Tavallaan

Väitetään matkailun avartavan. Siksi autoillessa kuuntelen radiota, että avartuisin. Niinpä, kun hiljan ajelin Jurvasta Teuvalle, avasin Puhe-radion. Siellä oli nuoren naisen haastattelussa nuori nainen, joka on kunnostautunut kolumneillaan muoti-, nais- ym aikakauslehdissä. Oli räväkänoloinen mielipiteissään kaikista asioista, kuulemma. Ja some-palautekin runsasta laidasta laitaan.

Varmaan kohta saan tietää, millaisia ajatuksia mielipideautomaatilla lieneekään, ajattelin. Mutta sitten harhaannuin kuuntelemaan puheen ulkoasua. Tyypillisen ninkutuksen ja silleen sivuutin silleen jo niihin tottuneena. Tässä oli tavallaan jotakin minulle tavallaan ennen kuulematonta. Hetken päästä se tavallaan selvisikin: tuo sana tavallaan toistui kohtalaisen usein hänen puheessaan.

Tutkijan vaistoni heräsi: aloin laskea tavallaan sanan esiintymistä. Olin lähes puolivälissä matkaa, kun sain kaksikymmentä sanaa kasaan ja kun huomasin kauhukseni, että haastattelijakin oli alkanut toistella sitä. Siinä vaiheessa sammutin radion. Mistäköhän he tavallaan keskustelivat? Kyllä matkailu avartaa - tavallaan.

P.S.  Tänään ( 10. 04. ) ajoin saman matkan. Radiossa Roman Schatz haastatteli kahta homomiestä, vanhempaa ja nuorempaa. Olisin kuunnellut mielelläni, mutta nuoremman haastateltavan ninkutuksen joukosta alkoi silleen tavallaan tunkea korviini tuo tavallaan, joten pakkomielteenomaisesti aloin taas laskea esiintymistiheyttä. Järkyttävää! Vanhempi mies puhui "normaalisti", ja Roman sanoi vain kerran tav..n. - Ennen perillepääsyä olin vaihtanut kanavaa.

Haastettu 4

Seuraavaksi luin kymmenen pohjalaisen kynäniekan tuotosta. Kyllä täällä kirjoittaa osataan. Ja tyylissä pohjalaisuus tuntuu.

Vaasan Jaakkoo: Oottako kuullu, 1987

Tämä on niitä kirjoja, joissa pitäisi ehdottomasti olla alussa varoitus: VOI VAARANTAA TERVEYESI JA PERHESUHTEESI!!!

En, nimittäin, päässyt kuin vähän matkaa ensimmäistä pakinaa, kun jo piti "äänehen nauraa pryyskyttää henki hapatoksis ja veret silmis". Ja vaimo loi viereiseltä soffalta karuja katsantoja  mun päälleni - yritti siellä keskittyä vakaviin ihmissuhdetragedioihin tiiliskiviromaanissaan.

Raskas luettavaksi Vaasan Jaakoon teos. Mutta erinomaanen!

Ilmari Turja: Ilmari Turjan paremmat jutut, 1985

Isonkyrön kriivarin tarina- ja muistelmakokoelma kattaa ajan itsenäisyytemme alkuvuosilta 1980-luvulle. Hillityn huumorin ja vahvan pohjalaisuuden sävyttämät kertomukset ottavat kantaa merkittäviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: naispappeus, naisen asema työelämässä, koululaitos, arkkitehtuuri, maatalous, sananvapaus ( itsesensuuri ), maanpuolustus joitakin mainitakseni. Turja marssittaa sivuilleen myös lempihahmonsa ittensä Särkelän. Lapsikertomukset ovat myös hauskoja.

Monasti käyvät ilmi kirjoittajan lukuisat suhteet aikansa merkkihenkilöihin kulttuurin, politiikan ja talouden aloilla.

Orvokki Autio: Viistotaival, 1980

"Hillitte ittes, Laimi!" on lause, joka on jäänyt meillä käyttöön vaimon kanssa luettuamme tämän kirjan ensimmäisen kerran 1980-luvulla.

Romaani tuo oivallisesti esiin eteläpohjalaisen pienen kylän asennemaailman kaavamaisuuksineen, talon tapoineen - ja ennen muuta sen, "mitä ihimisekki tuasta aatteloo".

Henkilöt kirjassa ovat aitoja, todentuntuisia; muistuttavat joitakin tuntemiani vanhoja naisia täällä Jurvassa.

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki, kummitustarinoita Vaasasta, 2009

Tämän kirjan luettuani katselen tuttua Vaasan kaupunkia uusin silmin. Suvilahden Ninja-jutun taustat muistuttavat pojantyttäreni totisena kertomaa kissan vakoilevaa silmätarinaa.

Henry Aho, Anu Mäntylä: Kaksoissielut, 2011

Valitsin tämän kirjan, koska etäisesti tunnen nuoret, teuvalaiset kirjoittajat ja koska olen ihmetellyt kirjan aiheeseen vahvasti liittyvien netin seuranhakupalvelujen suosiota.

Kirjan henkilöiden iän ja heidän nettikirjoitustensa teini-ikäisyyden välillä on outo ristiriita, kehittymättömyys. Tarinassa juotiin paljon, poltettiin paljon ja nähtiin vähän väliä painajaisunia. Juonessa on epäuskottava, "kioskikirjallisuudelta" maistuva murhaajan esiinmarssitus ja myötähäpeää herättävä loppuratkaisu.

Jorma Ojaharju: Oma koti kullan kallis, 1989

Kirja ajoittuu 1980-luvun lopun kasinopelureiden ja asuntokeinottelijoiden kulta-aikaan. Kirjailija on hyvin perehtynyt "pelin henkeen" ja välittää asiantuntevasti jobbareiden asennemaailman ja toisaalta kärsimään eli maksamaan joutuvan tavallisen kansalaisen aseman ja hädän.

Eira Pättikangas: Olkileijona murisee, 2012

Kuin vanhasta Suomi-filmistä. Lähes joka sivulla asiat kääntyvät päähenkilön, nuoren ja kauniin, köyhän mökintytön miesasioihin. Ja pian oli arvattavissa, että pääseehän se neitokainen kirjan lopussa emännäksi naapuriin, isoon taloon.

Kovin stereotyyppisiä pohjalaisia maalaishenkilöitä juoruämmineen, kateellisine naapureineen ja maineestaan arkoine emäntineen nostetaan esille tarinan edetessä. En luultavasti lue toista Pättikankaan kirjaa, mutta täytyihän nyt kurikkalaaselta edes yksi lukaista.

Markus Aaltonen: Ameriikan Antti, 2002

Tämä elämänkertateos on minulle lähes pakollinen tässä kategoriassa: onhan kysymyksessä naapurin mies, talomme tontti on alkuaan ostettu Amerikassa tienatuilla taaloilla Hiipakan talosta ja kirjoittajakin on Seinäjoelta. Kirja tihkuu pohjalaasta uhoa menestyksekkäästä työurasta, naisonnesta, vauhdikkaista irroitteluista sekä kodin ja suvun opettamien arvojen kunnioittamisesta.

Mutta, niin kuin kaikissa elämänkerroissa, niin tässäkin siloitellaan ja kaunistellaan tapahtumia. Grynderitoiminnoissa myös Amerikoissa tärkeintä on voiton maksimointi. Silloin saattaa helposti tulla asiakkaan ja rakentajan välille  eturistiriitoja, joita puidaan oikeudessa. Niin myös Kangas Construction-yhtiölle.
Samoin muistelmissa voidaan päähenkilön tekemiksi sijoittaa tapauksia, jotka ovat sattuneet alun perin jossakin muualla ja aivan toisen henkilön tekeminä. Niin kuin esimerkiksi Ameriikan Antin puhe keilailuseuran juhlapäivällisillä: "Tarjoilija, tua lasku tänne, mä maksan." Minkä lauseen puolestaan Ilmari Turja kertoo kauppaneuvos Lallukan lausahtaneen eräillä toisilla päivällisillä: "Tarjoilija, tuo sie lasku, mie maksan!" Ehkäpä tuo on niitä maailmalla kiertäviä kaskuja, joita sijoitellaan milloin kenenkin suuhun.

Kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoinen tarina Jurvan fiksunoloosesta ja komiannäköösestä Kunnaksen poijasta.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat, 2005

Kirja Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneiden suomalaisten elämästä sopi hyvin edellisen jatkoksi. Tuurin lakonisella tyylillä selostetaan arjet ja juhlat, onnet ja onnettomuudet. 1900-luvun elämästä toiset selvisivät, toiset eivät, niin kuin vaimonikin suvun vaiheista Amerikassa hyvin tiesin.

Heikki Ylikangas: Ilkkaisen sota, 1996

Säästin tämän viimeiseksi. Nuijasota, mikä on kirjan aiheena, on kiinnostanut minua jo aikaisemminkin useista syistä. Näiltä paikkakunniltahan Etelä-Pohjanmaalta Jaakko Ilkan johdolla talonpojat sortajia vastaan lähtivät taistelemaan. Oman sukuni miehet puolestaan kokivat kohtalonsa Hämeessä. Isäni oli mukana pystyttämässä nuijasodan muistomerkkiä Padasjoen Nyystölässä 1936.

Ylikangas kuvaa joukkojen kulkua ja elämää, sisäisiä ristiriitoja ja hajaannusta, mikä sitten johti tappioon, pakenemiseen ja voittajien armottomaan kostoon.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Hyvät veljet

Haastettu 3

Tässä kymmenen naisen tuotosta. Lisäksi oli kaksi kirjaa, joita en kerta kaikkiaan jaksanut loppuun tyylin tai sisällön johdosta. Mutta nämä luin. Yhden kohdalla jouduin petetyksi. Otin sen kuitenkin naiskirjailijoiden kategoriaan.

Tuula-Liina Varis: Huvila, 2016

Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi minulle hyvin tuttuun ympäristöön, Turun kaupunkiin. Eletään 1930-luvun aikaa - natsismin, fasismin Euroopassa, Lapuanliikkeen kotimaassa.

Äärioikeistolainen taiteilija nai turkulaisen porvaristytön ja muuttaa maalle huvilalleen. Jännite syntyy vaimon juutalaisen verenperinnön paljastuttua. Taiteilija hylkää hänet ja tyttärensä ja muuttaa Saksaan natsihallinnon palvelukseen.

Sodan ja miehen kuoleman jälkeen käy ilmi hänen kaksoiselämänsä saksalaisen naisen ja lapsen osalta. Tämä murtaa turkulaisvaimon otteen elämästä. Tarmokas tytär jää ponnistelemaan eteenpäin.

Sotaa edeltävästä kuvauksesta tulevat väistämättä mieleen oman aikamme koventuneet asenteet.

Elsa Anttila: Täällä Rodos, 1991

Edellisen kirjan tuttu miljöököhän johdatti minut tähän, jonka kannesta taas tuttu paikka, Rodos, veti puoleensa. Arvasin kyllä, mitä sisällöltä oli odotettavissa. Ja arvasin oikein, valitettavasti. Olen kai liian vanha tällaiseen.

 Luin sinnillä loppuun, koska vaimoni kehotti menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle ( niin tavataan nykyään hienosti sanoa ) ja koska olen hänen mukaansa kehityskelpoinen yksilö. Tuo viimeinen tarkoitti, että minussa on vielä paljon kehitettävää.

Sitten paljastui vielä vaihtoehtoinen fakta: tämä naiskirjailijana esiintynyt kynäniekka olikin salanimen taakse kyyristynyt m i e s !!!

Pirjo Hassinen: Voimanaiset, 1996

Oli kaksi siskoa, joilla yhteinen mies kosijana. Toinen, se pehmeämpi, sai lapsen, toinen, se tiukempi, pani miehen matkoihinsa. He asuivat vanhempiensa kotitaloa kolmisin, tyttärellä kaksi äitiä, äideillä jännitettä vanhasta, yhteisestä suhteesta.

Tyttären vartuttua naiseksi sattui poikaystävän kanssa dramaattinen itsemurhayritys, joka yritykseksi jäikin. Äitien ja tyttären välille kehittyi skismaa, kun vanha poikaystävä ilmestyi taas kuvioihin. Ylenpalttista aistillisuutta tihkuva kertomus huipentuu itsenäistyvän tyttären ja miesystävän itsemurhatoisinnon viime hetken peruuntumiseen.

Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa, 1985

Tarkoitus oli lukea välillä keveä dekkari, mutta jouduinkin keskelle sukukronikkaa lukuisine henkilöineen ja suhteineen. Puolivälissä kirjaa ei ollut tapettu vielä ketään. Tylsää! Lopussa kirjailija heittää epäilyn Agathamaisesti eri tahoille, ja vasta viimeisillä sivuilla syyllinen paljastetaan ja itsemurhataan.

Tove Jansson: Kuuntelija, 1971

Novellikokoelma, aivan erikoisen elävällä ja mukaansatempaavalla tyylillä kirjoitettu. Kertomukset vievät lukijansa hienovaraisesti vihjaten elämän suurien ja syvien tuntemusten äärelle.

Märta Tikkanen: Sofian oma kirja, 1982

Kuvaus vanhempien näkökulmasta epäilyksen heräämisestä oman lapsen poikkeavuudesta, epäilyn muuttumisesta varmuudeksi ja sen vaikutuksesta perheeseen. Kirjailija kuvaa elävästi ja rakkaudella lapsensa tapaa hahmottaa ympäristöään, hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan. Hän tekee oikeaan osuvia huomioita lapsensa kouluolojen järjestämiseksi.

Tämän kirjan, vaikka se on vanha, soisi löytävän tiensä samojen ongelmien kanssa painivien vanhempien ja opettajien käsiin; myös koulumenoja karsivien päättäjien käsiin.

Pirkko Arhippa: Lukinmerkki, 2007

Sitten vaihteeksi viihdyttävämpää. Taas tuli pettymys. Epäuskottavan motiivin pohjalta toimivan murhaajan hankkeet upotetaan sivujuoneen, tutkijan henkilökohtaisiin ongelmiin sekä muka sattumalta kaikki asiaankuuluvat henkilöt samalle ulkomaanmatkalle johdattavaan dramaattiseen huipennukseen. Ainoiksi kiinnostaviksi tekijöiksi kirjassa jäivät kuvaukset Turun kaupungin kaduista ja paikoista.

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi, 1998

Kun nainen, vankka ja vakaa, ja mies, heiveröinen lammasnahka, elävät yhdessä, syntyy ongelmia jo pelkästään fyysisistä eroista. Luonteiden perusolemukset poikkeavat myöskin niin paljon, ettei luulisi yhteiselon onnistuvan. Ajan myötä, koettelemusten kautta, harmonia löytyy.

Hyvä kirja, hyvä mieli.

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma, 2011

Tämän kirjan otin käteeni mummon ehdotuksesta. Olen naimisissa hänen kanssaan.

Olipa hyvä kirja - hauska, syvää elämänkokemusta, teräviä huomioita ajastamme henkivä. Liikuttavakin: kertomus Ugandan äidistä kosketti eritoten, koska sukulaispoika on juuri matkustanut sinne avustus- ja opiskelutehtäviin. Kestäneekö kulttuurishokin.

Minna Canth: Kertomuksia, 2008 ( 1878 - 1919 )

Ilman tätä haastetta en varmaan olisi kirjastossa tarttunut näihin Minna Canthin vanhoihin kertomuksiin. Vanhahtavasta sanastosta ja tyylistä huolimatta luin kirjan kiinnostuneena kannesta kanteen. 

1800-luvun lopulla kirjoitettujen novellien sisältö avasi sen ajan ihmisten elämää, sen tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoitteita ja tulevaisuuden toiveita. Kirjailijan myötätunto oppimatonta, köyhää kansanosaa kohtaan oli ilmeinen. Varakkaiden etuoikeudet vähempiosaisten kustannuksella, nousukkaiden porvarien naurettavuus, uskonnollinen tekopyhyys, naisen asema sekä ikuinen aihe, rakkaus, tulivat monin tavoin Minna Canthin tarkastelun kohteeksi.

Ja kun vertaa nykyaikaan, onko juuri mikään muuttunut inhimillisessä olemisessa.

Tuntui sopivan erinomaisesti päättää Canthiin tämä jakso lukemishaasteessa Kalevalan päivivänä, suomalaisen kulttuurin päivänä.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Ehdokkaat

Vaalijulkisuudessa saavat huomiota tietyt tyypit. Kuka seuraavaksi ehtii julistamaan harkitsevansa ja sitten kieltäytyvänsä ehdokkuudesta?

Feikkiä

Epätäydellinen tieto, vaihtoehtoinen fakta... Terrorismia Ruotsissa? Kuka suoltaakaan suomeksi sanottuna valheita?

Mitä ruotsalaiset itse ajattelevat tästä: linkki Aftonbladetiin.

Haastettu 2

Seuraavaksi luin kymmenen suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa.

Miten valitsin ne? Ensimmäisen sain joululahjaksi, mutta sen jälkeen seisoskelin kirjahyllyni edessä tunnustelemassa vetovoimakenttiä. Otin sen joka kutsui eniten luoksensa. Tämä johdatti puolestaan jollakin mystisellä tavalla seuraavan luo ja niin edelleen.
Niitä kirjahyllyjä tutkailin toki useammassakin talossa, en vain omiani.

Tuomas Kyrö

Aikaisemmat Mielensäpahoittajat nautinnolla lukeneena alkoi tämä Hiihtokirja tuntua väkisin ( tilaustyönä MM-kisoihin ) puserretulta.

                                                              

Mika Waltari

Uskonnollisen kokemuksen leimaama kehityskertomus, jossa päähenkilön kohtaamat ihmiset kokevat hengellisen muutoksen epäuskoisessa asenteessaan.

Matti Hälli

Kepeästi kerrottuja hauskoja tarinoita opiskelija- ja taiteilijakaverusten elämästä kantaravintola ja sen vahtimestari Andersson keskipisteenä.

Muistan lukeneeni tämän kirjan lukioikäisenä ja vaikuttuneeni opiskelijaelämän ihanuudesta. Vähänpä tiesin silloin. Mutta oli mukava palata vanhoihin mielikuviin.

Huovismaisella yllättävällä mielikuvituksella ryyditettyjä eläinaiheisia tarinoita.

Daniel Katz

Erikoisen - mustan tai hirtehisen - huumorin läpitunkema kertomus juutalaisen kirjailijan suvun vaiheista Venäjän vallan ajoista "nykyaikaan". Juutalaisten pakolaisuus antaa ajattelemisen aihetta yhä tämän päivän pakolaiskysymyksiin suhtautumisessa.

Heikki Turusen väkevä esikoisteos vieläkin ajankohtaisesta maaseudun autioitumisesta. Juonen kuljetus uhkaa hukkua kirjailijan viehtymykseen, sinänsä hyvin, kuvata yksityiskohtaisesti ympäristöä lillukanvarsineen, räähkän lentoineen, kuka näkyi kylällä menevän mitäkin tekemään minne.

Turusen jälkeen halusin jostakin syystä lukea Sillanpäätä. Elokuu löytyi isäni kirjastosta vuodelta 1941. Jotakin samankaltaisuutta kuin Turusen tyylissä. Tarkkaa luonnon ja ympäristön havainnointia. Taas näkyi joku menevän jonnekin jotakin toimittamaan.

Taitava kuvaus maalaiskylän elämästä ihmissuhteineen, ongelmineen; elänmäntapoineen, jotka nykyajasta paljon poikkeavat ulkoisesti, pohjimmaltaan eivät lainkaan.

 

Tämä on Aapelin vanhastaan hyvin tuttu tarina, viimeksi ehkä televisiosta nähtynä elokuvana. Varsin nautittavalla, lämpimällä ja joskus piilevälläkin huumorilla sävytetty kertomus pikkukaupungin erään pihapiirin elämästä. Kirjailija osoittaa syvää ymmärrystä inhimillisiin heikkouksiin ja puutteisiin, joita meillä kaikilla on. Elämänmyönteinen optimismi on vahvana läsnä.

Minulla on ilmeisesti jokin menneisyyden kaipuun vaihe menossa, koska valitsin taas kirjan, jossa eletään tavallisten ihmisten elämää ennen ja jälkeen sisällissodan, luokkasodan, punakapinan, miksi ikänä sitä nyt halutaankin kutsua. Lauri Viidan tyyli on sanallista iloittelua, joskus runollistakin proosaa, joka imaisi minut mukaansa.

Viidan intensiivisen tekstin jälkeen halusin jotakin viileän rauhallista, lakonisen toteavaa ja siksi sujuvasti etenevää kerrontaa. Antti Tuurin "insinööriproosa" on juuri sitä.

Kirjan aiheena on suomalaisten metsurien rankka elämä Kanadan erämetsissä. Todentuntuinen, ilmeisesti todella tapahtuneisiin sattumuksiin perustuva romaani.

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.

Tämän jälkeen luen kymmenen suomalaisen naisen kirjoittamaa kirjaa.

Paha kello...

... kauas kuuluu!

Ideologi

Mediasota

Media vaietkoon valtakunnassa.

Haastettu

Haastelen tässä yhdestä jutusta, nimittäin siitä, että niskassani on haaste.

En suinkaan ole tehnyt mitään niin köppäästä, että olisin joutunut haastetuksi oikeuteen, en toki.
Eikä kukaan ole haastamassa riitaa kanssani, eihän nyt sentään, sävyisä mieshän minä.

Mutta hyväksyin haasteen lukea sata suomalaisen kirjailijan kirjaa tänä vuonna, jolloin Suomi täyttää sata vuotta. Ei paha, arvelin. Pari kirjaa viikossa keskimäärin.

Tartuin toimeen. Aloin lämmitellä lukukonettani etsimällä ohuita opuksia. Kirjahyllyistämme löytyi ohutosastolta lähinnä lastenkirjoja. Tässä kymmenen lukemaani.

Luultavasti olen lukenut ne joskus omassa ja lasteni lapsuudessa. Ja ehkä joitakin lapsille työmaallani. Kuten esimerkiksi Kiljuskirjat. Ne huvittivat nykylapsiakin, vaikka ovat 1920-luvun tuotantoa.

Aika radikaaleja ja anarkistisia ovat Finnen Kiljuset. Sen ajan lapset kasvatettiin kuriin ja nuhteeseen. Mitä mahtoivat ajatella Kiljusten vallattomista vekaroista ja asiattomista aikuisista. Eikä kirjailijan käsitys yhteiskunnan tukipylväistäkään erityisen arvostava ollut.

Satumaassa-kirja oli mielenkiintoinen vanhoine valokuvineen, jotka Impi Havas oli ottanut lapsista. Jotkut niistä ajoittuivat selvästi omaan lapsuuteeni. Aila Nissinen kertoi elävästi kuvien pohjalta tarinoita, joissa toisinaan kristilliset arvot nousivat liiaksi esille.

Tämän kirjan luin poikasena silmät kiiluen. Siinä oli mielenkiintoista menoa ja meininkiä. Nyt aikojen takaa näin sen enemmänkin partioliikkeen propagandatuotoksena. Sen elämänohjeet olivat reipashenkisen suoraviivaisia eikä väkivallankaan käyttö kasvatuskeinona ollut vierasta. Aaro Hongan käyttämä kieli oli mielenkiintoista.

Usko Kemppi. 1950-luvun puolivälin tuotantoa tämäkin. Ei innostanut.

Samoihin aikoihin on julkaistu Marjatta Kureniemen vekkuleita, hassuja satuja sisältävä kirja, jossa mielikuvitus on päässyt vapaasti laukkaamaan.

Sodan jälkeen syntyneille lapsille oli tarjolla paljon kirjoja, myös Tove Janssonin Muumi-kirja, joka on ihastuttanut lapsia vuosikymmenistä toiseen ympäri maapalloa. Ja minä luin sen nauttien hienosta kielenkäytöstä, ihastuttavan persoonallisista hahmoista ja heidän sosiaalisista suhteistaan.

Viimeisenä 50-luvun kirjana luin Paloheimon Tirlittanin. Kovasti yritin pureutua arvattavasti lapsen kehittymistä symbolistisesti kuvaavan tarinan taustavirtoihin. mutta en onnistunut.

Pojalleni 80-luvulla ostettu ritari-kirja kuvaa mukavasti miehisen maailman rajujen vaatimusten ja lempeämpien vaihtoehtojen välistä ristiriitaa. Sattumoisin poikani harrastaa yhä ritarijuttuja aikuisena ollen samalla lempeä perheenisä. Kirjoittanut Tuula Kallioniemi.

Timo Parvela

Uusin lukemani lastenkirja on vuodelta 1995. Muistaakseni Timo Parvela on myöskin opettaja, joka elävästi kuvaa nykykoulumaailman kommelluksia.

Tässä nämä kymmenen ensimmäistä. Vain YHDEKSÄNKYMMENTÄ enää jäljellä. ( Olen kyllä lukenut jo kome aikuisten kirjaa. )

Linkki Kirjat kertovat-blogin haasteeseen.