Asiantuntija

 

Viikon 45 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

                             

                            

Orhan Pamuk:  Lumi  ( 2002, suom. 2004 )

                           Nobel-palkinto 2006

Tarttuessani tähän kirjaan ajattelin saavani ehkä jotain tolkkua tähän:

 Mutta kirja kertoikin ajasta, jolloin valtio vielä suosi sekulaaria, uskonnotonta yhteiskuntaa Atatürkin perintönä ja jolloin islamistit toimivat vähemmistönä maanalaisesti. Nykyinen suuntaus näyttää olevan menossa kohti islamistista valtiota.

Kirjassa Saksassa pakolaisena ollut runoilija Ka palaa Turkkiin pieneen Karsin kaupunkiin, joka jää eristyksiin lumentulon vuoksi. Eristyksen aikana tapahtuu murhia, vallankaappaus ja muita väkivaltaisuuksia. 

Karsiin tulon syynä oli tehdä lehtijuttu alueella esiintyvistä tyttöjen itsemurhista, jotka liittyivät uskonnolliseen vaatimukseen käyttää huivia ja toisaalta oppilaitosten huivikieltoon. Hän haastatteli asukkaita kuullakseen itsemurhatarinoita.

"Ka´ta ei niinkään järkyttänyt tarinoita leimaava köyhyys, avuttomuus ja järjettömyys. Ei liioin isien ja äitien tolkuttomuus, kun he kurittivat tyttäriään hakkaamalla eivätkä päästäneet näitä edes ulos, ei myöskään mustasukkaisten aviomiesten uhkailu eikä vähäväkisyys. Ka´ta pelotti ja hämmästytti ennen kaikkea se, että itsemurhat olivat niin äkkiseltään, varoittamatta ja salakavalasti, pujahtaneet keskelle ihmisten arkea."

Eristyksen aikana runoilija joutuu taiteilemaan kaupungissa eri intressipiirien välillä, puolueväen, poliisin, lehdistön, uskonnollisen šeikin, imaamikoululaisten, maanalaisen islamistin, valtion tiedustelupalvelun ja armeijan kanssa. Kaiken lisäksi hän rakastuu tulisesti tapaamaansa nuoruudenrakastettuunsa. Kokemansa hän intoutuu kirjoittamaan runoiksi, jotka "ilmaantuvat" hänelle.

Tarkoitus oli, että Ka pakenee rakastettunsa kanssa yhteyden ulkomaailmaan taas avauduttua. Lähdön hetkellä hän paljastaa islamistin piilopaikan, ja tämä surmataan. Niinpä Ka joutuu lähtemään yksin, sillä hänen rakastettunsa olikin ollut islamistin heila, joka suuttui teosta.

Kirjailija Pamuk on kertomuksessa Ka:n ystävä ja tulee selvittelemään Ka:n vaiheita Karsissa. Ka nimittäin muutaman vuoden kuluttua ( kostoksi ) ammutaan pakopaikassaan Saksassa. Hän yrittää löytää Ka:n kirjoittamat runot, joita Saksan kodista ei löytynyt.

Tarina alkaa loppuvaiheessa mennä melko imeläksi, sillä nyt Pamuk puolestaan on rakastumassa runoilijan/islamistin eksään. Myös Ka oli Karsissa tolkuttoman onnellinen - pelokas ja mustasukkainen. Ehkäpä turkkilaiset ovatkin niin tunteellisia ja kiihkeitä, mitä meikäläinen tavan hämäläinen ei tahdo käsittää.

Pamukin lähtiessä Karsista eräs saattajista sanoo:

"On kyllä yksi juttu, mutta te ette pidä siitä...Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa."

Ennustus

 Pian Donald kulkuri? Soon Donald Tramp?

Viikon 44 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Kalle Isokallio: Maailmanparantaja  ( 2011 )

Luin tämän edellisestä palautuakseni. Joskin tässäkin teoksessa esiintyy eläin, koira, merkittävässä roolissa.

Kirjailijan taustan tuntien ei ihmetytä, että hän taas kerran kertoo tarinassaan yritteliäisyyden siunauksellisuudesta poliitikkojen ja virkamieskunnan tukiaisten ym. rahanjaon ( toisten rahojen ) turmiollisuuteen verrattuna.

Kertomuksen ydin on pienen uinuvan kunnan saattaminen toimimaan itsellisesti EU:n tai valtion apuja anelematta. Samalla tulee ilmi politiikan ja byrokratian "mädännäisyys", mistä Isokalliolla lienee omakohtaistakin tietoa toimittuaan aikanaan liike-elämässä. 

Poimin tähän ajatelman, minkä hyväksyn täysin:

"Raha on asia, johon pitää tottua. Jos sitä tulee yhtäkkiä, helpolla ja liian paljon, se voi pilata nuoren ihmisen elämän. Onnistumisista pitää nuorena nauttia pienin annoksin ja nousujohteisesti. Semmoinen ihminen muuttuu katkeraksi, joka joutuu loppuelämänsä muistelemaan nuoruutensa yhtä isoa onnistumista."

Rahaa pitää nykyään saada heti ja mielummin paljon. Moni huippu-urheilija menestyksen hetkensä elettyään jää turhautuneena haahuilemaan. Osakekaupoilla onnistunut nuori on vaarassa hukata onnensa ja omaisuutensa.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous 

                                       ( 1997, suom. 2015 )

Nobel-palkinto 2015

Kirja koostuu Ukrainan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan ja jälkeen lähialueella Valko-Venäjällä vaikuttaneiden ihmisten kertomuksista kokemuksistaan.

Tämä kirja on mielestäni ainakin kolmella tapaa ajankohtainen. Ensinnäkin...

Ja varsinkin:

Ja toiseksi, elämmehän pandemian aikaa nytkin. Silloin uhkana oli näkymätön radioaktiivisuus, nyt näkymätön virus.

Ja kolmanneksi: ilmastonmuutoksen vähättely. Vallassaolijat vähättelivät ja salasivat tietoa säteilyn tuhovoimasta. Gorbatsov väitti televisiossa, että kyseessä oli vain tavallinen tulipalo, joka pian sammutetaan, ei syytä huoleen, ei saa levittää paniikkimielialaa. -  Mitä sanoikaan Donal Trump, tai Bolsonaro COVID-viruksen vaarattomuudesta ja häviämisestä - tai ilmastonmuutoksen olemattomuudesta.

Räjähdys oli lamannuttava shokki, sellaista ei pitänyt tapahtua.  "Olimme aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille."

"Hirvittävintä oli se, ettei kukaan ymmärtänyt mistään mitään. Säteilynmittaajat ilmoittivat yhdet luvut, ja lehtiin painettiin toiset."

Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin johtaja toki ymmärsi ja yritti hälyttää alueen korkeimman johtajan. Hän vastasi:

"- Mitä hysteriaa professori levittää? Kuvitteletteko olevanne ainoa, joka pitää huolta Valko-Venäjän kansasta? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä."

He vaativat professoria vaikenemaan erottamisen uhalla, mielisairaalaan joutumisen uhalla, onnettomuuteen joutumisen uhalla...

Niinpä talonpojat ja kolhoosit jatkoivat viljelyään kuten ennenkin, tuotantotavoitteet oli saavutettava. Läheltä voimalaa asuneet evakuoitiin, mutta he yrittivät öisin metsien kautta palata takaisin.

Saastuneet tavarat haudattiin, mutta kaivettiin yöllä esiin ja myytiin toreilla eteenpäin.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat nopeasti jättäen jälkeensä surua ja perhetragedioita. Epämuodostuneita lapsia syntyi.

Sitten järkevät, päättävät, ihmiset alkoivat uskoa noituuteen:

"... emme tiedä ketä uskoa. Kymmenet tutkijat väittävät yhtä, te toista. Oletteko kuullut jotain kuuluisasta velhosta Paraskasta? Me olemme päättäneet kutsua hänet tänne, hän ottaa tehtäväkseen alentaa säteilytasoa kesän aikana."

Ja kun hän paljastui huijariksi, esiin astui uusia.

Vertailu Trumpiin:

Ja taas vertailu nykyaikaan. On vaikea tietää kuka on oikeassa viruksen leviämisestä tai maskien käytöstä jne. Viranomaiset sanovat yhtä, eri tutkijat toista.

Valko-Venäjällä ihmiset yrittivät "palata normaaliin", elää kuten ennekin. Meidän aikanamme pandemian ansiosta liikenne ja muu ilmaa saastuttava tuotanto väheni niin, että se näkyi jopa satelliittien kuvissa. Nyt Kiinassa on päästy viruksesta jossakin määrin voitolle - maan sisäinen lentoliikenne on palannut ennalleen. Finnair Suomessa kärkkyy pääsyä Aasian liikennevirtaan. Jatketaan kuten ennenkin. Ilmastonmuutoksesta ei väliä. Se on liian huomaamaton ongelma. Siihen ei nopeasti kuole - kuten säteilyyn.

Valokuvaaja kertoo:

Näin kukkivan omenapuun ja ryhdyin kuvaamaan sitä... Kimalaiset pörräsivät ja puu hohti valkeana kuin morsian... Väki oli taas työnteossa ja puutarhat kukoistivat... Pitelin kameraa, mutta en voinut tajuta... Kaikki ei ollut kohdallaan!.. Samassa tajusin: ei tuntunut tuoksua. Puutarha kukki, mutta ei tuoksunut!"

COVID 19:n oireisiin kuuluu myös haju- ja makuaistin häviäminen! Voimakkaassa säteilyssä myös jotkut aistit lukkiutuvat.

Onnettomuuden hoidon takkuaminen, viranomaisten ohjeiden odottaminen aina ylemmiltä portailta ja oman aseman turvaaminen havahduttivat tavalliset kansalaiset näkemään myös järjestelmän puutteet. Tšernobyliin onnettomuuden väitetäänkin osaltaan edesauttaneen Neuvostoliiton hajoamisen.

"Tšernobylissä jää kaikkein vahvimmin mieleen elämä "kaiken jälkeen": esineet vailla ihmistä, maisemat vailla ihmistä. Tie joka ei vie minnekään, johdot jotka eivät johda mihinkään. Ei, siinä tulee ajatelleeksi, kumpaa tämä on, menneisyyttä vai tulevaisuutta?"

Pohdintaa

 

Hataria hattaroita

 Ajatukset harhailevat

Katsellessani ikkunasta tasaisen harmaalle lakeudelle mieleeni muistui toisenlainen aava maisema. Löysin Samos-kansiosta kuvan, jonka olimme ottaneet vuosi sitten Votsalakian rannalla taksiaseman liepeillä olevan tavernan terassilta.

Luultavasti Mythos-lasillisen puolivälissä huomiomme kiintyi horisontissa näkyviin jonomaisiin pilvenhattaroihin. Se miksi ne niin kivasti jonoon asettuivat, vaati selityksen. Pian keksimme sen.

Jannis siellä rinnehotellissa oli kyllästynyt vatkaamaan turistien lapsille hattaroita. Hän kytki koneen vispilät automaattiasentoon ja livisti itse alas kylille kaljoille ja tupakalle. Sillä aikaa, kun Jannis istui mukavasti juttelemassa ukkokuppilassa, kone vispasi hattaroita tuutin täyteen - ja yli äyräidenkin niin, että ne siitä jonossa taivaalle kohosivat tuulen kuljetettaviksi.

Kovasti tekisi mieli päästä tarkastamaan Janniksen hattarakoneen kuntoa, mutta se vihon viimeinen virus..!

Viikon 41 - 43 / 2020 kirjakassi

 

Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Vaimon haaste taitaa mennä kiville. Sain nyt kuitenkin yhden 730 sivua paksun nobelistin teoksen kahlatuksi.

Mo Yan:  Seitsemän elämääni ( 2006, suom. 2013 ) 

                                                   Nobel-palkinto 2012

Tämän kirjan kahlaaminen otti koville. Se on järkyttävän paksu, ja keskellä puutarhan syystouhujen, sen pätkittäinen lukeminen oli hankalaa, sillä piti jaksaa muistaa sen henkilögalleria ( hankalat kiinalaiset nimet! ), kuka oli sukua kellekin ja millä tavoin ja juonen kulku oli koko ajan karkaamassa hallinnasta. Mutta kerronta oli loistavaa ja Kiinan historiaa avaavaa.  Kuinkahan moni nykyajan hektistä, lyhyttempoista elämää viettävä henkilö tarttuu tähän kirjaan?

Juoni kerrottuna lyhyesti: Varakas maatilanomistaja joutuu Maon vallankumouksen yhteydessä tapetuksi. Manalan ruhtinaalle hän kiukuttelee joutuneensa kaltoin kohdelluksi, koska ei mielestään eläessään ollut tehnyt kenellekään vääryyttä, päin vastoin, ollut kylänsä hyväntekijä. 

Aikansa valitettuaan ruhtinas päästää hänet takaisin kyläänsä, tosin syntymään aasiksi. Aasin elämän päätyttyä katkeruutta riitti vielä, ja hän pääsi takaisin, nyt härkänä. Reinkarnaatio jatkui sitten pitkään sikana, kunnes tuli koiran ja apinan vuoro, minkä jälkeen koettu vääryys ei enää kaivertanut mieltä ja hän pääsi takaisin ihmisenä.

Tarinassa Kiinan lähihistoria tulee esiin ihmisten arkielämässä eri kertojien näkökulmista. Kiihkeä kollektivisoinnin aika joukkomanipulointineen ja yksittäisten vastustajien hangoittelu antavat todentuntuisen kuvan siitä, mitä aikanaan tapahtui. 

Mielenkiintoisten henkilöiden elämänkaarissa tapahtuu järkyttäviäkin kohtaloita. Hauskasti kirjailija sijoittaa itsensäkin kylän elämään, itseironiaa ja -huumoria tuntuu riittävän.

Kirjailijan oikea nimi on Guan Moye. Taiteilijanimi Mo Yan on suomeksi "älä puhu", mikä vihjaa virallisen Kiinan poliittiseen asenteeseen.