Nanoq

Tulinpa käyneeksi harvinaisessa museossa, mikä lymysi Pietarsaaren metsissä. Arktisten tutkijoiden hyvin tunteman Nanoq-museon perusti Pentti Kronqvist jo 1956 aloittamaansa mökkikylään arktisilla alueilla keräämänsä esineistön pohjalta. Oli todella mielenkiintoista tavata naparetkeilijä elävänä ja kuulla hänen kertomuksiaan. Christer Bouchtin retkikunnan vaiheita muistan aikanaan seuranneenikin lehdistöstä.

Päärakennus osittain maan alla.




Grönlannin inuiitit ovat asuneet tuhansien vuosien ajan turvemajoissa.




Museoalueella on noin kaksikymmentä vanhaan tyyliin tehtyä rakennusta.

   


   



   

Isotupa Luodosta. Pentti Kronqvist sukelsi kuvan pöydän lankut uponneen John Grafton-laivan kansilankuista. Hän myös muurasi itse takanaan näkyvän muurin.




Kullanhuuhdontaleiri Lapista



   

Pyyntivälineitä


   

Kätevä inuiittien uskomus: Jos kävelee portin lävitse saa tekemänsä synnit anteeksi. Jos taas kävelee jumalien edessä menemättä portin läpi, saa aikomansa pahat teot etukäteen anteeksi.






Kopio maailman pohjoisimmasta kirkosta Ummannaaqin kylästä Pohjois-Grönlannissa.

   

     

Ja kaiken kokemani jälkeen etsin kirjastostani Fridtjof Nansenin Hiihtäen poikki Grönlannin ja pääsin näin mukaan sankareiden kelkkaan.

P.S. Arktista sisua löytyy myös suomalaisista naisista, jotka hiihtivät keväällä Grönlannin jäätikön poikki. Katso täältä.

Tavatessa

Vastoin aikaisempaa päätöstämme menimme vaimon kanssa ryhmämatkalle, jossa tietenkin tapasimme vanhoja tuttuja. Ja palaute oli sen mukaista. Ikävä vain että aikojen päästä jälkeen päin tulee mieleen, mitä olisi pitänyt vastata.

Heinäkuiset

Heinäkuun helteitä odotellessa luetut kymmenen kirjaa:










Tove Jansson: Kesäkirja, 2017 ( 1972 )

Sophia, isä ja isoäiti saaressa viettämässä saarelaisten kesää, mikä poikkeaa meidän maakrapujen elämästä aivan olennaisesti. Kirja keskittyy lähinnä luovan lapsen ja epäsovinnaisen vanhuksen yhteiseloon. Se on läheistä, tilaa antavaa ja kasvun mahdollistavaa, lasta ja ikäihmistä ymmärtävää. Luonnon kuvaus on vaikuttavaa ja asiantuntevaa, olihan Tovella oma mökki saaressa.





Jasper: Yhdeksästoista askelma, 1948

Vaimo sai vimman ryhtyä hävittämään vanhoja lasten- ja nuortenkirjoja, joita kukaan ei lue, ei ole lukenut vuosikausiin. Niinpä sain pinkan antaakseni siunaukseni tuhotyölle.
   Tämän kirjan halusin lukea, koska se on yhtä vanha kuin minäkin ja koska se on painettu samassa yhtiössä, johon kuuluvassa sanomalehdessä tyttäremme on töissä.
   Pojat saapuvat synkkään kartanoon, joka on ollut osaksi autiona isoisän kuolemasta asti. Siellä on pimeää, koska ei ole sähköä. Kynttilän valossa myrskyn yllättäessä tunnelma on pelottavan aavemainen varsinkin yöllä salissa, joka on täynnä isoisän veistämiä hautapatsaita. Vähitellen selviää, että kartano on viinan salapolttajien pesäpaikka. Pojat kipittävät kylään ja paljastavat poliisille roistojen puuhat.
   Kun tutkin sitten nimimerkki Jasperin henkilöllisyyttä, paljastuikin kyseessä olevan pilapiirtäjänä kuuluisaksi tullut Kari Suomalainen.





Alfred Liukku: Dic Maailmanmatkaaja, seikkailuja neljässä maanosassa, 1956

Seikkailija-Dicin perhe muutti Suomesta Amerikkaan, jossa Dic jo nuorena osoitti omaavansa levottomat jalat. Lähimetsät Astoriassa samoiltuaan hän yritteli kaikenmoista, mitä koulunkäynti häiritsi: kanoottikilpailu, mustalaisten mukana kiertely, kullankaivuuretki, maapallon ympäri kävely - useat näistä toimista johtivat "tuhlaajapojan paluuseen". Maapallonympärikävelykin keskeytyi vaikeuksien jälkeen Turkin vankilaan.
   Vaikuttaa siltä, että Dic Nivala oli oikea henkilö, vaikka kertomukset kirjassa hänen retkistään ovatkin hurjia.






Markku Keisala: Sinisilmät, 2015

Alun sekavia välähdyksiä tapahtumien taustoista seurasi selkämpi, perinteisempi juonen kuvaus kohti loppuratkaisua. Syyllisvaihtoehtoja dekkarissa oli vain kaksi ilmeistä. Tarinaan oli kytketty päähenkilön, poikamiespapin naiivi rakastuminen kirkkoherranviraston Armiin, mutta siitä huolimatta lukukokemus oli positiivinen.






Roope Lipasti: Virtanen ja Euroopan historia, 2016

Virtasen ja vaimo Korhosen kera kuljetaan Euroopan historian merkityksellisten tapahtumien läpi - pilke silmäkulmassa tietenkin. "Elmomaisia" sankaritekoja seuratessa lukijalle herää epäilys, että koulun historian tunteja olisi kannattanut seurata tarkemmin. Nyt niitä tietoja olisi tarvittu.






Nina Peura: Kuolemankukkia, 2012

On se vaikea laji tuo uskottavan dekkarin luominen. Ei se pelkällä puhuttamisella luonnu eikä parisuhteiden sekaamisella selviä.






Ruth Rendell: Kiinalainen tapaus, 1992 ( 1983 )

Kiemurainen juoni alkaa Kiinan matkasta ja siellä tapahtuvasta "kohtalokkaasta" tapaamisesta päättyen lopulta "kotiin" Englantiin, jossa komisario Wexfordille paljastuu asioiden todellinen laita kirjan viimeisillä sivuilla. Taattua kesälomalukemistoa!






Rex Stout: Sampanjaa yhdelle, 1991 ( 1958 )

Jokakesäinen hetki persoonallisten Nero Wolfen ja Archie Goodwin seurassa piristää kummasti vaikka en harrastakaan gourmet-ruokia ja vaikka minulla on vain yksi surkea orkidea. Archie on nokkela, näsäviisaskin, sanailija - todellinen supermies, jollainen toivoisi itsekin olevansa, mutta jollainen en ole. Nero Wolfe on taas laiska, nautiskeleva älykkö, jollainen en toivoisi olevani enkä olekaan. Kirjan juoni on ovela, ja ratkaisu tapahtuu - kuinkas muuten - lopulta Wolfen toimistossa, johon yrmeä Poliisipomo Cramer toimittaa asianosaiset kuulemaan todisteet ja syyllisen nimen.







Anne Leinonen: Metsän äiti, 2017

Tämän kirjan lukeminen vei vahvasti luonnontieteellisen koulutuksen saaneen "mukavuusalueen" ulkopuolelle. Tarinan kerronta oli toki elävää ja sujuvaa, mutta henkimaailman asiat tuonpuoleisine hahmoineen eivät sytyttäneet sanottavampaa mielenkiintoa.







Graham Greene: Kolmas mies, 1982

Heinäkuun kirjapatteri päättyy ( kuuluisaan ) todelliseen herkkupalaan, Greenen loistavaan kertomukseen vanhan ystävyyden murentumisesta vähitellen paljastuvan iljettävän totuuden rapauttamana. Ja välirikko kärjistyy päähenkilön joutuessa surmaamaan vastenmielisiin rikoksiin ajautuneen lapsuudenystävänsä.



Kesken jäänyt:

Joskus ei vaan "nappaa". Silloin kannattaa irrottautua ja siirtyä seuraavaan.




Antero Harju: Kapina Korallimerellä, 1957

Poikakirja, jossa liian teknistä & vauhdikasta menoa maalla, merellä ja avaruudessa. Oli heitettävä kesken, vaikka poikasena pidin tätä mahtavana kirjana ja hankin sen omaksi.

Suuri tehtävä

Tellervo Koivisto kirjoitti muistelmissaan Paavo Väyrysestä, joka Tellervon mukaan eräässä tilanteessa tokaisi itsestään: "Vaikka minä tekisin minkä tahansa valinnan, minun päämääräni on varma: minut on tarkoitettu suuriin tehtäviin."



Jos hän ei sattuisi tulemaan valituksi presidentiksi, ainahan voi pyrkiä pääministeriksi.

Kesällä luettuja kirjoja

Kolea kesä on otollista aikaa lukemiselle. Lukuhaasteen selvitettyäni pöyhin loma-asunnon hyllyjä. Kävin toki kaupungin kirjastossakin uutuusosastolla. Hyvän löysinkin.







Alexander McCall Smith: Nainen joka käveli auringossa, 2015

Mainio "dekkari", jossa yksityisetsivien, kaksi naista, ratkoma tapaus saa odotetusti yllättävän loppuratkaisun. Kirjan henkilöt ovat uskottavia luonteenpiirteidensä vahvuuksien ja heikkouksien puolesta. Myönteinen ymmärrys inhimillisiin vajavaisuuksiin ja positiivisen ratkaisun hakeminen suorastaan ilkeään käytökseen kuvastaa aivan erilaista elämänfilosofiaa, mihin salapoliisikirjoissa on totuttu. Afrikassa yleiseen heitteille jääneiden lasten ongelmaan kirjan päähenkilö mma Ramotswe osoittaa omalta kohdaltaan suorastaan liikuttavan ratkaisun.




Donald E Westlake: Kukaan ei ole täydellinen, 2003 ( 1977 )

Hyvin persoonallisten kavereiden, Dortmunder kumppaneineen, suorittama murtokeikka, mikä westlakemaiseen tapaan mutkistuu ja saa yllättäviä käänteitä. Nerokas ja humoristinen juonen kuljetus on nautittavaa kesälukemista.





Georges Simenon: Rouva Maigret´n ystävätär, 1976

Joka kesä luen Maigreteja. Olen haalinut niitä kirppareilta melkoisen kokoelman. Tämä kirja sattui lojumaan jossakin käden ulottuvilla. Se on taattua Simenonia, jonka kuvaus menneen ajan, 1950-luvun Pariisista, ihmisistä elämäntapoineen, poliisin antiikkisista menetelmistä "työmaajuopotteluineen" on silti nautittavaa luettavaa vivahteikkaan ja nokkelan juonen rakenteen ansiosta.





Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa, 2011

Itsekin juuri matkoilta palanneena oli mukava lukea Antti Tuurin matkakokemuksista. Niitä olikin kertynyt jo kuudelta vuosikymmeneltä eri puolilta Eurooppaa. Paljon oli kerrottavaa Italiasta, Ranskasta ja Saksata, jossa Tuuri oli ollut jo koulupoikana kieltä oppimassa. Myös Islanti on lähellä hänen sydäntään.
   Kirjailijan tunnettu pelkistetty tyyli ja matkoilla noudatettu samankaltaisena toistuva päivärytmi alkoi loppua kohti kyllästyttää.





Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta, 2009

Mietin lukiessani tätä Viktor Kärppä-kirjaa vahvistuvatko vai laimenevatko ennakkoluuloni venäläisiä maahanmuuttajia kohtaan. Luultavasti Matti Rönkä saa ammattinsa puolesta sellaista kirjaan liittyvää tietoa, jota Matti Meikäläinen taas ei saa, mikä lisännee tapahtumien todentuntua.





Georges Simenon: Maigret ja tappaja, 1969

Kertomuksessa Simenon/Maigret osoittaa myötätuntoa tappajan toiveelle saada mielisairauteensa hoitoa, mitä kuitenkaan sen ajan Ranskassa ei ollut mahdollista saada. Simenon on aivan omaa luokkaansa tunnelmien luomisessa ja välittämisessä lukijoilleen.






Ernest Hemingway: Kirjava satama, 1937

Karu tarina Harry Morganista, kalastajasta, turistien kalastusoppaasta, ihmisten ja viinan salakuljettajasta, joka lopulta tuhoutuu jouduttuaan veneellään, olosuhteiden pakosta, liian kuumaan kyytiin. Kuvaus etenee mielenkiintoisesti päähenkilön silmin, avustajan silmin, ympäröivän ( uteliaan, köyhän, joutilaan, arvelluttavan ja sovinnaisen ökyrikkaan ) satamaväen silmin aina tuoreen lesken, rva Morganin epätoivoon.





Hannu Väisänen: Esi-isät, 2017

Juuri "pakasta repäisty", uunituore teos. Ja vallan omaperäinen satu aikuisille. Esi-isien ja surkeiden ihmisten välisessä alistus- ja palvontasuhteessa kangastelee kirjailijalta hienovaraista kritiikkiä ihmiskunnan tolkuttomalle nykymenolle.






Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy, 1955

Tapanani on lukea, ainakin kerran kesässä, jokin Agathan dekkareista. Tällä kertaa opin legendaarisen neiti Lemonin etunimen: Felicity.
   Tarina lähtee erehtymättömän neiti Lemonin kirjoitusvirheistä hänen sisarensa pyörittämään opiskelija-asuntolaan, jossa tapahtuu hämäräperäisiä sattumuksia, lopulta jopa murhia. Syylliskandidaatteja veivataan agathamaisesti lähes viimeiselle sivulle asti, jolloin Poirot vihdoin paljastaa salakuljetusorganisaation, ja pahat saavat palkkansa. Mainiota kesä(loma)lukemista.






Erkki-Mikael: Väsymättä paras, Pakinoita, 1966

Lukiolaisena Jämsässä kaverit kerääntyivät kirjastossa ympärilleni löydettyään minut hihittelemästä Erkki-Mikaelin pakinoiden äärestä. Herätin kuulemma pahennusta. Isaskar Keturin toilailut olivat mielestäni kreisihuumorin parasta laatua. Hankin monta pakinakokoelmaa omistukseeni vähillä rahoillani. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin ne eivät ihan yhtä lailla vaikuttaneet.

Rodos 9

Äkkiä matalaksi!

Se voi heittäytyä katalaksi!

Ollaan liian helppo suupala,

ulkomainen, muu kala.

Nyt ei enää päätä puistella,

matkaa mukava on muistella.

Sallittihin päivän paistella,

kielen herkutellen maistella.

Meitä käsketään jo pakkaamaan,

koneen kotonansa sakkaamaan.

Rodos 8

Kosk´ei saa

moskeijaa koskettaa,

keksineet neidot ei kummempaa:

Jos lentävä matto ois´ sulla

vain etäältä katselis´ mullah.

Rodos 7

Hei, ankkuri ja purjeet

ylös nostetaan,

ja merihirviöille

me kohta kostetaan,

tai sitten kauppahallista,

jos saadaan oikein kallista,

me kalat ostetaan.

Onkimies ei aavista,

miks´ kalaa saa kuin saavista.

Kaksi takapirua

jakaa onnen sirua.

Rodos 6

Nyt tarkastetaan Kreikan pylväät:

doorilaiset, joonialaiset,

korinttilaiset ylväät.

Nykyään voi löytää "tägin",

"piissin" osaisin kai mäkin.