Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Eikö tämä some olekin mahtava! Väkisinkin oppii uusia sanoja ja niiden myötä uusia asioita.
Esimerkiksi p y l l y t i n. Kun kuulin sanan ensimmäisen kerran, mieleeni ryömi epämääräisesti jotakin navanalaista - kaikenlaisia näätsen mainostetaan nykyään, mitkä saavat meikäläisen ujon punastelemaan.
Mutta ei vaineskaan, pyllytin liittyy islantilaislanka- ja neulomisbuumiin. Meilläkin on kaappi täynnä toinen toistaan komeampia villapuseroita, sukkia ja säärystimiä. Sitten vaimolle tuli ongelmaksi, mitä tehdä seuraavaksi.
Somen keskustelupalstoiltahan se löytyi: tee pyllytin. Se on eräänlainen kudottu kapines, jota pidetään kylmällä ilmalla takaliston päällä. Eipä pure pakkanen pers.. puoleen.
Mutta some ei ole some ilman änkkäyksiä. Samaisella keskustelupalstalla ruvettiin kinaamaan pyllytin-nimen sopivuudesta. Keskustelu kävi kuumana. Peputin, persetin, pyllytin, hamonen ja pelkkä hame saivat vankkoja mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Mitkä ovat hamosen oikeat mitat? Sen pitää olla lyhyempi kuin oikea hame. Entäs pyllyttimen paksuus, leveys, pituus? Kukaan ei huomannut kysyä, mikä vaikutus asianomaisen ahteriosaston tilavuudella on pyllytimen ominaisuuksiin. Kiihkeätä! Antaumuksellista! Kunnes ylläpitäjä vihelsi pelin poikki ja julisti pyllytinrauhan.
( Twerkkaajathan eivät ilmeisesti tarvitse pyllyttimiä, sillä heillä paikat pysyvät muutenkin kuumina. )
Pojantyttäremme kysyi uudesta autostamme, onko siinä "persmuksenlämmitin"? Jos keskustelu olisi vielä saanut jatkua, siinä olisi ollut meidän ehdotuksemme tuolle vaatekappeleelle.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Kirjan rakenne on rasittava, mutta mielenkiintoinen. Rasittava sikäli, että siinä kirjailija marssittaa esiin pienen paikkakunnan henkilöitä runsain määrin ( en tahdo pysyä kärryillä siitä keitä he ovat ja miten toisiinsa liittyvät ) ja mielenkiintoinen sikäli, että he kaikki jotenkin päätyvät päähenkilön, Oliven vaiheisiin. Näin Olivesta muodostuu vähin erin tarkentuva persoona ( aika kauhea akka ), joka on luonteensa vanki ja kärsii siitä.
Juha-Pekka Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus ( 2016 )
Kirjan tapahtumaympäristö on Hämeenlinna, mikä on kohtalaisen tuttu kaupunki. Ondotinkin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Tiesin toki tämän olevan melko heppoisen yksityisetsiväkertomuksen, vaikka kirjailijan "varsinainen" kirjailijantyö tuntuu olevan kunnianhimoisempi.
Kaupunginjohtajan vaimo kääntyy yksityisetsivien puoleen kadonneen poikansa johdosta. Poliiseja ei haluta mukaan johtajan maineen vuoksi. Lunnasvaatimus esitetään ja rahat luovutetaan. Etsivät arvelevat rouvan olevan mukana juonessa miestään harhauttaakseen eroaikeittensa vuoksi.
Sitten mukaan lisätään hiukan hulluutta, hiukan erotiikkaa, hiukan väkivaltaa. Syylliset selviävät viimeisillä sivuilla, ja näin saadaan myyntimenestys vauhtiin.
Tyylikukkasia:
"Talven harmaa valo oli yhtä hilpeä kuin hengityskoneessa makaava keuhkosyöpäpotilas."
"Lumen saartama Rantakasino vaikutti yhtä viihtyisältä kuin hyljätty iglu."
"Aika liukui kuin valtava jäälautta ja työnsi armottomasti ihmiset rotkon reunan yli pohjattomaan kuiluun."
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa ( 2007, suom. 2008 )
Ehkä ei olisi pitänyt lukea tätä. Olisi pitänyt muistaa "Leijapojan" surullinen tarina. Tämäkin yritti tulla uniin.
Afganistanin vaikeiden olojen selvittely kahden naisen elämänkaaren kautta alkaa 1960-luvulta ja päättyy 2000-luvun alkuvuosiin. Naisen aseman kohtuuton epäoikeudenmukaisuus tulee valitettavan selvästi esiin.
Sotaisten heimojen valtataistelu, uskonnot, ulkopuolisten valtioiden sekaantuminen sisäisiin kahinoihin aseistamalla heimoja ja suoranaisesti hyökkäämällä maahan kerrotaan realistisesti.
Miehen kunniaa ei loukata, seurauksena voi olla vaimon piekseminen. Vaimon karkausyritys tietää hakkaamista.
Neuvostoliiton valtauksen aikana naisten asema hieman parani, mutta sodan jälkeen ja talibanien päästyä voitolle olot muuttuivat sietämättömiksi. Islamin uskonto ei rauhallisimmissakaan oloissa naisen tasa-arvoista asemaa tunnusta.
Hosseinin kuvaus on psykologisesti herkkää ja hienosäädettyä. Toinen naisista, Mariam, uhrautuu toisen vaimon, Lailan ja lasten hyväksi, jotka pakenevat maasta. Kun talibanit joutuvat vetäytymään, he palaavat takaisin rakentamaan maataan. Valitettavasti nykyäänkään tilanne ei ole rauhoittunut, ja talibaneilla on jälleen vaikutusvaltaa.
Edellinen kirja vaatii edottomasti loiventavan, miksi valikoitui "patavanhoillisen", mutta loistavan humoristin pakinakokoelma. ( Nykyäänhän ei enää puhuta pakinoista tai pakinoitsijoista, on nykyaikaisempaa olla kolumnisti ja kirjoittaa kolumneja. )
Nuorempana olin Arijoutsin ihailija ja, huolimatta radikaalivaiheestani, kirjahyllyyni on jäänyt joitakin hänen teoksistaan. Luen niitä itseäni lohduttaakseni.
Tarinoiden nautittavuutta lisäävät Kari Suomalaisen kuvitukset.
Tämä pakinakokoelma on erikoinen, sillä siinä on vanhoja, sodan jälkeisiä juttuja sekä viimeisimmät 1970-luvulta - tuoreimmatkin ovat siis menettäneet ajankohtaisuutensa. Erikoiseksi tekevät sen myös aikanaan eri syistä julkaisematta jääneet tarinat. Sensuuri on kylläkin purrut hänen työhönsä, kertomansa mukaan, melko vähän.
Perussuomalaista aatemaailmaako lienee tämä 1968 Hesarissa julkaisematta jäänyt juttu, josta yksi sitaatti:
"Tuntuu todella naurettavan lapsekkaalta touhulta valkoihoisten "hätä" kehitysmaiden puolesta. Sillä auttaessaan fatalistisia värillisiä he samalla punovat surmansilmukkaa omaan kaulaansa. Lisääntyväthän värilliset muutenkin kaniinien tavalla ja on laskelmoitu maapallon asukasluvun kohoavan tämän vuosisadan lopulla 6 miljardiin."
Huh-huh! Siitä on kylläkin mielestäni huumori kaukana.
Kekkosen kaudelta esimerkki Arijoutsin muka laatimasta "Maidän lasten aapiskirjasta kohdasta G, jossa kirjainta havainnollistavana eläimenä on gekko:
"Tääl´on herra Gekkonen,
kiipeemässä näet sen.
Hyppää myöskin taitavasti
korkeimpaankin huippuun asti.
Luonnon ihme Gekko on,
kiipeilijä verraton."
Kekkonenhan tuli tunnetuksi kiieämisestään palmuun ja vanhana korkeushyppääjänäloikkaamisistaan - huipulle pääministeriksi ja presidentiksi asti. Mutta Kekkoslandiassa tällaisia vinoiluja ei sallittu julkaista.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
M. M. Kaye: Pasaatituulet II nide ( 1963, suom. 1982 )
Tämä on anopin kirjavarastosta pihistetty - I nidettä en helposti löytänyt, mutta tässäkin oli tarpeeksi pääsemään juonesta kiinni.
Tarina sijoittuu Itä-Afrikan rannikolle, päiväntasaajan paikkeille, Sansibarin saaren tienoille. Kirjasta saa hyvän kuvan alueen luonnosta ja trooppisesta, tukahduttavastakin ilmastosta. Ei ihme, sillä kirjailija asui eri vaiheissa Egyptissä ja Keniassa.
"Oli päiviä, jolloin höyryävä kuumuus sai palmunlehdet riippumaan vetelinä ja linnut kyyhöttämään varjossa nokat ammollaan; jolloin mikään ei liikkunut ja meri näytti sulalta metallilta."
Kertomuksella on myös todellisuuspohjaa, sillä Kaye kertoo löytäneensä 1950-luvulla Sansibarin brittiläisen klubin kirjastosta ( the English Club, Zanzibar nyk. the Africa House Hotel ) orjakauppaa käsittelevää kirjallisuutta. Ja Emory Frost oli ollut oikeastikin olemassa 1800-luvulla - hänen vaiheitaan Kaye kuvaa ( ja kuvittelee).
Kirjan sankaritar, Hero, taistelee orjakauppaa vastaan, mutta joutuu toteamaan asian monimutkaisuuden. Jopa Afrikan mustassa väestössä näyttää olleen orjuuttajia ja orjien kauppiaita. Vuosituhantisen tavan juuriminen ei ollut helppoa.
On joitakin asioita, jotka muistuttavat vahvasti nykyaikaa. Tuntuu kuin maailma ei olisi juurikaan muuttunut. Itä-Afrikan rannikolla esiintyy nykyaikanakin merirosvoutta. Kohteena kylläkin laivat. Kirjan merirosvot tulivat koillispasaatin mukana ryöstelemään alueen asukkaita vieden mukanaan omaisuutta ja orjia.
Toinen nykyaikaan, koronapandemiaan, viittaava asia kirjassa on suuri koleraepidemia, joka raivosi oikeasti tuolloin Afrikassa ja surmasi tuhansittain asukkaita. Ja niin kuin nykyäänkin taikauskoiset salaliittoteoriat ja rokotevastaisuudet leviävät, silloin myös oli oli uskomuksia ja luulotteluja.
"Minä en halua, että talooni ryhtää joukko hysteerisiä kaupunkilaisia, jotka ovat uskotelleet itselleen, että sinä tapat pieniä lapsia sulattaaksesi heistä rasvaa joihinkin länsimaisiin poppakonsteihin, tai että minä kuohitsen pikkupoikia myydäkseni heitä eunukeiksi Arabiaan."
Kirjassa valkoisen väestön ylivoima alkuasukkaisiin nähden on korostunut, joskin paikoitellen tulee esiin mustien "inhimillisyys". Sankaritar Hero suorastaan syöksyy auttamaan paikallisia orpoja lapsia valkoisten viranomaisten vastustelusta huolimatta.
Lopulta, lähes dekkarimaisesti, kirjan pahis, Rory Frost osoittautuukin hyväsydämiseksi. Ja päinvastoin, hyvis, Heron sulhanen paljastuu katalaksi elostelijaksi. Niinpä kirja saa kauniin lopun, Hero ja Frost rakastuvat toisiinsa ja purjehtivat kohti onnellista tulevaisuuttaan.
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.
Outo valinta dekkaristilta kirjoittaa monen Japaniin sijoittuvan jännityskirjan jälkeen Intiasta. Tai ei sentään, onhan hänen isänsä intialainen syntyjään. Ja isänsä kulttuurin hän on todella hyvin omaksunut, jos lukijana osaan mitään päätellä. Kuvauksesta jäi paljon hämärään:
Hän kertoi ihmisten vaatetuksesta esim. dagli, dhoti, feta, kurta, lungi jne. - ei hajuakaan millaisista on kyse ( kirjan lopussa on sananselitysosasto, jota ei osannut etukäteen etsiä e-kirjasta ).
Ruokasanasto ja -kulttuuri oli myös mysteeri; masala oli sentään tuttu mausteseos.
Kirja antoi hyvin ( järkyttävän ) kuvan intialaisesta kansallisuuksien, kielien, uskontojen, tapojen, ihmisten epätasa-arvoisuuden sekamelskasta. Jos edellinen Nigeriaan sijoittunut kirja kertoi miehen ja naisen epäsuhdasta sekä perheen ja suvun voimasta ihmisen elämään, tässä intialainen käytäntö oli aivan omaa luokkaansa.
Yksi esimerkki: Kirjan päähenkilö, nainen ja lainoppinut, mentyään naimisiin, joutui aviomiehen uskonnollisesti vanhoillisessa kodissa kuukautisten ajaksi lukituksi kopperoon, jossa ei voinut peseytyä eikä syödä, juomavettä sai sentään. Perheen tytär oli aikaisemmin kuollut tällaisessa käytännössä sairastuttuaan.
Varsinaisen juonen osalta kirjailija hoiti homman onnistuneesti. Tietysti sankarille koitui hankaluuksia ja hengenvaaraakin, mutta lopulta kaikki ratkesi, ja paha sai palkkansa. Varmaan jatkoa seuraa Perveen Mistryn tutkimuksille.
Ajelimme reilun neljän tunnin siivun Hämeestä Etelä-Pohjanmaalle. Melko puuduttavaa rupeamaa piristämään vaimoni ehdotti tätä kirjaa kuunneltavaksi. Ja vaikka en äänikirjoja harrastakaan, idea oli loistava - vaimon ideat aina ovat.
Nopola näyttää mieltyneen vähän nonsensetyyppiseen sanaleikittelyyn ja paisutteluun, mitä itsekin vaimon kanssa harrastamme totisen vävypoikamme kummastukseksi. Eli ja Elikkä, Toki ja Nimenomaan, Maistella ja Makustella esimerkkinä sanoilla hullutteluista jäivät mieleen.
Hämäläinen isoäitini tuli mieleen kuolemasta puhuttaessa. "Taitaa olla viimeinen joulu meikäläisellä", pohti isoäitini monella jouluaterialla. Kirjassa kerrottiin vastaavasta karusta suhtautumisesta. "Ei tehdä tästä nyt numeroo."
Hauska oli myös ei-luova eläkeläinen, joka kyseli vihjeitä ajanviettoonsa. Ainahan on tarjolla luovia harrastuksia, mutta entä jos ei ole luova?
Nämä pakinat sisälsivät lämmintä huumoria sekä h-/syviä oivalluksia. Äänikirjan lukija ratkaisee, tuleeko kuunnelluksi alkua pitemmälle. Sanna Majuri oli mainio.
Chris Steward: Andalusialaiset sitruunat ( 1999, suom. 2000 )
Olen lukenut aikaisemmin muutaman kuvauksen, miten keskiluokkainen tehotouhottaja hyppää oravanpyörästä ja hankkii Kreikasta, Italiasta, Ranskasta tai Espanjasta talonrotiskon ryhtyäkseen kunnostamaan sitä, asuakseen siinä lyhyempiä tai pitempiä aikoja. ( Esimerkki tässä. )
Kirjojen hauskuus perustuu siihen miten tulokas kohtaa "alkuaukkaiden" kulttuurin, tavan ja asenteen elää ja tehdä työtä. Originaaleja persoonallisuuksia, kummallisia sattumuksia marssitetaan esille. Niistä on hauska lukea kotisohvalla ja siunata onneaan, ettei ole joutunut itse moisiin hankaluuksiin.
Tämän kirjan valitsin, koska olen joskus iäisyys sitten heitellyt lumipalloja Sierra Nevadalla, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Chris ja vaimonsa Ana ostavat talonrotiskon vuorilta ja aikovat asettua pysyvästi sinne. Edellinen omistaja on omapäinen tyyppi, joka opettaa karulla tavallaan, miten tilalla eletään - on aina tavattu elää. Chrisin uudistusajatukset hän tyrmää.
Chris on toiminut Englannissa ja Ruotsissa lampaankeritsijänä nykyaikaisilla välineillä. Hän näyttää miten homma toimii. Kylän epäilevien paimenten ja isäntien naureskelulle tulee loppu, kun tuo ulkomaalainen keritsee päivässä 150 lammasta, mihin käsipelillä olisi mennyt päiviä.
Kirja kertoo hauskan humoristisesti rakennusprojekteista, vesiväylien kunnostamisista, koirien, kissojen ja muiden kotieläimien hankkimisista, lampaiden paimentamisista sekä karitsoiden myymisistä. Luonnolla, sen kauneudella ja sen voimilla, ilmastonmuutoksellakin, on osansa kuvauksessa.
Perheeseen syntyy myös tytär, minkä jälkeen paikalliset vasta todella hyväksyvät heidät joukkoonsa - "onhan Chris kylvänyt siemenensä kylän maaperään."
