Viikon 44 / 2021 kirjakassi

 

 Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Nicolas Freeling:   Pitkä hiljaisuus   ( 1972, suom. 1973 )

Tämä kirja on taas loiventava Kemalin jälkeen. Se kertoo ylikomisario Van der Valkin viimeisistä vaiheista - on siis sarjansa viimeinen. Freeling antaa sankarinsa tulla ammutuksi, mikä tuntuu oudolta, mutta tarina ei pääty siihen, vaan hänen vaimonsa ryhtyy selvittämään murhan olosuhteita. Ei kostaakseen, vaan saadakseen tietää.

Poliisien tutkimukset ovat ajautuneet umpikujaan. Niinpä leski lukee miehensä sekavat muistiinpanot saadakseen vihjeitä. Hän palaa vanhaan asuintaloonsa, jossa naapurit muodostavat tukiryhmän hänelle. Vähitellen yhdessä toimien syylliset löytyvät, mutta todisteet puuttuvat. Lopulta leski menee "pääkonnan" luo esittämään faktat. Tarina huipentuu uhkaavaan tilanteeseen, josta leski selviytyy nipin napin konnan yhtiökumppanin astuessa pelastamaan hänen henkensä. Sitten onkin enää poliisien hoidettava loppuselvittelyt.

Kirja on hyvin kirjoitettu. Henkilöt ovat mielenkiintoisia persoonia. Juoni saa vaikuttavan käänteen keskushenkilön kuolemasta ja uuden näkökulman ansiosta. Kysymys syyllisyydestä, ampuja vai yllyttäjä vai molemmat, vie kertomuksen ihmisyyden perusasioihin asti.

Henry Miller:  Musta kevät  ( 1936, suom. 1968 )

Eipä minusta tule Millerin ihailijaa, vaikka häntä kai pidetäänkin radikaalina uudistajana. Hänen tekstinsä ja tyylinsä panee epäilemään, mahtoiko huumaavilla aineilla olla osuutta asiaan. Siinä määrin sekavaa ja poukkoilevaa tajunnanvirtaa, hyppelehtiviä mielleyhtymiä hänen kertomatapaansa liittyy. Hyökkäävä seksuaalisuus ei nykypäivänä aiheuta olankohautusta enempää, vaikka aikaisemmin hänen teoksiaan kiellettiinkin.

Varhaisten surujen katu laajenee, siniset huulet niiskuttavat, albatrossin siivet sen saranoilta nostetun verisen niskan edellä, sen hampaat sopottavina. Knallihattuinen mies narisuttaa vasenta jalkaansa, kaksi pykälää alemmaksi oikealle, parraspuiden alle, Kuuban lippu punottuna pölkkypäillä ja valeomenilla, luonnonmagnolioilla ja nuorilla kääpiöpalmun vesoilla jotka on silputtu liidulla ja vihreällä kuolalla.  Hopeasängyn alla valkoinen kurjenpolvimalja, kaksi juovaa aamua varten, kolme yötä varten. Majavat verta mankuen...

Jotakin hauskaa sentään jäi tästä kirjasta mieleen, johtuneeko iästäni. Hän kirjoittaa pitkään suhteestaan urinaaleilin.

Minä kusen paljon ja usein, minkä sanotaan olevan merkki väkevästä henkisestä vireydestä. Olkoon sen laita miten tahansa, tiedän että mittaillessani New Yorkin katuja minulla on peräti tukalat oltavat. Koko ajan varron malttamattomasti seuraavaa pysähdyspaikkaa ja hätäilen, jaksanko ylipäänsä pidättää niin kauan. Ja kun talvella rahattomana ja nälkäisenä on suloista viivähtää tuokio lämpöisessä maanalaisessa mukavuuslaitoksessa, niin kevään koittaessa juttu on vallan toinen.  

Viikon 43 / 2021 kirjakassi

 

 Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Yashar Kemal:   Suosta nousee uusi maa  ( 1975, suom. 1985 )

Taas otin käteen kirjaston poistohyllystä kahmimani Kemalin. Teos on epäilyttävän paksu. Syy siihen miksi, selvisi pian. Kemal näyttää tässä tarinassa riemastuneen luonnon kuvauksesta. Myös mielikuvituksellisten, huuruisten harhojen paisuttelu täyttää kirjaa hukuttaen välillä juonen kulun.

Tšukorovan tasangolla ollaan jälleen. Hän kuvaa maattomien talonpoikien halusta kuivattaa itselleen suo. Mutta suurtilalliset kaappaavat alueen. Vanhojen aatelissukujen viimeiset edustajat yrittävät pitää kiinni menneiden ( feodaalisten ) aikojen tavoista. Rikkaat nousukkaat juonittelevat näiden kustannuksella.

Vanhan ylimyksen Derviš bein kunnia tulee loukatuksi julkisesti. Hän tapattaa loukkaajan nuorella palkollisellaan. Mutta hänen vihollisensa yrittää saada teon paljastetuksi ja ylimyksen rangaistuksi. Monien vaiheiden jälkeen Derviš onnistuu tappamaan alaisensa, mutta ajat ovat muuttuneet. Ylimysten valta on murentunut. Eräältä yksinäiseltä beiltä puretaan kartanokin alta hänen maatessaan vuoteessa. 

"Nousukkaiden" ajattelua kuvaa seuraava sitaatti:

- Piru periköön ne jotka kuuluttavat suuremmuuttaan sukupuillaan ja esi-isiensä hautakivillä! Nuo feodaaliajan muistomerkit uskovat olevansa erilaisia kuin muut, nuo tietämättömät koirat kuvittelevat että heidän isänsä ovat luoneet maailman! Ja kuinka pöyhkeä, ylenkatseellinen onkaan heidän tapansa pitää välimatkaa meihin muihin.

Kun syntyy köyhänä ja kuolee köyhänä, niin turha rehkiä. Sama pätee rikkaisiin... Mutta jos haluaa päästä kynnyksen yli parempaan, niin se käy kalliiksi. Se maksaa sinun oman veresi, henkesi, ihmisarvosi, kunniasi...

Ja aateliset:

Eikö jalolla suvulla ollut todellakaan enää merkitystä tässä kirotussa maailmassa? Kun kuitenkin hevosten ja härkien rotuja, vinttikoirien puhtaita verilinjoja, tomaattien ja munakoisojen lajikkeita pidettiin tärkeinä, niin miksi ei  sitten ihmisten jalosukuisuutta?...

Mutta ihminen jolla on rahaa, oli merkittävämpi kuin omaisuutensa menettänyt aatelinen, toisin sanoen koni jolla oli hopeakoristeiset ohjat ja aasi jolla oli jalokivin koristeltu kuormasatula olivat ihmisten silmissä arvokkaampia kuin kaunis arabiratsu.

Viikon 42 / 2021 kirjakassi

 Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Georges Simenon:  Sairaalan kellot  ( 1963, suom. 1969 )

Ei lainkaan komisario Maigretia, vaan jotakin oikein syvällistä, inhimillisen elämän rajallisuuden havainnointia. Kun elämässään, ammatissaan, taloudessaan ja ihmissuhteissaan menestynyt ja kuuluisa mies ( Maugras ) saa aivoinfarktin, menettää puhekykynsä, osittain liikkumiskykynsä, hän putoaa todella syvälle. Hänen ajattelutapansa maailmasta muuttuu totaalisesti. Kuoleman läheisyydessä hän alkaa vastustaa hoitotoimenpiteitä. Hänen käsityksensä ystävistään, isästään ja vaimostaan muuttuu, saa uusia näkökulmia. 

"Nyt hän ihmettelee, merkitsikö hänen menestymisensä isälle kaikessa hiljaisuudessa nöyryytystä sen sijaan että tämä olisi iloinnut siitä. Hänen itsepintaisesti pyydeltyään isä on käynyt muutaman kerran Pariisissa, ja aina isä on katsonut välinpitämättömänä, jopa ilmeisen paheksuvasti ympäristöä, jollaisessa hän elää.

- Sinä kai olet onnellinen? ... Sitä parempi itsellesi... Täytyyhän maailmassa olla onnellisiakin ihmisiä..."

Vuodepotilaana Maugras on vakuuttunut, ettei hän enää parane. Hänellä on aikaa arvioida ihmissuhteitaan, mutta varsinkin itseään. Vaimon vierailun jälkeen hän havaitsee itsearvionsa olevan vasta alkutekijöissään.

Paraneminen kuitenkin edistyy, ja Maugras haluaisi silti paeta ajatustensa, muistelujensa maailmaan.

Kuntoutuksessa:

"Hän on kärsimätön. Joskus hänen mielensä valtaa hätä.

Vieläkö hän osaa? Hän tarkoittaa: elää toisten tavoin. Sillä hän ei ole enää aivan samanlainen kuin he, eikä hänestä sellaista enää koskaan tulekaan."

Mary Higgins Clark:   Lottovoittaja   ( 1994, suom. 1995 )

Tässä loiventava Simenonin jälkeen. - Ja voi, voi sentään! Meille jokaviikkoisille lottoajille mukavaa höttöä. Pariskunta, siivoja ja putkimies, ovat onnekkaasti napanneet lottomiljoonat ja nauttivat niistä. Rouvalla vaan on taipumus sotkeutua rikosten selvittelyyn. Niitä on tässä kirjassa kuusi tapausta, jotka hän vaistonsa, hyvän muistinsa, salanauhoitustensa sekä uskollisen aviomiehensä avustuksella selvittää taitavasti. 

Kirjailija oli tuottoisa ja menestyksekäs, varmaan helpon ja yksinkertaisen - ei juoneltaan liian vaikean tarinoinnin ansiosta. ( Tämä teos matkustaa nyt paperikeräykseen. )  

Viikon 41 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Yashar Kemal:  Tuhannen härän vuori ( 1971, suom. 1976 )

Taas Kemal palaa kertomaan Tšukurovan tasangon elämää. Nyt eletään aikaa jolloin paimentolaisheimojen perinteiset talvehtimislaitumet ovat kiinteiden kylien toimesta otetut maanviljelyskäyttöön. Vapaita laitumia ei enää ole. Muutama heimo ei ole halunnut, tai osannut, luopua vanhasta kulttuuristaan ja elämäntavastaan. Rakennemuutos on raju. Sitä Kemal kuvaa.

Yörukien heimon uskomuksiin kuuluu, että tiettynä yönä kerran vuodessa kaksi pyhimyksiä edustavaa tähteä törmäävät taivaalla, ja elämä maassa hetkeksi pysähtyy. Jos silloin ihminen, joka tämän ilmiön näkee, toivoo jotakin, hänen toiveensa toteutuu. Heimon vanhimpien mielestä olisi toivottava yhteisölle talvehtimispaikkaa. Kullakin jäsenistä on kuitenkin jokaisella oma itsekäs haaveensa. Tämä osaltaan kuvaa heimon yhteisöllisyyden rapautumista, ja edessä olevaa väistämätöntä tuhoa.

Vuoden mittaan heimosta erkanee vähin äänin telttakuntia. Kylän sepän ajatus arvokkaan miekan myymisestä valtaapitäville maa-alaa vastaan osoittautuu jo ammoin hautautuneeksi perinteeksi. Eikä heimon kauneimman neidon naittamisesta rikkaalle maanomistajan pojalle tule mitään, maanomistajan ahneuden vuoksi sekä neidon lainsuojattoman rakastajan ilmaantuessa yllättäen takaisin heimon pariin. 

Pääosalle paimentolaisista muutos oli asteettaista:

Kun turkomaanit tottuivat elämään yhdessä paikassa, he eivät olleet enää niin innokkaita jatkamaan paimentolaiselämäänsä. Vähitellen he alkoivat rakentaa taloja kylistä saamilleen maille. 

Aluksi talot olivat ruokomajoja. Materiaali riitti runsaasti.

Kevään ensimmäiset merkit nähdessään turkomaanit kiiruhtivat ylös vuoristoon ja palasivat majoihinsa vasta talvella... Sitten he oppivat viljelemään maata... ja niin vähitellen he tottuivat Tšukurovan kuumuuteen.

Turkomaanit vaurastuivat maansa tuotteilla. He olivat jo kauan sitten unohtaneet paimentolaiselämän jota olivat viettäneet vuoristossa ja pitivät mustasukkaisesti kiinni maistaan. Riidat maanomistuksesta olivat nyt jokapäiväisiä. 

Ja riidat käytiin juuri niiden viimeisten väistyvien paimenheimojen kanssa.

Viikon 38 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Zaharia Stancu:  Leikki nimeltä sota ( 1962, suom. 1969 )

Tämän kirjan myötä sain värittää Romanian. Teos kertoo tapahtumista vuodelta 1917, jolloin Romaniaa miehittivät sekä Saksa että Itävalta sekä lähes kaikki Balkanin valtiot.

Kertomus seuraa nuorukaisen nimeltä Dario, joutumista valloittajien kaappaamaksi työpalvelukseen rintamalle. Hän joutuu muiden kaltaistensa kanssa junakuljetukseen, jonka aikana Stancu valottaa mielenkiintoisia persoonallisuuksia. 

Huolimatta ryöstöyrityksen kohteeksi joutumisesta ja ryöstäjän haavoittamisesta hän ystävystyy tämän kanssa. Ryöstäjää kutsutaan suurlähettilääksi. Hänen kanssaan Dario käy mielenkiintoisia keskusteluja syvällisistäkin aiheista.

- Hei suurlähettiläs! Sinä puhuit kunniasta. Olen tässä hiukan tuuminut sitä.

- No, mihin tulokseen olet päässyt? Osaatko selittää minulle, mitä kunnia on?

- Kissa peittää paskansa  tuhkalla, suurlähettiläs. Hienot ihmiset peittävät alhaisuutensa ja valheellisuutensa kunnialla.

Junakuljetusta kohdanneiden vaikeuksien aikana Dario ja suurlähettiläs karkaavat. Pakomatkalla he joutuvat erään kylän miesten pidättämiksi. Asiat kehittyvät niin, että he lopulta taistelevat miesten rinnalla vihollista vastaan. Kirjan nimi laimentaa sodan leikiksi. Jollakin ihmeellisellä tavalla Stancu saa sotakuvaukset raakuuksineen tuntumaan luonnollisilta, ihmiset ottavat ne väistämättömyyksinä.

" Maa on antelias. Se antaa meille maallisen olemuksemme, hengen ja ilman. Maa on vieraanvarainen. Kun henki meissä väsyy, kun sininen liekki meissä lepattaa heikkona, kun sielu kaipaa täydellistä lepoa ja henki meistä pakenee kuin kultainen usva, jonka iltatuuli hajoittaa maailman rannattomuuteen, silloin ystävällinen, vieraanvarainen maa tarjoaa meille haudan kovan kuorensa alla, peittyy meidän yllemme ja muuttaa meidät jälleen siihen muotoon, mitä olimme aikojen alussa: maaksi."

Kaverusten pakomatka on varsinainen "odysseia" vaaroinen ja täpärine pelastumisineen; heidät jopa ryöstetään alastomiksi uimaretken aikana. Ja aivain sattumalta ihanat immet, kreikkalaiset naiset pelastavat heidät ja hyvänä pitävät. Keskustelut raapaisevat syvältä:

"Kreikka, joka on vain pienen matkan päässä täältä, oli aikoinaan täynnä ihmisiä ja jumalia... Jumalat asuivat ylhäällä vuorilla, pilvien tuolla puolen. He huvittelivat siellä korkealla ja katselivat ihmisten touhuja... Vähitellen syntyi uusia sukupolvia, jotka eivät enää palvoneet jumalia, jotka asuivat pilvien yllä. Ja niin kuolivat jumalat ja haihtuivat olemattomiin kuin savu. Vai ihmiset jäivät maan päälle. Ja kun he eivät enää uskoneet jumaliin, he alkoivat palvoa kanssaihmisiään, hallitsijoitaan, jotka kiduttivat ja ruoskivat yksinkertaisia ihmisiä, mutta saivat heidät uskomaan, että olivat korkeampia olentoja."

[ Samaa sukua lienee nykyaikainen kuuluisuuksien fanitus. ]

Lopulta karkulaiset onnistuvat palaamaan Bukarestiin, jossa suurlähettiläs joutuu pian käpälälautaan vanhojen syntiensä johdosta ja jossa Dario aloittaa uuden elämän, vanhalla tavalla, myymällä lehtiä kadulla.

Tämä video on runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta luulen tunnelmassa olevan jotakin samaa, kuin kirjassa, paitsi että ihmiset eivät kulje rääsyissä.

Ilkka Koivisto:   Paviaanien kaupunki  ( 1987 )

Yritin kovasti lukea tätä kirjaa, josta takakannessa arveltiin olevan yhteiskuntasatiirina "avainromaaninkin aineksia". Mutta lukkoon jäi avain ja kirja kesken. Ei mitenkään tuntunut hyvältä paviaanien ihmismäinen tapa toimia ja ajatella.

Viikon 37 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Staffan Seeberg:  Grönlannin vihreät metsät ( 1980, suom. 1982 )

Valitsin tämän kirjan kirjaston "ota-tästä-ilmaiseksi"-pinosta sen nimen perusteella. Saisinhan värittää karttaan Grönlannin ( mutta en vielä oikeastaan Tanskaa, johon se kuuluu ). Mutta tässä suhteessa sain pettyä. Grönlanti oli aivan sivuosassa ja ohimennen mainittu. Norja, Islanti ja Ruotsi olivat enemmän esillä - väritän siis myös Norjan.

( kuva Grönlannista lentokoneesta )

Tarinassa seurataan päähenkilön irtautumista sovinnaisista keikkatyöelämä-perhe-omakoti ym. kuvioista tavoittelemaan omaehtoista ( itsekästä ) vapautta ja onnea, mikä saattaisi löytyä uuden naisen kainalosta, poissa kotimaasta kansainvälisen filmiryhmän mukana. Mies pestautuu yleismieheksi rakastettunsa kanssa naparetkisankaria kuvaavan elokuvan tekoon. Matka suuntautuu Norjan lisäksi Huippuvuorille, Islantiin - ja ohimennen Grönlannin vesille.

Kertomus on yksityiskohtaista elokuvantekoon, laivoihin, henkilökunnan rakkaus- ja ihmisuhteisiin liittyen. Luonnonkuvaus sujuu ilmeikkäästi. Jossakin määrin jankuttavaa on pohdinta vallan, kontrollin, vastuun ja vaupauden suhteesta.

"Kuka meihin on iskostanut valheen, että kaikenaikainen tilanteen hallinta on tarpeellista ja tärkeätä ja ylipäänsä mahdollista. Vallanpitäjät, byrokraatit, poliitikot? Vain sellaiset, jotka puuhaavat yksinomaan papereiden kimpussa ja joilla ei ole suoraa kontaktia todellisuuteen, voivat saada päähänsä niin täysin sairaan ajatuksen."

Mutta sitten kaiken vapausuhon ja riippumattomuuden, muista ihmisistä välittämättömyyden jälkeen:

"Pitäisi valvoa työpaikkoja ja teknikoita ja niitä kaikkia spesialisteja, ja niitä myrkkyjä, joita levitetään joka puolelle, ja rahan kiertokulkua rajojen sisäpuolella ja rajojen yli - pitäisi olla sellaista kontrollia, joka menee vielä askeleen verran pitemmälle ja tekee itse itsensä tarpeettomaksi."

Vapausteema ja pako arjen tavanomaisuudesta kertautuu sivuhenkilöiden kertomuksissa sekä tietysti itse päähenkilön, naparetkeilijän, elokuvan sankarin pyrkimyksissä. Samoin tulee esiin valkoisen miehen ylivoimaisuuspyrkimys näissä valloituksissa. Kuitenkin alkuasukkailla oli elämänkokemuksissaan ja kulttuurissaan perustana monituhatvuotinen selviytymistarina, jota valkoinen kulttuuri ei voittanut.

"Mitä meillä oikein on tarjottavana. Paloöljykamiinoita, kiväärejä, keinokuituköysiä, perämoottoreita, vetoketjuja. Hyviä asioita sinänsä, mutta kaikkia niitä seuraa taloudellinen riippuvuus. Ja olimme jo aikoja ennemmin pilanneet heidät lähettämällä lähetyssaarnaajat. Mitäpä meillä olisi ollut annettavana heille, oli vain otettavaa. Heidän uskonnossaan ei ollut valtaan hullaantuneita jumalia niin kuin meidän uskonnossamme, heidän uskonsa kielsi vain pyrkyryyden. Ei saanut riistää ketään eikä mitään."

Kirjan otsikolla lienee ollut symbolinen merkitys. Erik Punaisen antama nimi Vihreä maa, Grönland, oli sekin eräänlainen haave, tavoite. Ei se vastannut jäistä todellisuutta. "Grönlannin tunturit luoteessa. Mustia jyrkänteitä ja valkoista lunta ja jäätä. Pilviharsoja ajelehti rannikon edustalla ja ne peittivät isoja osia tuntureista. Kaikki oli harmaata ja valkoista ja mustaa."

Mutta kirja loppuu aavistukseen siitä, että päähenkilöt löytävät vanhaa arvostavan suunnan elämälleen.

Viikon 35 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Daniel Katz:   Orvar Kleinin kuolema  ( 1976 )

Viime viikolla kahmimastamme kirjakasasta valitsin loiventavaksi - edellinen Soyinkan kirja oli niin masentava - ennalta humoristiseksi arvaamani Katzin kirjan. Hänen "isoisähiihtelikirjansahan" on tosi  hauska.

Olin oikeassa, kirja on viihdyttävä. Katzin kerrontatapa on nautittava, sujuva, juonen kehittely ovela. Taustastaan johtuen hänen kuvauksessaan juutalaisuuteen liittyvät ominaispiirteet tulevat hyvin esiin; juutalaisuuteen ja uskontoihin yleensä asetetut ennakkoluulot ironisesti  julki.

Orvar Kleinin vaiheita seurataan lapsuudesta asti. Köyhä juutalaispoika yrittää käydä sponsorin tuella juutalaista koulua 1900-luvun alussa. Siitä ei tule mitään hänen uskontoa kohtaan tuntemansa välinpitämättömyytensä takia. Hän saa potkut koulusta ja hakeutuu kirjakauppiaan suojelukseen, missä hän saa tyydyttää lukemisintoaan. Aikuistuttuaan hänestä itsestäänkin tulee vanhojen kirjojen kauppias.

Kleinin elämä suistuu raiteiltaan hänen pudottuaan railoon, mistä hänet ongitaan kuiville rikollisten miesten toimesta. Konnat kehittävät vakuutuspetossuunnitelman Kleinin "kuoleman" perusteella. Klein saa uuden henkilöllisyyden, mikä valitettavasti sattuu olemaan etsintäkuulutetun terroristin ja vallankumouksellisen. Kleinin vaimo saa vakuutusrahat, mitä konnat tulevat hyödyntämään. Klein itse joutuu pidätetyksi ja Siperiaan karkotetuksi.

Venäjän politiikan koukeroiden johdosta Klein ja muut karkotetut vapautetaan ehdolla, että lähtevät sotilaiksi. Kleinin uuden terroristihenkilöllisyyden myötä käy ilmi, että hänellä onkin puujalka, ja siten hän on armeijaan kelvoton. Niin hän pääsee kotiin.

Kotoiset konnat joutuvat keskinäisten kahinoiden takia poliisin kynsiin. Heidän rekisterinsä paljastuu ja he joutuvat sotaväkeen. Kleinin elämä jatkuu uuden nimen turvin ( Turbinka ) köyhänä, mutta kunniallisena antikvariaatinpitäjänä.

Yashar Kemal:  Puuvillatie  ( 1960, suom. 1977 )

Olipa taas karmeaa luettavaa. Ei niin etteikö olisi ollut taitavaa kerrontaa, sehän Kemalilta sujuu mestarillisesti. Vaan itse surullinen tarina köyhästä kyläyhteisöstä, joka pyristelee turhaan manipuloivaa johtajaansa, muhtaria, vastaan, aiheuttaa lukijassa ahdistusta.

Kylän ainoa ansiomahdollisuus on puuvillanpoiminta kerran vuodessa kaukana kylästä. Muhtar saa lahjuksia johdattaessaan kylänsä heikkolaatuisen tilan töihin. Vastarinta nousee, ja jotkut perheet päättävät lähteä paremmille pelloille. Muhtar puhuu kaikki ympäri, ja köyhyys jatkuu.

Kirjan pääjuoni seuraa vastarintamiehen Pitkän Alin kamppailua. Hän jää perheineen joukoista vanhan hevosen kuoltua liikarasitukseen. Hevosen kyydissä ollut isoäiti on pahansisuinen ja aiheuttaa kohtuutonta haittaa Alille, joka on nääntyä joutuessaan kantamaan tavaroita ja äitiään.

 Kemalilla näyttää esiintyvän muissakin tarinoissa ilkeä isoäiti, kuten esimerkiksi kirjassa "Poika ja lokki".

Sietämättömien vastoinkäymisten jälkeen Ali saa todeta muhtarin taas onnistuneen pettämään kyläläiset.

Kirjan kertomatapa on vaikuttavaa, ihmisten puheet tavattoman liioittelevia; suhde uskontoon, Allahiin, täysin pragmaattinen: jos minua onnistaa, uhraan kukon, jos tulee vastoinkäymisiä, herjaan Allahia, mitä hetken päästä kadun.

Viikon 33 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Tämä viikko on mysteeripitoinen:

Matthew Costello, Neil Richards: 

Murhan aakkoset:  Cherringhamin mysteerit 13  ( 2018 )

Vanhan linnan arvoitus:  Cherringhamin mysteerit 14  ( 2018 )

Mysteeri 13:n tarinassa liikutaan eliittikoulun ympyröissä. Koulunkäyntiä vaivaavat "kepposet", jotka muuttuvat vähin erin vaarallisemmiksi. Sarah ja Jack kutsutaan hätiin. Suosittu opettaja kuolee "hämärissä" olosuhteissa. Alkaa paljastua epämiellyttäviä, pimeitä bisneksiä ja käytäntöjä, jotka Sarah ja Jack selvittävät.

Mysteeri 14 kertoo vanhan, rappeutuneen FitzHenry-suvun rappeutuneesta linnasta ja sen omistajaparin kokemista uhkailuista. Uhkailut osoittautuvat "sisäpiirijutuksi", ja kunnon seikkailukertomuksen tavoin linnasta löytyy aarre, joka ratkaisee taloudelliset murheet.

 ( Varsin heppoista kuunneltavaa automatkalle! ) 

Agatha Christie:  The Sittaford Mystery ( 1931 )

Chistie-hyllystä osui käteen ohut laitos englanninkielellä. Hintalapusta päätellen kirja oli ostettu Kreikasta drakma-aikaan ( 2800 ΔΡΧ ) - siis yli 20 vuotta sitten.

Agathalla on muistaakseni toistekin ollut teema, jossa joukko ihmisiä on lumimyrskyn vankina. Tällä kertaa aikaa vietettiin Dartmoorissa spiritistisen istunnon piirissä hämärässä huoneessa pöydän ääressä. "Henki" ilmaisee, että naapurikylässä kapteeni Trevelyan on murhattu. Kapteenin ystävä lähtee katsomaan, mikä tilanne on.

Toden totta, kapteeni löydetään murhattuna. Sitten alkaa Agathamaisesti tutkinta, jossa epäilyksenalaisia esitellään, ilmiselvästi viaton pidätetään ja loppumetreillä yllättävä ratkaisu paljastetaan. Suksilla ja piilotetuilla monoilla on tärkeä osansa syyllisen paljastumisessa.

Tässä kirjassa ilmeisesti Agatha esittelee myöhemmin tutuiksi tulevat tutkijahahmonsa Tommyn ja Tuppencen, joskin eri nimillä: Charles ja Emily.

Viikon 32 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Matthew Costello, Neil Richards: 

Kuolema kesäyössä:  Cherringhamin mysteerit 12

Tim Bell palaa Cherringhamiin ( ja me palaamme Jurvaan kuunnellen ) kärsittyään pitkän vankilatuomion nuoren tytön murhasta. Kyläläiset suhtautuvat uhkaavasti murhaajan paluuseen. Sattumoisin Jack ja Sarah kuulevat Timin tarinan, ja Jack alkaa epäillä oikeusmurhaa. Asiaa tutkittuaan he saavat selville, että kuollut tyttö onkin upotettuna järveen autossa, jonka omistajan löytyminen  paljastaa samalla oikean murhaajan. Näin Timin paluu saa uuden alun, mutta anteeksianto on lujassa.

Olga Tokarczuk:  Aja aurasi vainajain luitten yli ( 2009, suom. 2020 ) 

Todella erikoinen ja mielikuvituksellinen teos vanhasta naisesta, Janinasta, ja hänen suhteestaan luontoon, eläimiin ja ihmisiin. Täytyy ihailla kirjailijan kykyä luoda persoona, jonka voisi uskoa todella elävän ja toimivan niin kuin hän kirjassa elää. 

Janinan käsitys maailmasta perustuu astrologiaan, mitä kirja on "pullollaan". Runoilija William Blake on hänelle tärkeä. Hänen runojaan Janina kääntää puolaksi yhdessä ystävänsä kassa.

Trilleriksi tarina kehittyy, kun naapuri ja eräitä muita kylän miehiä kuolee omituisissa olosuhteissa. Yhteistä heille on se, että he ovat metsästäjiä - murhaajia Janinan mielestä. He ovat tappaneet hänen rakkaat koiransakin.

Janina osallistuu rikostutkintaan kirjoittamalla poliisille näkökulmiaan, joita ei oteta huomioon. Ja kunnon rikoskirjan tavoin, yllättävä syyllinen paljastuu vasta kirjan lopussa.

Kuolemantapausten jälkeen Janinan äiti-vainaja näyttäytyy hänelle pannuhuoneessa. Ajattelin jälkeenpäin, että kyseessä saattoi olla omantunnon ilmenemismuoto.

Janinalla on teorioita erilaisiin asioihin:

"Monet miehet sairastuvat vanhetessaan testosteroniautismiin, ja se ilmenee sosiaalisen älykkyyden ja kommunikaatiotaitojen katoamisena. Se myös vaikeuttaa ajatusten muotoilemista."

"Todellisuus on vanhentunut ja tullut kitkeräksi, sillä se on samojen lakien alainen kuin kaikki elävät organismit: se vanhenee. Sen pikkuruisimmat ainesosaset eli merkitykset ovat yhtä alttiita apoptoosille ( luonnollinen kuolema ) kuin ruumiin solut."

"Panin hänen eteensä suola-astian, sillä minulla on Teoria, että suola tehostaa hermoimpulssien kulkua synapsien välillä. Niinpä Dyzio oppi painamaan syljellä kostuttamansa sormen astiaan ja sitten nuolemaan suolan siitä."

"Minulla on teoria. On näet käynyt niin surkeasti, että pikkuaivojamme ei ole oikein ja asiaankuuluvasti yhdistetty isoihinaivoihin. Voi olla, että se on vakavin puute ohjelmoinnissamme. Joku on luonut meidät huonosti... Jos pikkuaivojen ja aivojen yhteys toimisi, me olisimme tietoisia anatomiastamme, siitä mitä ruumiissamme tapahtuu... Ainoa Työkalu, joka lohduksemme on annettu, on sekin karkea ja alkeellinen: kipu. Jos enkeleitä on, ne nauravat katketakseen katsellessaan meitä. Olemme saaneet ruumiin, mutta emme tiedä siitä mitään. Käyttöohjetta ei ole annettu."

"Minulla on oma teoriani näistä tällaisista joka väliin livautetuista sanoista. Jokaisella ihmisellä on näet jokin oma sanansa tai sanontansa, jota hän viljelee liian usein. Tai väärin. Kyseinen sana on avain hänen mieleensä. Herra"Mukamas", herra "Yleisesti ottaen", rouva "Todennäköisesti", herra "Vittu", rouva "Eikös-olekin"..." [ puhumattakaan "elikkä-tavallaan-ninkuttajista" ]

"Joitakin ihmisiä katsoessa kurkkua kuristaa ja silmät täyttyvät liikutuksen kyynelistä. On kuin heissä olisi jäljellä enemmän muistoja ammoisesta viattomuudestamme, kuin he olisivat jokin luonnonoikku eikä Lankeemus olisi turmellut heitä tyystin."

( Sain tämän kirjan myötä värittää kartalta Puolan. )

Viikon 30 / 2021 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.

Tulin tietoiseksi, että lapsuuteni sankareista, Pertsasta ja Kilusta, on tehty elokuva. Niinpä kaivelin kirjastostamme  vesselit esiin, sillä luulenpa etten elokuviin mene. 

Väinö Riikkilä:  Pertsa ja Kilu kippareina ( 1955 ) 

Kun lukee Väinö Riikkilän elämästä Wikipediasta, tulee ymmärretyksi hänen yksityiskohtaisen tarkka tekninen kuvauksensa ja asiantuntemuksena merenkäynnistä ja konepajan maailmasta.

Sodan jälkeen lasten- ja nuortenkirjoissa oli kasvatuksellinen ote. Niin tässäkin. On hyväksi olla rehellinen ja raitis, ahkera, yritteliäs ja hyväkäytöksinen. ( Olenkohan fossiili, kun epäilen, että nykykasvatus on noista ihanteista kauas loitonnut. )

Pojat ovat kasvaneet siihen vaiheeseen, että koulun jälkeen on hankkiuduttava kesätöihin. Perheiden taloudellinen asemakin sitä vaatii. Kuitenkin aikaa jää vähän laivallekin. Seikkailuosuus kirjassa muodostuu siitä, kun"roikki" astuu mukaan ja kaappaa laivan poikineen. Mutta kaverukset osoittavat nokkeluutensa ja saavat lopulta konnan köytetyksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Stein Riverton: Asbjörn Krag sotkeutuu vakoiluun ( 1942 )

                           Ensimmäinen painos:

                           Salapoliisi Krag pankkirosvona ( 1929 )

Setä-vainaan kirja on joutunut jostakin haltuuni. Stein Rivertonin Asbjörn Krag-sarja oli aikoinaan suosittu ( Wikipedian mukaan ). Mutta nyt se tuntuu - naurettavalta.

Kirja vilisee salaperäisiä vakoilijoita, ( sankari Krag on salaperäinen salapoliisikuuluisuus ), joukkioita, lurjuksen näköisiä tyyppejä, hienostuneita ranskalaisia, piinkovia asiamiehiä. Salainen salakirjoitettu asiakirja, jota kaikki ahneesti metsästävät, vaatii salakirjoitusavaimien etsimisiä, ja tietenkin, salakirjoituksen ratkaisemisen. - Sankari ratkaisee ja pelastaa tilanteen.

"Valokuva esitti ranskalaista sellaisena kun hän oli pidätettäessä, hienona, takki avoinna ja timanttinappeineen. Asbjörn Kragin täytyi jälleen ihailla miehen hienoja kasvonpiirteitä, joista kuvastui sivistyneisyys ja viisaus."

Ja toisenlainen tyyppi:

"Kasvot olivat harmahtavat, silmät syvällä kuopissaan ja hänen nenänsä oli suuri ja leveä. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet miellyttävät, mutta kuvastivat voimaa ja tahdonlujuutta."

Alun perin kirja oli kirjoitettu ennen sotia. Tulevaa ennakoitiin, ja toisen painoksen loppuun oli jo sijoitettu maailmansodan käynnistyminen. Sodan todellisista syistä annettiin epämääräinen käsitys.

"- Itävalta tahtoo sotaa! Maailmansota tulee! ( sanomalehtipojan huutoa ) Krag avasi oven. Nyt hän alkoi käsittää, mikä oli saanut nuo maanalaiset ihmiset virtaamaan tänne puolueettoman Norjan pääkaupunkiin. He olivat kuin rottia, jotka vaaraa aavistaen pakenivat uppoavasta aluksesta. Rauha oli rikkoutumaisillaan."