- Pappa! Kauanko sinulta meni tuon möhön kasvattamisessa?
- Kauan. Nuorena miehenä olin niin laiha, etteivät housut meinanneet pysyä jalassa. Vähän niin kuin sinulla.
- Älä!
- Joo, mutta sitten minä rupesin treenaamaan, tiedät kyllä. Nyt se on pelkkää lihasta ja rautaa.
- Narraat!
- Enkä!
- Kokeillaan tällä jääkaappimagneetilla.
- Kokeillaan vaan. Katso, siihen se jämähti!
- Sinä pidät sormella kiinni.
- Enkä! Katso!
- Taas pidit.
- Mitä jos otettaisiin jätskit. Minulle suklaata.
- Pappa! Aiotko sinä elää yhtä kauan kuin Vaari, sata vuotta?
- Aion. Kyllä minusta 90 vuottakin olisi aika hyvin eletty.
- Kuinka vanha minä sitten olen, kun sinä olet 90 ?
- No, melkein 30.
- Kuinkahan sinä sitten pärjäät?
- Minä pärjään tosi hyvin. Olen suunnitellut sen niin, että sitten sinä saat ruveta hoitamaan minua. Minä vaan istun rullatuolissa ja sinä syötät lusikalla puuroa Papalle.
- Eeei!
- Joo! Ensin sinun pitää muistaa laittaa ruokaliina minulle kaulaan, sillä jos minä en tykkää siitä puurosta, niin minä sylkeä päristelen sen suusta pois.
- Eikä!
- Lopuksi sinun pitää siivota minun nassuni ja auttaa minut vessanpytylle. Sitten sinulla on hyvää aikaa puhdistaa sotkut keittiön pöydältä ja lattialta, kunnes minä huudan: PYYHKIMÄÄN!
- Sinä olet ihan hassu!
- Enkä! Niin minä olen sen suunnitellut.
- Pappa! Mutta silloinhan minä olen AIKUINEN. Ja minulla on omia lapsia. Ja minun pitää tietysti HOITAA NIITÄ. En minä ehdi hoitaa sinua.
- Jaa! Niin, et ehdikään. Harmi - olisi pitänyt sittenkin ottaa mansikkajäätelöä.
Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Möhö - murujen kerääjä
Sivut
- Etusivu
- Sata kirjaa
- Helmi ja Ilmi
- Helmin ja Ilmin matkoja
- Helmi ja Ilmi Rodoksella 2017
- Helmi ja Ilmi postcrossaa
- Karpathos 2017
- Karpathos rhymes
- An alternative tour
- One typical morning on the island of Karpathos
- An ordinary afternoon on Karpathos Island
- Teneriffa 2018
- Nea Hora 2018
- Gran Canaria 2018
- Teneriffa 2019
- Liikenne
perjantai 24. heinäkuuta 2015
lauantai 11. heinäkuuta 2015
Kesätapahtumista
Sydänsuvella
tähän aikaan tulee mieleen laatia pieni katsaus ruokakuntamme perinteisistä
kulttuuripitoisista kesänviettotavoista.
Vietetäänhän
juuri nyt Tangomarkkinoita, Porin Jazzeja, Savonlinnan Oopperajuhlia, ties mitä "vestivaaleja".
Yhteinen
festaritaipaleemme alkoi Ruisrokista joskus 1970-luvun alussa. Kokemuksista
riemastuneina olemme siitä lähtien joka vuosi uskollisesti jättäneet Ruisrokin
väliin.
Samoin päätimme, varsinkin avioiduttuamme, hartaan
innostuneina olla menemättä miellyttävän dynaamisina pitämiimme Porin Jazzin
konsertteihin.
Mökillä kylliksi
mökötettyämme alamme kaivata melua ja melskettä, pauhua ja paatosta. Siispä jälleen
kerran Savonlinnan Oopperajuhlat saavat vuosittaisen perinteemme mukaisesti
jäädä kokematta.
Kesäilta armaan
kera järven rannalla saattaa herkistää: tahtoo tanssilavan ja tangon. Tangon
tanssiminen auttaa tutkimuksen mukaan (?) Parkinsonin taudin oireisiin ja
saattaa hidastaa sen etenemistä. Siispä ikävaiheemme huomioon ottaen, kuten
niin monena vuotena aikaisemminkin, annamme Seinäjoen Tangomarkkinoiden mennä
omalla painollaan ohitsemme.
Urheiluhan on
kulttuuria myöskin. Viime aikoina olen keskittynyt akankannon
maailmanmestaruuskisoihin yhteistyössä vaimoni kanssa. Molemmat treenaamme
painonnostoa. Nyt vaimoni on nostanut painonsa sellaisiin lukemiin, ettei
kilpailuihin osallistumisesta taida tänäkään vuonna tulla mitään.
Yksilölajeista
olen monasti suunnitellut osallistua syntymäkotikuntani erikoisuuteen. Hyvin
suunniteltu on kai puoliksi tehty. Tähän mennessä olen yllättänyt itseni housut
kintuissa lukemasta paikallislehdestä, että Vesijaon nakujuoksukilpailut olivat
taas viime viikolla.
perjantai 19. kesäkuuta 2015
lauantai 13. kesäkuuta 2015
Muistamisesta
Käytiin anopin
luona kylässä.
-
Kyllä
se emäntä on tullut aika hömelöksi. Iänkaiken hoitanut puutarhaansa eikä muistanut enää
asterixinkaan nimeä. Miksi hän sanoikaan sitä... atsa-? ... anestesia...? ei nyt
tule mieleen.
-
Taitaa
olla äitimuorilla kehittymässä se domestos, vai mikä se on se vanhojen tauti...
despotiahan se on.
Täytyy
tunnustaa, että sattui minullekin tässä pari päivää sitten kauppareissulla
pieni unohdus. Olimme anopin kanssa ruokaostoksilla. Minun tehtäväni on olla
kaunis kantajamme. Pakkasin ensin omat ostokset kassiini ja nostin sen
sivummalle. Sitten ladoin anopin tavarat kahteen pussiin ja raahasin ne autoon.
Anoppi tarjosi
vaivan palkaksi pullakahvit, mitä nauttiessa kului pitkä tovi. Kotona vaimon
terävä kysymys havahdutti arjen realiteetteihin: - No, missäs meidän ostokset?
Tuli siitä sitten kiusallista asiaa kauppaan. Olisi mukavaa, jos olisi valmis vitsivarasto
tällaisia häkellyttäviä tilanteita keventämään. Mutta kun ei ollut.
Nostelin anopin
terassille päivänä muutamana hänen kesäkalusteensa. Kun kaikki näytti olevan
valmista, hän pyysi vielä nostamaan päivänvarjonsa. Optimisti kuvitteli
auringonpaistetta saavansa. Mutta kieltäydyin jyrkästi ottamasta esiin sitä vanhaa
haalistunutta rumilusta ja lupasin ensi tilassa ostaa uuden ja komian.
Illalla sängyssä
puolihorteessa tuli mieleeni, että olin jo viime kesänä ostanut uuden
uutukaisen. Oli vain päässyt unohtumaan. Seuraavana päivänä hain sen sitten nolona
anopin varaston peräkomerosta.
Jokunen aika
tästä eteenpäin ihmettelin taskusta löytynyttä vierasta avainta. Se ei sopinut
mihinkään. Vaimo sitten soitteli äidilleen: ei tarvitse enää hätäillä sen
kadonneen avaimen perään.
Päätin olla käymättä hänen luonaan muutamaan
päivään... Hauskoja nuo vitsit hassahtaneista anopeista...
Mutta muistamisestahan minun piti. Kas kun sattui niin, että olin vipannut kaverilta pienen summan ja muistin tavatessamme ruveta maksamaan sitä. Mikä sitten päättyi hämmennykseen: olin unohtanut muistaneeni maksaa sen jo edellisellä viikolla.
Näitä muistamistapauksia
minulla on kyllä paljon muitakin, kunhan vain tulisivat mieleeni...
[ Keinoja unohtamista vastaan - englanniksi. ]
[ Keinoja unohtamista vastaan - englanniksi. ]
lauantai 6. kesäkuuta 2015
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Fatwasta
Elämää mullistavat
tapahtumat voivat lähteä liikkeelle äkisti ja ennalta arvaamatta silloin, kun niihin on vähiten
varautunut. Kuten nyt vaikka tänä sunnuntaiaamuna hyvin nukutun yön jälkeen.
Kahvipöydässä. Pasianssin mentyä ensi yrittämällä. Kun vaimo avasi suunsa ja
sanoi:
-
Kultaseni!
Ei sanonutkaan, se
vain kuulosti tässä vielä mukavalta. Hän sanoi:
-
Kuule!
Samassa lehahti
olkapäälleni henkilökohtainen pikku paholaiseni, se kuuma-Kalle, ja kuiskasi
korvaani pahaenteisesti: Fatwa! Selkäpiitäni kylmäsi.
-
Eräs
kortinvaihtokaverini haluaisi minusta selfien, mutta ajattelin, että sinähän
voisit yhtäkkiä tekaista minusta piirroksen. Se käy sinulta niin näppärästi.
No niin! Siinä se
tuli. Tuho! Ilman mitään varoitusta. ( Ilkeää naurua olkapäältäni. )
-
Jos
ottaisit kameralla...
-
Ei
kun piirtämään vaan! Eihän sinulla nyt muutakaan tekemistä.
Vetäydyin selliini,
siis sovalle läppärini kanssa. Tuomioni täytäntöönpanoa voisi ehkä pitkittää
vitkuttelemalla.
-
Mitä
hyvänen aika sinä oikein ajattelet! Eihän minulla nyt sentään noin leveä naama
ole. Ja tukka! Moneen vuoteen se ei ole ollut punainen.
-
Juu,
eihän toki! Totta, juu, ei!
-
Apua!
Onko minulla sinun mielestäsi tuollaiset leuat?? Ja noin tiukka suu!!
-
Juu,
eihän toki! Totta, juu, ei!
-
IIIK!
HAMPAAT!!! ONKO MINULLA MUKA TUOLLAISET HAMPAAT? NIIN KUIN VANHALLA KONILLA.
OLENKO MINÄ MIELESTÄSI VANHA TAMMA!!!!?
-
Juu,
eihän toki! Totta, juu, ei!
-
Siis
nyt alkaa oikeesti riittää! Tuollainen kuikelo kaula. JA RYPPYJÄ! Tukka niin
kuin harakan pesä! Katsoisit itse peiliin. Ei ole paljon kehumista. Tukkaakaan.
On tainnut täysin unohtua, mitä tuli luvattua alttarilla.
-
Juu,
eihän toki! Totta, juu, ei!
Onhan siitä
aikaa. On voinut unohtua. Mutta lupasinko mennä naimisiin mummon kanssa?
Kirjoittelen
tätä illalla yläkerran vierashuoneessa. Asun nyt täällä. Olin juuri
laihdutuskuurilla, mutta siitä täytyy luopua. Viereisen pitserian roskaruoka
kun tiettävästi lihottaa.
Myötätuntoni on
fatwan saaneiden pilapiirtäjien puolella. Olen saanut omani.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Espressosta
Jonkinlaisen
siivousmyrskyn jäljiltä oli noussut esiin pieni, kiiltävä teräskahvipannu. Ja
niin kuin siivotessa aina käy, yllättävät löydökset nostattavat mieleen
muistoja. Ja ne muistot, ah niin rakkaat, selittävät sen, miksi oikeastaan
mitään ei voi heittää pois.
Tällä pannulla (
Italiantuliainen ) oli muistaakseni keitetty monet kitkerät makoisat
espressot. Ja koska uteliaisuuteni voitti tällä kertaa laiskuuteni, päätin
verestää kahvikeittotaitojani käytännössä.
Kaupasta löytyi
hyllykaupalla erilaisia kahveja, nappejakin, vaikkei se nappikauppa ollutkaan.
Mukaan tarttui Italian suosituinta: ”Caffe ESPRESSO since 1895”. Paraneekohan
kahveissakin laatu vanhetessaan kuten viineissä. No, sehän selviäisi.
Kotona tartuin
reippaasti pannuun ja avasin kannen. Hetkinen, mites-mites? Ai niin! Siinä oli
ruuvattava alaosa, johon kuuluu panna vesi. Mutta mihinkäs pöönät sitten? Eikös
siinä ollut jonkinlainen siivilä tai säiliö. Aina pitää käydä näin. Vaimo on
tietysti järjestellyt tavaroita, eikä sitten mitään enää löydy mistään.
SIIVILÄ!
Ja kun kaikki kaapit
ja laatikot olin pengastanut, johtopäätökseksi väistämättä tuli, että se
pahuksen sihti oli jäänyt mökille. ( Ikävää jupinaa paikkojen sotkemisesta
vaimoväeltä. ) Seuraavalla mökkireissulla ei sitä kapinetta sitten löytynyt,
ei.
Nyt oli syytä
rauhoittua, vetää syvään henkeä ja istua sohvalle läppärin kera. Googlasin
espressokeittimistä ja –keittämisestä.
Jestas! Se hiivatin
suodatin säiliöineen olikin piilotettu pannun keskiosaan. Ruuvasin auki,
käänsin ympäri ja katso, siivilä siinä! Mutta ei lähde irti, pitäisihän, mutta
ei. Ymmärrän nyt, miksi kiduttajat ovat keskittyneet kynnen alle tungettuihin tikkuihin.
Kaiverrettuani tiivisteeseensä kuivettunutta siivilää irti, luiskautin sen
reunan syvälle peukalonkynteen. Hengitykseni tasaannuttua totesin vihdoin
päässeeni perille laitteeni ytimeen, kahvisäiliöön.
Tästä eteen päin
kaikki sujui epäilyttävän helposti: vettä säiliöön merkkiin asti, kahvia säiliö
täyteen, siivilä päälle, osien ruuvaus yhteen ja pannu hellalle. Kun pannu
sitten kutsuvasti kurlutti, tiesin espresson olevan valmista. Nautintoa ei
yhtään himmentänyt vaimon hienoinen epäilys vuosikertakahvin iän vaikutuksesta
makuun. Ripaus sokeria, pieni keksi – aah!
P.S. En ehdottanut
vaimolle pitkäntikun vetämistä siitä, kuka tiskaa pannun. Häviän aina. Jätin
sen tiskipöydälle odottamaan mystillistä puhdistautumista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)