti - riidellessäänkin.

Dickensin rönsyilevä huumori löytää naurun aihetta ihmisten taipumuksesta oman maineen ja arvon tarpeettomaan korostamiseen, herkkäuskoisuudesta, virkakoneiston mielivaltaisuudesta, uskonnollisuuden ja väärän hyväntekeväisyyden ilmiöistä. Ja suosiota on varmaan lisännyt hauskuttelu romanttisten kuvioiden runsaudella.

Kuvaus Eatanswillen irvokkaista vaaleista panee epäilemään, millaiset perimmäiset ajatukset Dickensillä lienee todella ollutkaan kansanvallasta ( kuningaskunnassa ). Valitettavasti kertomus tuo mieleen nykyajan demokratian irvikuvan, USA:n vaalien käytännöt.

Sanan käyttäjänä ja ilmiöiden ja ihmisten kuvaajana Dickens on verraton. Hyvä esimerkki on herra Weller vanhemman ulkomuodon kuvaus:

Runsaan ravinnon ja mukautuvaisuuteen taipuvan luonnonlaadun vaikutuksesta hänen kasvonsa olivat levenneet, ja niiden rohkeat, lihaisat viivat olivat siinä määrin laajenneet niille alkuaan tarkoitettujen rajojen yli, että jollei hänen kasvojaan katsellut suoraan edestäpäin, oli vaikea erottaa muuta kuin hyvin punoittavan nenännipukan huipun. Samasta syystä oli hänen leukansa saavuttanut sen vakavan ja vaikuttavan muodon, jota yleensä kuvataan asettamalla "kaksois"-alkuliite tämän ilmeikkään naamanosan eteen, ja hänen ihollaan oli tuo kummallisen kirjava värien sekoitus, jonka tapaa vain hänen ammattiaan harjoittavilla herrasmiehillä ja puoliraaássa paahtopihvissä.

Bändi Turuust

Hurjan Pojan Koti