Fatwasta

Elämää mullistavat tapahtumat voivat lähteä liikkeelle äkisti ja ennalta  arvaamatta silloin, kun niihin on vähiten varautunut. Kuten nyt vaikka tänä sunnuntaiaamuna hyvin nukutun yön jälkeen. Kahvipöydässä. Pasianssin mentyä ensi yrittämällä. Kun vaimo avasi suunsa ja sanoi:

-      Kultaseni!

Ei sanonutkaan, se vain kuulosti tässä vielä mukavalta. Hän sanoi:

-      Kuule!

Samassa lehahti olkapäälleni henkilökohtainen pikku paholaiseni, se kuuma-Kalle, ja kuiskasi korvaani pahaenteisesti: Fatwa! Selkäpiitäni kylmäsi.

-      Eräs kortinvaihtokaverini haluaisi minusta selfien, mutta ajattelin, että sinähän voisit yhtäkkiä tekaista minusta piirroksen. Se käy sinulta niin näppärästi.

No niin! Siinä se tuli. Tuho! Ilman mitään varoitusta. ( Ilkeää naurua olkapäältäni. )

-      Jos ottaisit kameralla...

-      Ei kun piirtämään vaan! Eihän sinulla nyt muutakaan tekemistä.

Vetäydyin selliini, siis sovalle läppärini kanssa. Tuomioni täytäntöönpanoa voisi ehkä pitkittää vitkuttelemalla.

-      Mitä hyvänen aika sinä oikein ajattelet! Eihän minulla nyt sentään noin leveä naama ole. Ja tukka! Moneen vuoteen se ei ole ollut punainen.

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

 -      Apua! Onko minulla sinun mielestäsi tuollaiset leuat?? Ja noin tiukka suu!!

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

  

-      IIIK! HAMPAAT!!! ONKO MINULLA MUKA TUOLLAISET HAMPAAT? NIIN KUIN VANHALLA KONILLA. OLENKO MINÄ MIELESTÄSI VANHA TAMMA!!!!?

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

-      Siis nyt alkaa oikeesti riittää! Tuollainen kuikelo kaula. JA RYPPYJÄ! Tukka niin kuin harakan pesä! Katsoisit itse peiliin. Ei ole paljon kehumista. Tukkaakaan. On tainnut täysin unohtua, mitä tuli luvattua alttarilla.

-      Juu, eihän toki! Totta, juu, ei!

Onhan siitä aikaa. On voinut unohtua. Mutta lupasinko mennä naimisiin mummon kanssa?

Kirjoittelen tätä illalla yläkerran vierashuoneessa. Asun nyt täällä. Olin juuri laihdutuskuurilla, mutta siitä täytyy luopua. Viereisen pitserian roskaruoka kun tiettävästi lihottaa.

Myötätuntoni on fatwan saaneiden pilapiirtäjien puolella. Olen saanut omani.

Espressosta

Jonkinlaisen siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan mitään ei voi heittää pois.

Tällä pannulla ( Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.

Kaupasta löytyi hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan. Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.

Kotona tartuin reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään. SIIVILÄ!

Ja kun kaikki kaapit ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt, ei. 

Nyt oli syytä rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin espressokeittimistä ja –keittämisestä.

Jestas! Se hiivatin suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki, käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin. Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.

Tästä eteen päin kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!

P.S. En ehdottanut vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista. 

Vanha suola... / 3

Vanhempia suoloja täältä.

Vaaleista

Kävin äänestämässä ennakkoon. Tuttu mies, sukuakin. Ei pääse eduskuntaan: väärä puolue. Sillä näillä lakeuksilla ei - - - - lauta äänestetä kuin tiettyä puoluetta. Ei harmita silti yhtään.

Tulin juuri Etelä-Suomesta. Jokaisen risteyksen lähestyessä piti panna aurinkolasit päähän, vaikka oli sateista. Jo kaukaa alkoivat häikäistä mitä huikaisevimmat hymyt vaalimainoksista.

Merja Mairea, Irma Imelä, Leena Liehittelevä, Helena Herttainen joukossaan Martti Määrätietoinen, Yrjö Ylimielinen Harri Hurmaava panivat parastaan. Säteilyturvakeskus ei tietääkseni kuitenkaan antanut varoitusta. Kotona totesin huolestuneena näppylät nahassani.

Jos nyt kuitenkin onnistuisi sukulaismies selviytymään valittujen joukkoon, minulla olisi hänelle aloite-ehdotus. Vastaisuudessa vaalimainoksissa saisi – demokraattisesti – käyttää vain ehdokkaan mustavalkoista passikuvaa. Se lisäisi liikenneturvallisuutta, säästäisi vaalirahakohuilta rahaa ja muistuttaisi vakavuudessaan pitäytymään asialinjalla.

 

 

In memoriam

 

 

 

 

 

 

Kulttuurista

 

 

Vanha suola.../ 2

  

                                                               

                                                             Vielä vanhempia...

Raivosta

Selasin eilen netissä lehtiä. Otsikoissa alkoivat minua häiritä raivosanat. Niitä esiintyi niin iltapäivälehdissä kuin Hesarissa tai ylipäänsä maltillisimmissakin aviiseissa:

Raivo repesi Kreikan rahoista

Maitoraivo yllätti S-ryhmän

Riippuvuus tekniikasta synnyttää raivoa

Raivostunut ihmisjoukko tunkeutui

vankilaan Intiassa

Miljonäärin raivo sakoista luo nyt Suomi-kuvaa maailmalla  

Raivokas mäyrä rähinöi hotellin pihalla Tukholmassa

Niin että missä vaiheessa meistä jöröistä, puhumattomista suomalaisista on tullut raivoavia. Vai onko niin, ettei meitä jöröjä, puhumattomia suomalaisia havahduta vähempi kuin raivo. Tai sanat järkyttävä, tyrmäys, karmea, röyhkeä, pöyristyttävä, raju, mitkä sanat myös esiintyivät eilisissä otsikoissa.

Kuitenkin: Kielitoimiston sanakirjan mukaan on

raivota

1. riehua raivoissaan; haukkua, huutaa, sättiä silmittömästi.

2. myrskystä, tulesta, sodasta tms.

Nokia opetti meidät kailottamaan puhelimella. Internetti ja some vapautti meidät sosiaalisen kontrollin kahleista ( hyvistä tavoista ). Siispä raivotkaamme! Katsotaan mihin se johtaa. Takaraivossani piilee pieni epäilys vastareaktiosta.

 

Poluista

Ostin jokunen vuosi sitten vaelluskengät. Hyvät. Niillä pystyy tepastelemaan vaikka louhikossa nilkkojansa telomatta.
Syynä hankintaan oli matka manner-Kreikan eteläosiin. Tarkoituksenani oli patikoida vuorilla. Katselin kartasta etukäteen polut ja reitit.

Lähdin aikaisin aamulla - päivällä olisi ollut liian kuuma - Kardamilin kylästä  pitkin soratietä, joka seuraili Viros-joen rantamaa. Muutaman kilometrin jälkeen tie kohtasi joen, joka oli nyt kesällä täysin kuiva. Jatkoin matkaa jokiuomassa, hioutuneiden marmorikivien  päällä.

Siunasin kenkiäni. Ja ihmettelin, miten aasit ja muulit selvisivät lasteineen tässä somerikossa. Todisteita niiden läsnäolosta havaitsin kyllä. Jotenkin pisti silmään.

Koettelemukset alkoivat, kun piti luopua jokiuomasta ja alkaa kavuta ylös rinnettä. Aurinkokin oli noussut jo sen verran, että porotti estotta laaksossa vaeltajaan.

Kaiken kukkuraksi kantaani iskeytyneet saksalaiset reippailijat lähestyivät uhkaavasti. Enpä tullut tänne Kreikkaan juuri heitä tapaamaan. Päästyäni vuoristokylän laitamalle ensimmäisen talon muurin kohdalle äkkäsin kyltin:  εκκλησία, kirkko. Poikkesin polulta ja toivoin, että kunnon luterilaiset jatkaisivat matkaa.

Kirkko olikin vaatimaton, kivinen ortodoksikappeli. Ei, niin kuin postikorteissa, valkoinen, sinikupolinen, vaan karu ja pelkistetty. Ja se tarjosi kulkijalle varjon ja rauhan.

Vuoristokylä, Exohori, eli maalaiselämäänsä. Ja musta mummokin vakuuduttuaan, etten ollut saksalainen, tarjosi täydennystä huvenneeseen vesivarastooni. Yksimielisiä olimme läkähdyttävästä kuumuudesta. Mummon mukaan näin kuumaa ei ollut ollut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Joitakin päiviä myöhemmin luin Kardamilin kirjakaupasta ostetusta kirjasta ( Staffan Stolpe: Morea ), miten tunnettu matkakirjailija Bruce Chatwin oli kulkenut saman reitin ja päätynyt samalle kappelille, sittemmin lopullisesti. Parin vuoden päästä hänen vaimonsa sirotteli hänen tuhkansa kappelin ääreen oliivipuun alle.
Olisi luullut, että jotain aavistusta tai tunnetta olisi kantautunut hänen jäjiltään. Ainut tunne oli sietämätön jano sietämättömässä helteessä.

Mitä Chatwin sitten kirjoitti Kreikasta? Ei mitään. Täällä hän 1980-luvulla kirjoitti Australian alkuperäisväestöstä. Ehkä Australiassa vastaavasti Etelä-Amerikasta, josta hänen tunnetuin teoksensa kertoo, Patagoniasta.

Nämä vuorten rinteille raivatut polut, kalderimit, ovat ikivanhoja. Niiden tekijät ovat ammoin kuolleet, työn jäljet yhä vielä helpottavat nykyajan tallaajia. Tuskin kukaan kulkija heitä enää ajattelee niin tärkeä kuin heidän luomansa reitistö onkin.

Kotikonnuillani kuljin päivittäin koirieni kanssa lähimetsässä. Jäljistämme painui ajan kanssa polku varvikkoon. Kerran harhauduin polultamme. Löysin silloin yllättäen pätkän vanhaa painannetta. Selvästi vanha polku, ihmisten kulkema. Se alkoi jostakin ja päättyi vähitellen sekoittuen aluskasvillisuuteen. Myöhemmin löysin mökin kivijalat, ulkorakennuksenkin ja lähteen, kaivon paikka ilmeisesti. Jälkipolville käyttökelpoista heidän elostaan vain muutama kymmenmetrinen polku umpimetsässä.

Sitten tuli tapaninpäivän myrsky, joka rouhi metsän. Isäntä kaatoi loputkin ja raivasi paikalle pellon. Niin häipyivät omat ja mökkiläistenkin jalan jäljet uuden kulttuurin tieltä.
Aika on armoton. Vain kovimmat meistä jättävät jotakin kestävää perinnöksi jälkipolville.