Jenin

 
Susan Abulhawa

Surullinen kirja - viiltävä. Sitä lukee sielu vereslihalla. Ja kysyy edetessään: tällaisiako me olemme, tätäkö on inhimillisyys?

Jumalan valittu kansa, holokaustin savujen hälvennyttyä, on nostattanut uuden kansanmurhan ikään kuin kostoksi kärsimyksistään. Mutta niinhän on tapahtunut vanhatestamentillisista ajoista asti. Koston kierre, säälimätön asenne vääräuskoisia kohtaan on edelleen nykypäivää Lähi-idän alueella.

Selaan vanhaa albumia ajalta, jota kirjan tapahtumat koskettavat. Vaikka henkilöt olivatkin fiktiota, tapahtumat kylläkin todellisia. Lomaa viettäessä ei tiennyt tapahtumista mitään.

Eilat

Vasta kotona selvisivät taustalla vallinneet murheelliset olosuhteet Palestiinassa ja Libanonissa.

Jerusalem Öljymäeltä ( Linkki )

"Minun on aina ollut vaikeaa olla liikuttumatta Jerusalemista, silloinkin kun olen vihannut sitä - ja Jumala tietää, että minä olen vihannut sitä pelkästään sen hinnan takia, joka siitä on maksettu ihmishengissä. Mutta sen näkeminen, kaukaa tai sen muurien labyrintin sisäpuolelta, pehmittää minut. Sen jokaiseen senttimetriin sisältyy muinaisen kulttuurin luottamus, niiden kuolema ja syntymämerkit, jotka ovat painuneet syvälle kaupungin sisälmyksiin ja sen rapautuneisiin reunoihin. Sen hiekkaan ovat jättäneet jalanjälkensä niin tuomitut kuin jumaliksi kohotetutkin."

Linkki Itkumuurille ( Western Wall )

Näin tänään ( linkki ).

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja, jota vedet silmissä luin. 

Afrikan tähti

Olisi pitänyt lukea huolellisemmin kirjan nimen alaotsikko. Keskityin vain Afrikan tähteen ja huokaisin helpottuneena löydettyäni HELMET-lukuhaasteen kohdan 44, kirjan joka liittyy johonkin peliin. Mutta jouduinkin yllättäen peleistä vaikeimpaan: isovanhempien, vanhempien ja lasten sekä lastenlasten, miniöiden ja muiden sukulaisten välisiin ihmissuhdekiemuroihin.

Elävästi, rehellisesti ja terävästi havainnoiden, syvästi eläytyen Merete Mazzarella kuvaa isoäitiyttään. Ja isoisänä jaankin monet hänen tuntemuksistaan. Hänen lapsenlapsensa asuvat kaukana, mistä seuraa omat vaikeutensa. Omamme eivät myöskään asu naapurissa, mutta näemme  toki heitä useammin. Mazzarellan analyysi on perusteellista. Omista kokemuksistani olen kirjoittanut pinnallisemmin blogissani aikaisemmin. Tässä linkki.

Pojantyttären tuliainen isovanhemmille perheen palattua Amerikanvuodestaan.

Edellisen lukemani kirjan vanha rouva, Kyllikki Villa, oli käytännössä aina matkoilla. Toisellakin tapaa elämään voi suhtautua. Merete Mazzarellan toive:

"Haluan lastenlasteni muistavan minut ihmisenä, joka asettui aloilleen, joka juurtui... jotkut sanovat, että ihminen voi yhtä hyvin olla matkalla kuin juurillaan, että hän voi yhtä hyvin - tai ehkä jopa mieluummin - olla liikkeessä. Omalta osaltani uskon, että ihminen tarvitsee sekä liikettä että rauhaa.Uskon, että ihminen tarvitsee ympäristön, josta hän tuntee vastuuta."

Tässä linkki Mazzarellan haastatteluun Menaiset-lehteen, jossa hän sivuaa myös tämän kirjan teemoja.

Myrskyssä

En uskonut millään jaksavani neljän kuukauden mittaista päiväkohtaista matkakertomusta, mutta se vain imaisi mukaansa. Ehkä syynä on oma lähestyvä matkani; ehkä myös se, että Kyllikki Villa oli matkaa tehdessään jo 75-vuotias ja itsekin painelen samalla vuosikymmenellä.

Oli hyvä lukea niistä vaikeuksista, mitä ikä tuo matkustamiseen. Ja havainto yksin matkustamisesta:

"Minä ajattelin vielä siitä - että kun työnsin niitä rattaita Santiagon lentokentällä, silloin minä taas koin semmoisen suunnattoman yksinäisyyteni, erillisyyteni ja riippuvuuteni ja avuttomuuteni... Se on minusta yksi sellainen kokemus, jonka takia [ naurahtaa ] näissä matkoissa on jotain - en minä osaa sanoa, mutta se on jotenkin tärkeä kokea. Että on ihan yksin ja odottaa  minkälaisia ne ihmiskohtaamiset ovat."

Luin maaliskuussa Hyypän teoksen muistin ylläpitoon vaikuttavista tekijöistä. Nyt voisin lisätä Villan havainnon, teorian siitä, miten matkustaessa helposti matkatavaroiden vaihtuvien paikkojen aiheuttama sekaannus pakottaa terästäytymään. Kotona kaikki on rutiininomaisesti samoilla paikoilla. Se tylsistyttää.  

"Matkalla on joka hotellissa aina jotenkin asennoiduttava uudelleen, järjesteltävä tavaransa uudelleen ja muistettava ja -. Jospa se jotenkin siirtäisi vanhuuden tylsistymistä."

Haitallisinta on hänen mukaansa kotona tylsien televisio-ohjelmien töllöttäminen ja:

"Pahinta on, jos eivät lue edes kirjoja."

Kyllikki Villan haastatteluja

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri. 

Liike

#LiikeNyt #Hjallis #Jungner #Enbuske

Majakka ja Perävaunu?

Kapinako mielessä?

Kissani

   Pajtim Statovci

Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.

  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Seitsemäs

  Viivi Luik

Miten toisenlainen olikaan maaseutulapsen elämä 1950-luvun Virossa verrattuna omaani Suomessa samaan aikaan. Viivi Luikin pitkälti omaelämänkerrallinen teos antaa siitä hyvän kuvan. Miten mainiosti hän pystyykään tarkastelemaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Miten taitavasti hän osaakin välittää neuvostokomennon silmien alla sen, mitä piilee ihmisten mielessä salaa ja miten käyttäydytään julkisesti, miten takerrutaan toisaalla vanhaan, miten toisaalla yritetään rakentaa uutta.

   Mielenkiintoista oli havainto kirjoista, jotka olivat tavaroita, joissa ei ollut tärkeää se mistä ne olivat tehdyt tai miltä ne näyttivät:

 "Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät huonoon suuntaan... isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja."

   Ja elämästä:

   "Luetuissa tarinoissa elämä oli tiivistetty, ahdettu pieneen kokoon, joka kantilta nähtäväksi kuin palasokeri... Oikeasti kaikki tapahtui hitaasti, tavarat olivat raskaita, yöt ja päivät pitkiä, ihmiset harmaita ja tavallisia. Monet asiat tapahtuivat elämässä niin salakavalasti, että saatoit itse hyvinkin osallistua niihin, vaikka et edes ymmärtänyt mitä tapahtui."

   Ja kulttuurista:

 "Ensi alkuun kulttuuri ja aika osoittavat olemassaolonsa viattomassa muodossa - omin voimin luettuina lauseina, kiinnostuksena kirjan kuviin tai kellon viisareiden muutuvia asentoja kohtaan. Lapsille Kulttuuri ja Aika ovat kuin kilttejä setiä, jotka odottavat ja tarkkaavat ja muistuttavat rykäyksin olemassaolostaan...

   Joka oppii tuntemaan lähemmin niiden luonnon, sen silmät avautuvat ja hän näkee kirkkaasti niiden taitavat ja viehkeät valheet. Silloin näkyy myös, että kaikki onkin päinvastoin - ne riippuvat itse täysin uudesta sukupolvesta. Jos uudessa polvessa ei ole hyvyyttä, jos se on haluton, pinnallinen ja kopea, niin Kulttuuri ja Aika ovat hätää kärsimässä."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kommunikaatio

Älyttömät älylaitteet kommunikoivat. #JuhaniTamminen vastaan #TuomasEnbuske.

Vittulanjänkällä

   Mikael Niemi

Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä toi kutkuttavalla tavalla mieleeni muistumia omasta elämänkaarestani. Erikoisen hyvin muistuttivat kertojan isän luottamukselliset ja kasvattavat neuvot pojalleen, "näin miesten kesken", oman 100-vuotiaan isäni tapaa suhtautua maailmaan. Siteeraan erästä kohtaa, mikä sopii lukuhaasteyhteyteen mainiosti:

"Vaarallisin asia, se josta hän kaikkein eniten halusi varoittaa, se yksittäinen tekijä, joka oli lähettänyt joukkokaupalla nuoria reppanoita hulluuden hetteikköön, oli kuitenkin kirjojen lukeminen... Mielisairaalat olivat pullollaan ihmisiä, jotka olivat lukeneet liikaa... Vaarallista oli nimenomaan kaunokirjallisuus, juuri sen parissa syntyi perusta kaikelle pohdiskelulle, kaunokirjallisuudessa suorastaan kannustettiin mietiskelemään. Hyi hitto!"
   Lohdutan itseäni kuitenkin Markku T Hyypän viestittämällä tutkimustiedolla, että juuri romaanien lukeminen - eritoten ikääntyneille miehille sopien - lisäsi vuosilla elinikää.

Kirjan kuvaus poikasten ilmakivääritaisteluista nosti ylös muistojeni likakaivosta omakohtaiset sotakokemukseni kotiharjun kivikoista. Ilmakon kuti vingahti ihanasti osuessaan vinosti kiven pintaan, aivan kuin länkkäreissä. Mitään vahinkoa ei, ihme kyllä, sattunut. Lyijypaukut loppuivat ilmeisesti ajoissa. Haavoittumiseni tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun käytimme ammuksina pihlajanmarjoja. Vuosikaudet sain retostella mahassani näkyvällä ampumahaavan arvella, kunnes aika ja unohdus paransivat lapsuuden höperyydet.

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Patriarkan syksy

   García Márquez

Vuolaana koskena ryöppyävää tekstiä, jossa pyörteiden paikalla pisteet, jotta lukija voisi vetää henkeä ja kuivata otsansa. Kirja kuvaa ehdottoman vallan turmelemaa yksinvaltiasta ja hänen valtansa kulisseja juonitteluineen ja raakuuksineen, vähitellen vanhuuden tuomaa vallan kirpoamista ja kuolemaa. 

   Onko kyseessä vain kirjailijan kuvitelma? Valitettavasti ei. Tyranneja on ollut ja on yhä. Katsokaa ympärillenne.

 HELMET-lukuhaasteen kohta 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, Pentti Saaritsa ( Mikael Agricola-palkinto 1976, 1987 )

Kunnon Švejk

 

Jaroslav Hašek

Vinttikomerosta kaivoin esiin jotakin vanhaa ensimmäisen maailmansodan aikaan liittyvää. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 30 ). Mutta vaikka sota on kauheaa, oli pakko nauraa vedet silmissä Hašekin pohjattomasta lähteestä pulppuavalle hirtehiselle tarinoinnille ihmisluonnon heikkouksista ja ja sodankäynnin turhuudesta.

( Kirjan välistä löydetty! )

Pari sitaattia, joissa saattaa olla häivähdys nykyaikaakin:

   Švejk: "Sotilas ei saa koskaan pelätä mitään. Vaikka hän taistelussa lankeaisi käymälämonttuun, on hänen vain nuoltava itsensä puhtaaksi ja jatkettava taistelua. Ja mitä taas tulee myrkkykaasuihin, on jokainen tottunut niihin kasarmeissa, kun on ollut ruoaksi tuoretta sotilasleipää ja herneitä suurimoiden kera. Mutta nyt ovat venäläiset keksineet jotakin aliupseereita vastaan..." 

( Kirjan välistä löydetty! )

Mediaraivoa on ollut ennenkin aivan selvästi, toki vain  palautteena lehtien palstoilla. Kuinka joustavasti nykyäänkin siirrytään asiasta henkilökohtaisuuksiin:

   "Tämän jälkeen sain Eläinmaailman toimittajalta tavattoman karkean kirjeen täynnä henkilökohtaisia solvauksia ja epäkohteliaisuutta, kirjeen jossa minua nimitetään parantumattomaksi pässinpääksi ja naudaksi, mikä ansaitsee ankaran nuhteen. Näin ei vastata säädyllisten ihmisten kesken asialliseen, tieteelliseen väittämään."

   piirros: Josef Lada

Švejkin tarinaa tuli kirjoissa vuolaana virtana eikä sitä padonnut muu, kuin Hašekin kuolema 1923. Vielä yksi sitaatti, jossa kuulija hermostuu Švejkin puheisiin:

- Nyt saa riittää jo! jefreitteri huusi.

- Noista sanoista päätellen olette ainakin onnellinen ihminen, Švejk sanoi, - sillä useimmat ihmiset eivät milloinkaan saa tarpeekseen.

Hei, Marjatta!

   Tuula Saarikoski

Halusin tietää, mitä Marjatta Leppänen ajattelee julkisuudesta. Työskentelihän hän paljon mm. Jukka Virtasen kanssa, joka muistelmissaan sanoo näin: 

   "Kukaan ei selviä julkisuudesta terveenä." Ja vielä: "Todellisuudessa julkkiksissa on mänttejä isompi prosentti kuin remmisuutareissa."

   Mutta voi, Marjatta Leppänen aloitti julkisen elämänsä jo ennen kouluikää. Hän oli jo lapsena ja on edelleen täysin luonteva esiintymisissään ja suhteessaan julkisuuteen. Joten en siis saanut mitään vahvistusta ennakkoluuloilleni.

   Kaksi asiaa, jotka ovat pahasta ihmiselle, ovat mielestäni äkkijulkisuus - jota moni tavoittelee - ja äkkirikastuminen. Niistä on helppo saada vamma sielulleen.

Marjatta Leppänen: Sydämesi Tyhjä Huone

Ilkamat ( 1970 ) [ Voi niitä aikoja - oivoi! ]

HELMET-lukuhaasteen kohta 20: Taiteilijaelämänkerta

Tanssiinkutsu

Agathaa

  Agatha Christie

Vaimoni löi tämän kirjan kouraani ja epäili ettemme olleet lukeneet vielä tätä Agathaa. Niin osoittautui olevan asian laita. Yllättävää!

    Kirjan sankaritar muutti Lontoosta Lähi-itään eri paikkakunnille. Arkeologisille kaivauksillekin, tietysti. Olihan Agathalla aiheesta omakohtaista kokemusta. Ei Hercule Poirot eikä neiti Marplekaan esiinny tässä kirjassa, vaan kyseessä on kansainvälinen salaliitto- ja juonittelukertomus vakoilijoineen, valeasuineen, salamurhineen jne. Natsiajattelua muistuttava yli-ihmistyyppinen porukka aikoo päihittää kommunistisen ja kapitalistisen maailman vallat. Sankarillinen seikkailijatar osallistuu aikeen tyhjäksi tekemiseen. Agathamaisesti sankarittaren ihannoima unelmamies osoittautuu viimeisillä sivuilla pääkonnaksi.

Arkeologisilla kaivauksilla kirjan päähenkilö tuo esiin Agatha Christien viestin maailmalle:

   "Kaikki ne tuhannet tavalliset ihmiset jotka hoitivat omat asiansa, viljelivät maata, tekivät saviruukkuja ja kasvattivat perheitä ja nauroivat ja itkivät... He olivat niitä ihmisiä joilla oli väliä, eivätkä ne enkelit jotka pahuus kasvoillaan pyrkivät luomaan uuden maailman välittämättä siitä ketä vahingoittivat."

   No, meidän aikanamme tämä ilmiö on saanut uudet kasvot. Ja kaiken kaikkiaan minulla on melko pessimistinen ajatus kehityksen suunnasta.

HELMET-lukuhaasteen kohta 1: kirjassa muutetaan.

Enkä ollut

HELMET-lukuhaasteen kohta 5: Kirja joka sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyin. - Voi onnetonta mikä vuosikymmen!

  Hella Wuolijoki, 1944

Odottaessaan vankilassa tuomiotaan maapetoksesta Hella Wuolijoki tarkkaili vankilan elämää ja kirjasi muistiin tuntojaan, pelkojaan - olihan uhkana kuolemantuomio - säilyttääkseen henkisen tasapainonsa. Vanhalta rouvalta löytyi ymmärrystä vankitovereita kohtaan, mutta ei sotaa eikä teloittajia kohtaan.

   "Ihminen, ihminen, kuinka samaa perhettä sinä olet kautta maailman! Täytyykö sinun tappaa veljesi ja himoita hänen kirjavaa takkiaan..."

   "Maailman ääriltä kuuluu rukous: Jumala, jos sinä olet olemassa, pelasta maamme ja kansamme, anna meille rauha..."

   Ilmeisesti Hella Wuolijoki oli kiistanalainen persoona, josta käsitykset vaihtelivat riippuen tarkastelijan maailmankuvasta. Niskavuori-sarjastaan tunnetusta Wuolijoesta on kattava artikkeli täällä: linkki Ilta-Sanomiin. Lisää Suomen Kuvalehdessä.

Toivon Kirja

    Serdar Özkan

Kirjan alusta asti tuntui vahvana Lähi-Idän kulttuurien tarinankerronnan tyyli ja perinne, mistä toki minulla on vain kuvitelma, ei asiantuntevuutta, Omar Pamukin, Yasar Kemalin tai vaikka Kader Abdolahin kautta.

   Ei oikeastaan ole ihme, että alueelta ovat monet uskonnot tarinoineen lähtöisin. Tämäkin kertomus vaikutti aluksi uskonnolta, jossa ikuisen elämän paratiisissa, Valon Maailmassa, kuolemattomat asustavat: Onni, Kauneus, Vapaus, Vauraus, Järki ja Rakkaus.

   Tarinan pahuus, amoton hirviö, asuu ihmisen sisällä. Se "Minä-Mörkö vaikuttaa niin, että vaikka... kaikki ovat pohjimmiltaan yhtä, minä koen itseni erilliseksi... Minä-Mörkö haluaa aina olla parempi kuin muut, ja se haluaa omistaa ihan kaiken." ( Kirjailija on koulutukseltaan psykologi! )

   Ja niin kuin uskonnoissa yleensä, on tässäkin pyhä ( Raamattu / Toora / Koraani ) "Toivon Kirja".

Näillä elementeillä ei uutta uskontoa sentään luoda. Tarina kertoo kahdesta ystävyksestä, joista tuli yksi. Ikuisia kysymyksiä: Mikä on elämän tarkoitus? Onko kuoleman jälkeen elämää? Uskotko Jumalaan? 

Kuoleman enkelin kysymyksiä:

   "Näetkö maailman epäoikeudenmukaisuuden? Näetkö, miten ihmiset varastavat, sortavat, murhaavat ja solvaavat? Näetkö, miten helpolla he pääsevät, eivätkä joudu teoistaan vastuuseen?  Näetkö myös, miten rehellisiä, hyväsydämisiä ihmisiä kohdellaan huonosti ja käytetään hyväksi?

Ja hänen johtopäätöksensä:

   "Jos kuolemanjälkeistä elämää ei olisi eikä sellaista hetkeä, jolloin ihmiset laitettaisiin tilille teoistaan, sallisiko kaikkivaltias Jumala kaikkea sitä epäoikeudenmukaisuutta?"

HELMET-lukuhaasteen kohtaan 26 liitin Omer ja Kuoleman enkeli-teoksen, koska se sijoittui Turkkiin, missä en ole koskaan käynyt.

Nälkälinna

     Veikko Lavi

   Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tätä kirjaa on lainattu kirjastostamme viime vuosina. Ja kuinka ihmeessä se on onnistunut pysymään listoilla. Näinä viivakoodien ja automaattien aikoina kirjan takakansi yllättää muistolla menneestä järjestelmästä.

   Ja menneestä ajasta, lähinnä 1930-luvusta, Veikko Lavin Nälkälinna kertookin. Kirjassa on vahva omaelämänkerrallinen tausta, jota "riiminikkari" on taiteilijan vapaudella liioitellut mieleisekseen. Lämmin ymmärrys ihmisluonteen heikkouksiin, myötätunto köyhän kansanosan kohtaloon kahden valtaideologian vaikutuspiirissä tulee selkeästi esiin tässä "kronikassa ihmisistä", mikä tiivistelmänä voidaan kuulla Veikko Lavin  laulamanakin. Tässä linkki. 

HELMET-lukuhaasteen kohtaan 17 sijoitin yhteiskunnallista epäkohtaa käsittelevän Nälkälinna-teoksen.

Veikko Lavin ajatuksia elämästään YLE:n ohjelmassa.

Koulu on ...

HELMET-lukuhaasteen kohtaan 12 sijoitin Matt Groeningin melko anarkistisen ja herjaavaa huumoria tarjoavan "Koulu on yhtä helvettiä" teoksen. Niin hauskoilta kuin piirrokset ja tekstit äkkiseltään tuntuivatkin, mieli muuttui muisteltuani, mitä vielä virassaan toimivat kollegani ovat kertoneet koulun nykymenosta.

Matt Groening tuli sittemmin tunnetuksi "Simpsonit" tv-sarjan luojana.

Kekkonen-Nyman

 

Pekka Seppänen: Nyman, 2018

   Olipa vekkuli kuvitelma siitä, mitä todella tapahtui UKK:lle. Tämä kirja, jos nyt ei suorastaan lyö, niin ainakin kevyesti sipaisee korville niitä lukuisia perässähiihtäjiä ja jees-miehiä ennen ja historioitsijoita jälkeen hänen vaikutusaikansa. Samalla kirja toimii kirjoittajansa eräänlaisena omaelämänkertana, jota lukiessa tulee verranneksi omia vaiheitaan vastaaviin ajankohtiin.

 
Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 46, kirjan nimessä on vain yksi sana.

Vertailuaineistoksi dokumentteja mm. Jari Tervolta ja Yleltä

Jari Tervo

Sivukaupalla YLEltä

  

P.S. Ei pidä sekoittaa kirjailijaa tähän Pekkaan!

Muistikirja hoksusta

Hokasin jotta olenkohan "enää hoksusta kotoosin". Luin nimittäin Markku T. Hyypän tuoreen "Ikääntyvän muistikirjan" ja tulin mietteliääksi. Onhan tuota muistamisasiaa tullut pohdituksi aikaisemminkin ( linkki tästä ).

   Selvittelin omakohtaisesti muistini buustauksen ja hoksaamisen kohentamisen tilaa ja kriteerejä - plussat ja miinukset, mielenrauhat ja uhkatekijät. Ja hyväksyin vain Hyypän T. Markun tieteellisen tiukasti todennetut seikat, ei mitään mutua eikä huuhaata.

Hyvällä hollilla

- nukkuminen, hyvät unenlahjat

- mielenrauha

- stressittömyys

- ihmissuhteita haastava liikunta ( Katso vaimoa! )

- kirjojen lukeminen

- musiikin kuuntelu

- espressokahvin juonti

- kissinpennun katselu !! ( aivan tosi ! )

Dementian riskit

- matala koulutustaso

- kuulon aleneminen

- tupakointi

- liikunnan vähäisyys

- korkea verenpaine ( Katso vaimoa! )

- lihavuus

Äitini tapasi sanoa että sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa!

( Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 49, vuonna 2018 julkaistu kirja )

Murretta

Opin uuden sanan seurustellessani kutovien naisten kanssa:

Saisko puhutella?

Ei meillä mykkäkoulua pidetä, vaikka satunnaisesta tarkkailijasta saattaisi siltä tuntua. Ollaan ihan hiljaa vaan.
   Ei meiltä sanatkaan lopussa ole, ei toki, mutta puhua ei nyt vaan saa. Käsittämätöntä miten joskus lentokoneeseen sattuu lähi-istuimelle selostaja, joka jaksaa paasata koko matkan ajan, tuntikaupalla, kaiken maailman asioita, joita ei taatusti haluaisi kuulla. Mutta kun korvia ei saa suljetuksi niin kuin silmiä. Nyt ollaan kotona varsin vaiti vaan!
   Ulkomaanmatkalla pisti silm - korvaan, miten ravintoloissa tai vaikka busseissa kävi jatkuva pulina. Outoja nuo espanjalaiset! Me vain istuimme sanomattomina kuin mutistit. Mutta sanotaanhan, että suomalaiset vaikenevat kahdella kielellä - tai kolmella, jos saame otetaan mukaan - neljällä, kun englantiakin aika yleisesti osataan.

   Ajat muuttuvat. Ennen istuimme aamukahvipöydässä kumpikin lehtensä takana. Sieltä silloin tällöin kommentoimme lukemaamme. Saattoi jopa syntyä pientä keskustelunpoikastakin. Nyt kummallakin on tabletti, joista toki lehtiäkin selataan, mutta myös TV-uutisia tai muita videoita kuulokkeet korvilla katsellaan. - Ei käy keskusteleminen!

   Ja sitten päivän askareihin. Vaimo puurtaa blogiansa tai postcrossing-tutkimuksiansa pöytäkoneensa ääressä. Aikaa sitten opin, ettei käynyt minkäänlainen keskeytys: - Näyttää sadeksivan! Tai: - Naapuri hakee postiansa kumman myöhään tänään.
   Itse saatan opiskella koodausta, jolloin on myrkkyä kesken visaisen bugin etsiskelyn kuulla: - Oletko nähnyt missään sitä pienempää kurinvarrastani? Tai: - Syötäisikö tänään kalasoppaa?

   Illalla harrastamme lueskelua. Ikävää jos toinen keskeyttää juuri ratkaisevalla juonenmutkalla. Voi kadottaa ajatuksen, jopa rivin, jota oli lukemassa.
   Onko tämä ongelma, muka? Ei sinne päinkään! Olemme oppineet kohteliaasti kysymään: - Saisko puhutella? Minkä jälkeen voi sitten ilmoittaa etukäteen lyhyeksi muotoillun ajatelmansa - jos luvan saa. Useinkaan ei tosin tule mitään ajatelleeksi.