Luostarin keittiössä

Taustaksi tämä ääni: Klikkaa! 

Minun on vastattava haasteeseen. Haasteen ääni tuo mieleeni erään luostari(museo)n keittiön, jossa mestarikokki, munkki, hämmenteli keitoksiaan. Taikajuomaa luulisin. Ellei sitten likööriä, mikä lienee suunnilleen sama asia. 

#torstaiblogit_419

Vanha käytäntö ?

Äänistä

Kymmenvuotias pojantyttäreni kävi tässä taannoin Edvard Munchin näyttelyssä ja vaikuttui syvästi taulusta "Huuto". Seurauksena oli perusteellista tutkimusta taiteilijasta ja hänen tuotannostaan. Kymmenvuotiaat jo tietävät, miten tietoa hankitaan netistä. Ja kärsivällisesti minun oli myös osallistuttava hänen tietojensa jakamiseen.

Ja kuten aina, lapsilta saan virikkeitä omiin viritelmiini. Tehtävänäni oli miettiä valokuvauksen aiheita erääseen blogiin. Mitenkähän haasteellista vaikeaa olisi kuvata muitakin ääniä kuin huutoa!

Mahtuuhan maailmaan meteliä ja melskettä, räminää ja ryminää, kilkatusta ja kalkatusta. Kuvakulma on eri kuiskaukselle kuin supinalle, muiskaukselle kuin mutinalle. Jostakin kuuluu kumaus, pamaus tai kolaus.  Inhottavaa on raavinta tai rahina, kirskuna tai kirkuna. Miellyttäisikö havina vai suhina? Tuskin vinkuna, vonkuna, ulvonta tai vikinä.  Entä hiljaisuus - tai kaiku?

Omaähkyynen

Kun MINÄ vaadin lujasti,
lierokin loikkaa.



Ja kun MINÄ julmistun,
etanakin juoksee.

Pedofiili

Olin kymmeniä vuosia töissä lasten parissa. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Joten minulle ei ole vierasta lasten kanssa jutteleminen. Niinpä kun kävelin kaupassa karkkihyllyn sivuitse ja kun vieras lapsonen käsi täynnä makeisia sanoi minulle jotakin, pysähdyin kuuntelemaan.

- Mä tykkään näistä hedelmäkarkeista, haluatko maistaa?
- Voi kuule! Ennen pidin karkeista, mutta nykyään ne eivät maistu. Harmi, mutta kiitos kun tarjosit!

Lapsen äiti säntäsi hyllykön takaa:

- A P U A !!!  N A M U S E T Ä !!!

Takaisin

Lomakauden päättymistunnelmissa päätin osallistua viimeiseen haasteeseen, 416.

Kaivauksistani

Kasvihuoneilmiökö on aiheuttanut kevättulvien lisäksi kesä&syystulvat tänne Pohjanmaalle. Kävin tutkailemassa joen virtaamaa ulkorakennuksemme kulmalta. Matkaa kuohuihin kaksi metriä ulommas, puoli metriä alemmas, ennen kuin veden eroosio iskisi.
Sitten silmäys ainoan peltosarkamme puolelle.

No, ehkä tuo kuva hieman liioittelee. Ehkä se ei ole edes meidän pellolta. Mutta lapion varteen tartuin kuitenkin ojankaivuuaikeissa.
Nyt kaksi päivää myöhemmin totean löytäneeni kroppani raihnaisuudesta kaivurilihakset. Niitä kolottaa käsivarsissa, selässä ja jaloissakin.
Lisäksi olen löytänyt appeniaikaisen käsityksen jätehuollosta. Kuinka osuinkin ojallani lasihautaan, rautakautiseen romuläjään, puukautiseen kannikkoon. Arjen arkeologiaa!

Eikä tässä vielä kaikki. Urakkani viime metreillä savesta irrottautui tämä:

Kun kerroin anopilleni vaaleasta emalikahvipannusta, hän heti muisti. Se oli heidän avioliittonsa ensimmäinen yhteinen oma astiansa, joka oli sodan jälkeisenä pula-aikana hankittu suhteilla Osuuskaupasta "tiskin alta". Miksi se oli hyljätty savimonttuun, sitä hän ei muistanut. Nyt pannulla alkaa uusi elämä - ehkäpä kukkapurkkina.

Samaisen ojani latvoilta löysin parisen kymmentä vuotta sitten keraamisen "veistoksen". Puhdistettuna se oli näytteillä piirongin päällä.

Tyttäremme ylioppilasjuhlissa tuli eräs tädeistä kuiskuttelemaan vaimoni korvaan kyseisen esineen tarinan. Tätönen oli saanut sen ihailijaltaan lahjaksi, mutta kun hän sitten oli valinnutkin toisen nuorukaisen, hänen oli päästävä siitä eroon. Niinpä hän oli haudannut sen naapurin navetan taakse tuoreen sulhasen näkymättömiin.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Emme kertoneet tarinaa tädin miehelle. Älä sinäkään kerro!

Eastern promise

Hautajaismuisto

Minua pyydettiin kantajaksi. Suostuin. Totta kai. Olinhan tuntenut miehen jo opiskeluajoista asti. Ja oli hän vaimoni sukuakin.

Ei arkku paljon painanut, mutta se oli raskas kantaa. 

Siunaustoimituksen jälkeen pidettiin pappilassa vainajan muistelutilaisuus ruokineen ja kahvitteluineen. Eräs tädeistä pääsi vauhtiin ja aloitti muistelut omasta nuoruudestaan. Eikä hän ennättänyt vainajaan asti, sillä hänen huomionsa keskittyi ensirakkautensa lumovoimaan. Se oli kantanut näihin päiviin asti. Hän tunnusti yhä pitävänsä miehen kuvaa laukussaan.

Tässä vaiheessa kylmä hiki nousi suvun otsaan. Kaikkihan tiesivät tarinan päättyvän dramaattisesti ensisuudelmaan kahvilan takapihalla. Ja samalla viimeiseen suudelmaan, sillä tädin ”äitee” sattui katsomaan ”klasistaan” ja näkemään tapauksen.

Ennen huipennusta pappi osoitti omaavansa pelisilmää ja sanoi:

- Eiköhän lauleta välillä virsi.

Hautajaisten jälkeen palasimme kirkon mäelle. Siellä kannettiin itkevää vauvaa kastemekossaan.

Ja seuraavana päivänä ohi ajaessani näin nuorten neitosten juhlahamosissaan hypähtelevän kevein askelin ylös kirkon rappuja. Tiesin siellä häihin valmistauduttavan.

Huomioita

Vaimoni tiukkasi selitystä:

- Mistähän johtuu, että kun sanotaan joidenkin olevan rinnakkain,  tarkoitetaan heidän olevankin vieretysten? Mitä tekemistä siinä rinnoilla on, kun ovat vieretysten?
Jos sanotaan rinnakkain, pitäisi rintojen olla vastakkain. Tai jos sanotaan peräkkäin, pitäisi perien olla vastakkain.

- Niin, jos sanoo vastakkain, puhuja on itämurteiden alueelta. Me olemme lännessä, meidän pitäisi sanoa vihdakkain!

Valehtelemisen vaikeudesta

Vaarin perinnöstä löytyi yllättäen tuhat euroa käteistä. Vanhan pompan povitaskusta.
Ja kyllähän minä muistinkin sen puheen:

"Mikä mies se on, jolla ei rahaa ole lompuukissa!"

Olin pakotettu hakemaan hänelle pankista, vaikka eihän hän hoitokodissa mitään tarvinnut, laskut hoituivat omia teitään.
Heräsi kysymys, mitä tehdä niille rahoille. Jakamista osakkaille ei kannattanut kukaan. Pian keksittiin: annetaan ne Kallelle. Kalle oli Vaarin luottomies, kauppakuski, sairaalareissujen järjestelijä - hengenpelastaja, kun sattui tiukka paikka.

Mutta Kallella oli eräs hankala piirre. Hän oli hyväntekijä luonnostaan. Ei hän suostunut rahaa ottamaan kauppareissuista, kahvipaketilla asia oli kuitattu.
Toisaalta hän ei avuliaisuuttaan kätkenyt. Hyvät palveluksensa hän kyllä osasi luetella ja vaivannäkönsä asetella niin, että meillä sukulaisilla kiitollisuuden velka oli kasvanut melkoiseksi.
Eikä Kallelle auttanut huomautella, että hän vaatisi asianmukaiset korvaukset vaivoistaan eikä antaisi hyväksikäyttää itseään. Ei, Kalle auttoi, kärsi ja "kirkkaimman kruunun sai".

Oli keksittävä juoni, jokin liukas, uskottavan tuntuinen tarina, joka uppoaisi Kalleen. Niinpä kutsuimme hänet hautajaisten vuosipäivän muistelukahveille. Kallelle tultaisiin kertomaan tarina, miten vaarin vanhaa kirjoituspöytää tyhjennettäessä rojujen seasta olikin löytynyt ruskea kirjekuori seteleineen. Mutta miten osoittaa, että se oli tarkoitettu Kallelle?

Onneksi löysin vaarin papereista irtonaisen lappusen, johon oli kirjoitettu Kallen nimi ja puhelinnumero. Niinpä rupesin harjoittelemaan väärentääkseni vaarin käsialalla kirjekuoreen Kallen nimen. Ensimmäisen A-nelosen jälkeen kävi selväksi, ettei minusta ole siihen hommaan.
Sitten vaimoni sai oivalluksen: kääritään setelien ympärille se nimilappu ja pannaan kumilenkillä paketti kasaan. Näin selittyisi sekin, miksemme heti olleet keksineet nimettömän kirjekuoren salaisuutta.

Valmistelut oli tehty. Ajan tullen pantiin pöytä koreaksi ja ryhdyttiin vierasta odottamaan. Paikallaolijat oli vihitty salaisuuteen. Vaimoni ilmoitti varmuuden vuoksi aikovansa poistua keittiöön, kun rupeaisin pajunköyttä syöttämään. Epäili pokkansa pettävän.
Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ei kuulu Kallea. Lopulta soitin tiedustellakseni tilannetta. - Ei vastausta. Joimme kahvit, pistimme pullat poskeen ilman vierastamme.

Joskus iltamyöhällä soitti Kalle, kysellen soittopyyntöäni. Hän oli unohtanut autuaasti koko kekkerin. Oli ollut marjametsässä kenttien kuulumattomissa. Pitkään lohduteltuani nolostunutta miestä sain hänet lupaamaan tulemaan seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä. Eihän tässä mitään vahinkoa.

Vihdoin istui Kalle sohvalla. Juteltiin niitä ja varsinkin näitä. Muisteltiin sitten vaariakin, mistä pääsin asiani alkuun. Vaimolle tuli mieleen mennä kahvia keittämään.
"... ja kun me porukalla ihmettelimme, mitä rahoja nämä oikein ovat, niin kyllä ne vahvasti näyttävät sinulle kuuluvan", päätin puheeni. Keittiössä jännittynyttä odotusta. Vedin henkeä pystyäkseni kumoamaan Kallen vastustelun, kun hän sanoikin: - Joo, kyllä minä sen tiesin. Veke kertoi hoitokodissa. "Kyllä minä Kalle sinua sitten muistan", hän oli sanonut.

Nari nasta

Minulta ei ole vielä pyydetty haastat telua, ää, tele visioon. Ei edes radioon, vaikka, ää, olen harjoi tellut vakuut tavan, ää, asian tuntijanari semisen taidon.

Huoma sitteko, muuten, nuo äät. Ne antavat vaiku telman, ää, siitä, että olen spon taani ja, ää, pysähdyn välillä jopa miet timään, mitä, ää, sanon.

Li säksi olen, ää, hyl jännyt suomen kielen sana painon ensimmäi sellä, ää, tavulla. Se ei sovi tele vision, ää, tyy liin.

Kate gorisesti, ää, minun on hyvä vil jellä dis kreettejä, ää, sivistys sanoja kryptisen asiantunti juuteni vakuu deksi.

Jään nyt odottele maan, ää, haastat telu pyyn töjä.

Tässä, ää, ääninäyt teeni.

Kesäyön unelma

Oli ihana nähdä!
Sanoi hän,
kesäyöni unelma,
ja häipyi
omille teilleen.




Minä levoton valvon.
Ikkunani takana kesäyön rauha.



Sunnuntaiyönä noin kello 03.00. Valokuvahaaste 415.

Mokatasuri

- Kuule! Sun ei tarvi hoitaa mun asioita, jotka mä selvitän itse.
- Ei niin.
- Etkä saa paljastaa, mitä oot luvannu pitää meidän keskeisinä.
- En niin.
- Mutta sä oot paljastanu!
- En kai?
- Ootpa!
- ??
- Lupasit, ettet kerro isille, että mä jäin ulos, kun avain oli unohtunut.
- Joo, oli pakko. Olin niin huolissani, että skypetin isille.
- Mutta sä LUPASIT!
- Mutta hetkinen, hetkinen! Mistä sinä sen tiesit?
- Tästähän sen näkee sun tabletilta.
- Ai-jaa! Tiedät varmaan, ettei toisen sähköposteja tai mitä vaan viestejä saa lukea ilman lupaa!
- Joo, tiesin...
- Mokat taisi mennä tasan.
- OK! 1 - 1 !

Kaikkitietävän ilo

Mitä minä olen aina sanonut!

Tanssi

Joskus sitä reissullansa riehaantuu. Varsinkin Kreikassa.

Valokuvatorstai 414. Haaste 

Siivousvaikeus

- Hei Pappa! Mä olen täällä puistossa.
- No hei! Onko sulla kaveria siellä?
- Ei oo. Täällä on vain pieniä.
- Mitä sinä siellä yksiksesi teet?
- Ettei tartte siivota kotona.
- Jaa, ymmärrän. Siivous ei ole kovin mukavaa.
- Ei niin. Mutta täällä on tylsää.
- Soita joku kaveriksi.
- Ei ne pääse.
- Jos niiden pitää siivota kotona.
- Ääh! Ei kun ne on isien luona. Ja isät asuu kaukana.
- Harmi!
- Mulla on huoneessani pari salaisuutta, joita äiti ei saisi löytää.
- Onko ne hyvässä piilossa? Jos se ei löydä niitä?
- No kun ne ei oo. - Mutta mähän voisin mennä huoneeseeni ja sanoa, että meen leikkimään. Sitten piilottaisin ne.
- Hyvä ajatus. Kokeilepa sitä.
- Niin, mutta äiti voisi sanoa, että siivotaan ensin.
- Jaa-a! Vaikea paikka. Jos kokeilisit sentään.
- OK! Mä kokeilen. Moikka!

Herkkä

#valokuvatorstai #torstaiblogit_herkkä #413

Haasteesta juontui mieleeni herkkä tasapaino, mitä tarvitaan yhdessä jos toisessakin toimessa. Pakko näyttää nuoremmille mallia.




Emännällä se on herkästi lähdössä lapa... crocseista.





Herkkäpeppu suuttui ja lähti lätkimään. Johtuikohan se siitä, mitä minä sanoin.

Naapuridynamiikka

Väärin leikattu! Väärän merkkinen kone. Naapurin toimet järkyttävät turvallisuuden tunnetta.

Elin

1960-luvulla löysin Kuorevedellä metsässä kulkiessani polun reunasta kiven. Sen muoto toi mieleeni sydämen, munuaisen - jonkin sisäelimen hahmon. Otin sen mukaani. Kivisydän onkin seurannut minua siitä lähtien uskollisesti. Onnenkivi. Tuskin uskallan luopua siitä.

Valokuvatorstai #412 Kivi

Omenatarhalla

Padasjoella Auttoisten kylässä.

Kuvauksellista

Kauniina kevätaamuna heräsin valo silmissäni.

Valokuvatorstai 411 säde 

Todistus

Mitähän kotona sanotaan tällaisista todistusnumeroista?!

Tulevaisuudesta

- Mitä teillä oli päivälliseksi?
- Me söimme vain tukevan lounaan. Sitten myöhemmin ehkä vähän iltapalaa.
- Meillä on aina kaikki aamupalasta illalliseen.
- Tietysti! Lasten täytyy syödä, kun he kasvavat. Me Mommin kanssa ei kasveta, vaan kutistutaan lyhyemmiksi.
- Eihän?
- Joo-o! Kyllä me voimme kasvaa leveyttä - siis lihomme.
- Ai jaa! Sitten kun olette metrin mittaisia, teitä luullaan lapsiksi taas.
- Kyllä! Ja kun me lihomme, rypytkin häviävät. Varsinkin ne viisausrypyt. Siksi me muutumme lapsellisemmiksi.
- Ei kuule onnistu! Ääni ei muutu. Teillä olisi edelleen aikuisen äänet.
- No, sitten on pakko alkaa kimittää kuin Munamies.
- Taidan tulla pyörittämään teidät Höpönassun pesille! Ha-ha-haa!

Siunattu suojatie

- Liikennekulttuuri täällä Kreikassa on aika kaaosmaista.

- Mitä sitten, jos nuo papit olisivat ajaneet meidän päälle tuossa suojatiellä?

- Ei hätää! Niillähän on peräkontissa sitä varten öljykanisteri. Ne ryntäisivät sieltä antamaan meille viimeisen voitelun.

Rusketuksen statusvaikutus

Tulin juuri etelänmatkalta. Vaikka en rannalla löhönnytkään, parin viikon päivittäinen ulkoilmaelämä jätti väistämättä värilliset merkkinsä. Olen aika ruskettuvaa tyyppiä.
Jotkut paahtavat itseänsä auringossa välittämättä vähääkään siitä, että erilaisiin ihosyöpiin sairastuu maailmassa joka vuosi 2 - 3 miljoonaa ihmistä.



Miksi sitten hankitaan rusketus? Varmaankin ( valkoihoisen ) tummunut pigmentti nostaa arvostusta. Antaahan se vaikutelman varakkuudesta, henkilöllä on varaa ja aikaa lomailla ulkomailla.
Arvostustasoni huomasin minäkin muuttuneen, kun matkaa muistellakseni suunnistin lähikauppaan hakeakseni muutaman pullon matkamaassani valmistettua olutta. Kassajonossa perässäni "mäyräkoiran" tuleva omistaja ryhtyi tuttavallisesti keskustelemaan kanssani ajankohtaisista aiheista. Aikaisemmin tällaista kunniaa minulle ei ollut suotu. Päättelin päässeeni piireihin ihoväritykseni sekä ostoskorini sisällön ansiosta.

Pitkittynyt parisuhde

- Mä en yhtään kyllä muista, mikä se oli. Minä väitin, että susta on tullut vanhemmiten juuri tuollaanen. Ja sinä sanoit, että se on musta tarttunu.
Tätä täs ny on miätitty ehtoonkahus, että mitä se oli, mutta ei vaan oo tullu miälehen.

Lavean tien lakiehdotus

Demokratia toimii

Kuka kerkiää seuraavaksi avaamaan kampanjansa "En pyri presidentiksi!"?

 

Ei mikään uutinen