Tien päällä reissatessa monenmoista tulee vastaan. Menneenä kesänä ajelin monta kertaa Oriveden ja Padasjoen väliä. Siellä Eräjärventiellä Päilahden kylässä tie menee kapeasta kahden talon välistä. Niinpä joutuu hidastamaan ja ehtii hyvin lukaista, mitä toisen talon seinässä kissan kokoisin kirjaimin lukee. Arvelisin siinä viestitettävän jotakin poliittista.
Toisella kerralla samassa paikassa kiinnitti huomiota pieni tienviitta. Piti oikein pysähtyä. Kävi ilmi, että tuo tie päättyi yllättävästi ojaan. Vei siis suoraan jorpakkoon.
En jäänyt kyselemään, mistä oikein on kysymys. Poliittinen kannanotto, installaatio - huumoria?
Pojantyttäreni on alkanut kutsua sitä möhöksi. Siitä voi päätellä, että meillä on lämpimät ja läheiset välit. Möhö pullottaa mukavasti etumuksessani. Ei siitä ole varsinaisesti haittaa, mutta joskus kun sylkäisen, huomaan roiskeita möhölläni. Lisäksi se saattaa kerätä muistoja erinäisistä muistakin tapahtumista elämässäni – muistakin kuin aterioistani.
Möhö - murujen kerääjä
Sivut
- Etusivu
- Sata kirjaa
- Helmi ja Ilmi
- Helmin ja Ilmin matkoja
- Helmi ja Ilmi Rodoksella 2017
- Helmi ja Ilmi postcrossaa
- Karpathos 2017
- Karpathos rhymes
- An alternative tour
- One typical morning on the island of Karpathos
- An ordinary afternoon on Karpathos Island
- Teneriffa 2018
- Nea Hora 2018
- Gran Canaria 2018
- Teneriffa 2019
- Liikenne
sunnuntai 25. syyskuuta 2016
maanantai 19. syyskuuta 2016
Jeesuksen vatta
Nykyään pitää olla passi. Ei-ei-ei! En tarkoita matkustamista varten. Mutta jos sinun tulee nälkä ja haluaisit syödä pitsaa, niin passi olisi hyvä olla. Minulla on lounaspassikin. Ja lelukaupan passi. Lankakaupan passi on vaimollani.
Elikkä! Saadaksesi jotakin mukamas ilmaiseksi hamassa tulevaisuudessa on sinun kerättävä leimoja ostoksistasi. Ja samalla tulet sitoutuneeksi kanta-asiakkaaksi ja liikkeen omistajan rahamassin paisuttajaksi. Ei siinä mitään, jos kaikki hyötyvät ( ? ).
Tänään sitten kuulin, että kirkollakin on passi. Ensimmäinen kauhistus oli, että aneet ovat tulleet takaisin. Mutta sitten rauhoituin ja annoin erään rouvashenkilön kertoa asian todellisen laidan. Keskustelu meni jotenkin näin:
- ... ja eilen minä kävin sitten taksilla Jalasjärvellä Koskuen kirkossa, kun siellä on alttaritaulussa Jeesuksella niin mahrottoman iso vatta. Missään kirkossa en ole nähnyt niin isoa.
- Ai jaa!
- Menin siihen taulun eteen ja käskin kuskia ottamaan musta ja Jeesuksesta selvien. Tai eihän se siis mikään selvie ollut, kun en osaa itte sitä tällä kännykällä ottaa.
- Ai jaa!
- Kuinkahan muuten saan sen kuvan näkyviin, kun mulla ei ole tietokonetta eikä kypettejä eikä vatsappia - eikä varmana tuukaan.
- Jaa ei vai!
- Ei mulla ole korttiakaan. Pankista saa rahaa. Ja jos lakkaa saamasta, sitten voivat lapset ruveta hoitamaan mun asiat.
- Niin, niin!
Sain sitten aikojen päästä kysytyksi, miksi hän sinne Jalasjärvelle asti oli mennyt kirkkoon kuvattavaksi. En hetkeäkään epäillyt, että hän olisi vain Jeesuksen möhöä lähtenyt katsomaan. Selvisi, että kun oli käynyt riittävän monessa kirkossa passinsa leimauttamassa, saisi sitten palkkioksi kirjoja.
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Vaarallinen möhö
lauantai 17. syyskuuta 2016
torstai 15. syyskuuta 2016
Kilpailemisesta
Tänä Olympiavuonna olen miettinyt, mahdammekohan me ihmiset olla oikein viisaita. Sen sijaan, että töistä palattuamme istahtaisimme vapaa-ajallamme katselemaan rauhassa televisiota, ehkä surfailemaan netissä tai - tarmonpuuskan sattuessa - tarttuisimme kirjaan tai sanaristikkoon, ryntäämmekin treeneihin noudattamaan valmennusohjelmaamme. Tiukat tavoitteet ohjaavat elämäämme ruokavaliota myöten. Muuten jäävät saavuttamatta rankinghaaveet lajissamme, johon satsaamme täysillä nähdäksemme, mihin se riittää.
Olisi sietämätöntä, jos tuttavapiirissäni tai sukulaisissani olisi sellaisia tyyppejä, jotka eivät saisi sielullensa rauhaa ennen kuin olisivat maakunnan, Euroopan, MAAILMAN parhaita. Kuka sellaisia kestäisi. Koville ottavat nekin tietäjät, jotka ilmestyvät neuvomaan työmailleni, mitä satun tekemäänkään.
Tämä halu olla paras ei katso rajoja, se voittaa kaikki esteet. Paralympialaisissakin näemme kilpailijoilta puuttuvan yhtä ja toista, minkä luulisi hillitsevän suorituksia. Mutta kahta kovemmalla sisulla painetaan päälle.
Kilpailuviettiä ei näy hidastavan sekään, ettei oikeastaan osaa mitään. On "tietokilpailuja", joissa ei tiedetä, vaan arvataan vaihtoehdoista. Ne ovat siis arvauskilpailuja. On soittokilpailuja, joissa ei soiteta, riittää kun on taitavasti soittavinaan ( ilmakitara ).
Näinä ruokavalioiden ja dieettien aikoina on yllättävää, että hyvinmuodostuneella ja vetreällä takamuksella saattaa saavuttaa mainetta persmuksen remputuskilpailuissa ( twerking ) - jopa tienanata sillä. Miehille saattaisi paremmin sopia vastaava möhömahan mossauttelukisa.
Naisväelle ehdottaisin kuitenkin hetkisen tuumaustaukoa tulevaisuutta ajatellen ennen twerkkaajan uraa. Koskapa sitten aikanaan koulussa jälkikasvulta saatettaisiin kysyä, mitä äiti työkseen tekee...
perjantai 9. syyskuuta 2016
Luostarin keittiössä
Taustaksi tämä ääni: Klikkaa!
Minun on vastattava haasteeseen. Haasteen ääni tuo mieleeni erään luostari(museo)n keittiön, jossa mestarikokki, munkki, hämmenteli keitoksiaan. Taikajuomaa luulisin. Ellei sitten likööriä, mikä lienee suunnilleen sama asia.
#torstaiblogit_419
maanantai 5. syyskuuta 2016
Äänistä
Kymmenvuotias pojantyttäreni kävi tässä taannoin Edvard Munchin näyttelyssä ja vaikuttui syvästi taulusta "Huuto". Seurauksena oli perusteellista tutkimusta taiteilijasta ja hänen tuotannostaan. Kymmenvuotiaat jo tietävät, miten tietoa hankitaan netistä. Ja kärsivällisesti minun oli myös osallistuttava hänen tietojensa jakamiseen.
Ja kuten aina, lapsilta saan virikkeitä omiin viritelmiini. Tehtävänäni oli miettiä valokuvauksen aiheita erääseen blogiin. Mitenkähän
Mahtuuhan maailmaan meteliä ja melskettä, räminää ja ryminää, kilkatusta ja kalkatusta. Kuvakulma on eri kuiskaukselle kuin supinalle, muiskaukselle kuin mutinalle. Jostakin kuuluu kumaus, pamaus tai kolaus. Inhottavaa on raavinta tai rahina, kirskuna tai kirkuna. Miellyttäisikö havina vai suhina? Tuskin vinkuna, vonkuna, ulvonta tai vikinä. Entä hiljaisuus - tai kaiku?
lauantai 3. syyskuuta 2016
torstai 25. elokuuta 2016
Pedofiili
Olin kymmeniä vuosia töissä lasten parissa. Minulla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta. Joten minulle ei ole vierasta lasten kanssa jutteleminen. Niinpä kun kävelin kaupassa karkkihyllyn sivuitse ja kun vieras lapsonen käsi täynnä makeisia sanoi minulle jotakin, pysähdyin kuuntelemaan.
- Mä tykkään näistä hedelmäkarkeista, haluatko maistaa?
- Voi kuule! Ennen pidin karkeista, mutta nykyään ne eivät maistu. Harmi, mutta kiitos kun tarjosit!
Lapsen äiti säntäsi hyllykön takaa:
- A P U A !!! N A M U S E T Ä !!!
maanantai 22. elokuuta 2016
lauantai 20. elokuuta 2016
Kaivauksistani
Kasvihuoneilmiökö on aiheuttanut kevättulvien lisäksi kesä&syystulvat tänne Pohjanmaalle. Kävin tutkailemassa joen virtaamaa ulkorakennuksemme kulmalta. Matkaa kuohuihin kaksi metriä ulommas, puoli metriä alemmas, ennen kuin veden eroosio iskisi.
Sitten silmäys ainoan peltosarkamme puolelle.
Nyt kaksi päivää myöhemmin totean löytäneeni kroppani raihnaisuudesta kaivurilihakset. Niitä kolottaa käsivarsissa, selässä ja jaloissakin.
Lisäksi olen löytänyt appeniaikaisen käsityksen jätehuollosta. Kuinka osuinkin ojallani lasihautaan, rautakautiseen romuläjään, puukautiseen kannikkoon. Arjen arkeologiaa!
Tyttäremme ylioppilasjuhlissa tuli eräs tädeistä kuiskuttelemaan vaimoni korvaan kyseisen esineen tarinan. Tätönen oli saanut sen ihailijaltaan lahjaksi, mutta kun hän sitten oli valinnutkin toisen nuorukaisen, hänen oli päästävä siitä eroon. Niinpä hän oli haudannut sen naapurin navetan taakse tuoreen sulhasen näkymättömiin.
Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Emme kertoneet tarinaa tädin miehelle. Älä sinäkään kerro!
keskiviikko 17. elokuuta 2016
keskiviikko 10. elokuuta 2016
Hautajaismuisto
Minua pyydettiin
kantajaksi. Suostuin. Totta kai. Olinhan tuntenut miehen jo opiskeluajoista
asti. Ja oli hän vaimoni sukuakin.
Ei arkku paljon
painanut, mutta se oli raskas kantaa.
Siunaustoimituksen
jälkeen pidettiin pappilassa vainajan muistelutilaisuus ruokineen ja kahvitteluineen.
Eräs tädeistä pääsi vauhtiin ja aloitti muistelut omasta nuoruudestaan. Eikä
hän ennättänyt vainajaan asti, sillä hänen huomionsa keskittyi ensirakkautensa
lumovoimaan. Se oli kantanut näihin päiviin asti. Hän tunnusti yhä pitävänsä
miehen kuvaa laukussaan.
Tässä vaiheessa
kylmä hiki nousi suvun otsaan. Kaikkihan tiesivät tarinan päättyvän dramaattisesti
ensisuudelmaan kahvilan takapihalla. Ja samalla viimeiseen suudelmaan, sillä tädin ”äitee”
sattui katsomaan ”klasistaan” ja näkemään tapauksen.
Ennen huipennusta pappi
osoitti omaavansa pelisilmää ja sanoi:
- Eiköhän lauleta
välillä virsi.
Hautajaisten
jälkeen palasimme kirkon mäelle. Siellä kannettiin itkevää vauvaa
kastemekossaan.
Ja seuraavana
päivänä ohi ajaessani näin nuorten neitosten juhlahamosissaan hypähtelevän
kevein askelin ylös kirkon rappuja. Tiesin siellä häihin valmistauduttavan.
lauantai 6. elokuuta 2016
Huomioita
Vaimoni tiukkasi selitystä:
- Mistähän johtuu, että kun sanotaan joidenkin olevan rinnakkain, tarkoitetaan heidän olevankin vieretysten? Mitä tekemistä siinä rinnoilla on, kun ovat vieretysten?
Jos sanotaan rinnakkain, pitäisi rintojen olla vastakkain. Tai jos sanotaan peräkkäin, pitäisi perien olla vastakkain.
- Niin, jos sanoo vastakkain, puhuja on itämurteiden alueelta. Me olemme lännessä, meidän pitäisi sanoa vihdakkain!
- Mistähän johtuu, että kun sanotaan joidenkin olevan rinnakkain, tarkoitetaan heidän olevankin vieretysten? Mitä tekemistä siinä rinnoilla on, kun ovat vieretysten?
Jos sanotaan rinnakkain, pitäisi rintojen olla vastakkain. Tai jos sanotaan peräkkäin, pitäisi perien olla vastakkain.
- Niin, jos sanoo vastakkain, puhuja on itämurteiden alueelta. Me olemme lännessä, meidän pitäisi sanoa vihdakkain!
sunnuntai 31. heinäkuuta 2016
Valehtelemisen vaikeudesta
Vaarin perinnöstä löytyi yllättäen tuhat euroa käteistä. Vanhan pompan povitaskusta.
Ja kyllähän minä muistinkin sen puheen:
"Mikä mies se on, jolla ei rahaa ole lompuukissa!"
Olin pakotettu hakemaan hänelle pankista, vaikka eihän hän hoitokodissa mitään tarvinnut, laskut hoituivat omia teitään.
Heräsi kysymys, mitä tehdä niille rahoille. Jakamista osakkaille ei kannattanut kukaan. Pian keksittiin: annetaan ne Kallelle. Kalle oli Vaarin luottomies, kauppakuski, sairaalareissujen järjestelijä - hengenpelastaja, kun sattui tiukka paikka.
Mutta Kallella oli eräs hankala piirre. Hän oli hyväntekijä luonnostaan. Ei hän suostunut rahaa ottamaan kauppareissuista, kahvipaketilla asia oli kuitattu.
Toisaalta hän ei avuliaisuuttaan kätkenyt. Hyvät palveluksensa hän kyllä osasi luetella ja vaivannäkönsä asetella niin, että meillä sukulaisilla kiitollisuuden velka oli kasvanut melkoiseksi.
Eikä Kallelle auttanut huomautella, että hän vaatisi asianmukaiset korvaukset vaivoistaan eikä antaisi hyväksikäyttää itseään. Ei, Kalle auttoi, kärsi ja "kirkkaimman kruunun sai".
Oli keksittävä juoni, jokin liukas, uskottavan tuntuinen tarina, joka uppoaisi Kalleen. Niinpä kutsuimme hänet hautajaisten vuosipäivän muistelukahveille. Kallelle tultaisiin kertomaan tarina, miten vaarin vanhaa kirjoituspöytää tyhjennettäessä rojujen seasta olikin löytynyt ruskea kirjekuori seteleineen. Mutta miten osoittaa, että se oli tarkoitettu Kallelle?
Onneksi löysin vaarin papereista irtonaisen lappusen, johon oli kirjoitettu Kallen nimi ja puhelinnumero. Niinpä rupesin harjoittelemaan väärentääkseni vaarin käsialalla kirjekuoreen Kallen nimen. Ensimmäisen A-nelosen jälkeen kävi selväksi, ettei minusta ole siihen hommaan.
Sitten vaimoni sai oivalluksen: kääritään setelien ympärille se nimilappu ja pannaan kumilenkillä paketti kasaan. Näin selittyisi sekin, miksemme heti olleet keksineet nimettömän kirjekuoren salaisuutta.
Valmistelut oli tehty. Ajan tullen pantiin pöytä koreaksi ja ryhdyttiin vierasta odottamaan. Paikallaolijat oli vihitty salaisuuteen. Vaimoni ilmoitti varmuuden vuoksi aikovansa poistua keittiöön, kun rupeaisin pajunköyttä syöttämään. Epäili pokkansa pettävän.
Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ei kuulu Kallea. Lopulta soitin tiedustellakseni tilannetta. - Ei vastausta. Joimme kahvit, pistimme pullat poskeen ilman vierastamme.
Joskus iltamyöhällä soitti Kalle, kysellen soittopyyntöäni. Hän oli unohtanut autuaasti koko kekkerin. Oli ollut marjametsässä kenttien kuulumattomissa. Pitkään lohduteltuani nolostunutta miestä sain hänet lupaamaan tulemaan seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä. Eihän tässä mitään vahinkoa.
Vihdoin istui Kalle sohvalla. Juteltiin niitä ja varsinkin näitä. Muisteltiin sitten vaariakin, mistä pääsin asiani alkuun. Vaimolle tuli mieleen mennä kahvia keittämään.
"... ja kun me porukalla ihmettelimme, mitä rahoja nämä oikein ovat, niin kyllä ne vahvasti näyttävät sinulle kuuluvan", päätin puheeni. Keittiössä jännittynyttä odotusta. Vedin henkeä pystyäkseni kumoamaan Kallen vastustelun, kun hän sanoikin: - Joo, kyllä minä sen tiesin. Veke kertoi hoitokodissa. "Kyllä minä Kalle sinua sitten muistan", hän oli sanonut.
Ja kyllähän minä muistinkin sen puheen:
"Mikä mies se on, jolla ei rahaa ole lompuukissa!"
Heräsi kysymys, mitä tehdä niille rahoille. Jakamista osakkaille ei kannattanut kukaan. Pian keksittiin: annetaan ne Kallelle. Kalle oli Vaarin luottomies, kauppakuski, sairaalareissujen järjestelijä - hengenpelastaja, kun sattui tiukka paikka.
Mutta Kallella oli eräs hankala piirre. Hän oli hyväntekijä luonnostaan. Ei hän suostunut rahaa ottamaan kauppareissuista, kahvipaketilla asia oli kuitattu.
Toisaalta hän ei avuliaisuuttaan kätkenyt. Hyvät palveluksensa hän kyllä osasi luetella ja vaivannäkönsä asetella niin, että meillä sukulaisilla kiitollisuuden velka oli kasvanut melkoiseksi.
Eikä Kallelle auttanut huomautella, että hän vaatisi asianmukaiset korvaukset vaivoistaan eikä antaisi hyväksikäyttää itseään. Ei, Kalle auttoi, kärsi ja "kirkkaimman kruunun sai".
Oli keksittävä juoni, jokin liukas, uskottavan tuntuinen tarina, joka uppoaisi Kalleen. Niinpä kutsuimme hänet hautajaisten vuosipäivän muistelukahveille. Kallelle tultaisiin kertomaan tarina, miten vaarin vanhaa kirjoituspöytää tyhjennettäessä rojujen seasta olikin löytynyt ruskea kirjekuori seteleineen. Mutta miten osoittaa, että se oli tarkoitettu Kallelle?
Onneksi löysin vaarin papereista irtonaisen lappusen, johon oli kirjoitettu Kallen nimi ja puhelinnumero. Niinpä rupesin harjoittelemaan väärentääkseni vaarin käsialalla kirjekuoreen Kallen nimen. Ensimmäisen A-nelosen jälkeen kävi selväksi, ettei minusta ole siihen hommaan.
Sitten vaimoni sai oivalluksen: kääritään setelien ympärille se nimilappu ja pannaan kumilenkillä paketti kasaan. Näin selittyisi sekin, miksemme heti olleet keksineet nimettömän kirjekuoren salaisuutta.
Valmistelut oli tehty. Ajan tullen pantiin pöytä koreaksi ja ryhdyttiin vierasta odottamaan. Paikallaolijat oli vihitty salaisuuteen. Vaimoni ilmoitti varmuuden vuoksi aikovansa poistua keittiöön, kun rupeaisin pajunköyttä syöttämään. Epäili pokkansa pettävän.
Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ei kuulu Kallea. Lopulta soitin tiedustellakseni tilannetta. - Ei vastausta. Joimme kahvit, pistimme pullat poskeen ilman vierastamme.
Joskus iltamyöhällä soitti Kalle, kysellen soittopyyntöäni. Hän oli unohtanut autuaasti koko kekkerin. Oli ollut marjametsässä kenttien kuulumattomissa. Pitkään lohduteltuani nolostunutta miestä sain hänet lupaamaan tulemaan seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä. Eihän tässä mitään vahinkoa.
Vihdoin istui Kalle sohvalla. Juteltiin niitä ja varsinkin näitä. Muisteltiin sitten vaariakin, mistä pääsin asiani alkuun. Vaimolle tuli mieleen mennä kahvia keittämään.
"... ja kun me porukalla ihmettelimme, mitä rahoja nämä oikein ovat, niin kyllä ne vahvasti näyttävät sinulle kuuluvan", päätin puheeni. Keittiössä jännittynyttä odotusta. Vedin henkeä pystyäkseni kumoamaan Kallen vastustelun, kun hän sanoikin: - Joo, kyllä minä sen tiesin. Veke kertoi hoitokodissa. "Kyllä minä Kalle sinua sitten muistan", hän oli sanonut.
torstai 21. heinäkuuta 2016
Nari nasta
Minulta ei ole
vielä pyydetty haastat telua, ää, tele visioon. Ei edes radioon, vaikka, ää,
olen harjoi tellut vakuut tavan, ää, asian tuntijanari semisen taidon.
Huoma sitteko,
muuten, nuo äät. Ne antavat vaiku telman, ää, siitä, että olen spon taani ja,
ää, pysähdyn välillä jopa miet timään, mitä, ää, sanon.
Li säksi olen, ää,
hyl jännyt suomen kielen sana painon ensimmäi sellä, ää, tavulla. Se ei sovi
tele vision, ää, tyy liin.
Kate gorisesti,
ää, minun on hyvä vil jellä dis kreettejä, ää, sivistys sanoja kryptisen asiantunti
juuteni vakuu deksi.
Jään nyt odottele
maan, ää, haastat telu pyyn töjä.
Tässä, ää, ääninäyt teeni.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
Kesäyön unelma
Oli ihana nähdä!
Sanoi hän,
kesäyöni unelma,
ja häipyi
omille teilleen.
Minä levoton valvon.
Ikkunani takana kesäyön rauha.
Sunnuntaiyönä noin kello 03.00. Valokuvahaaste 415.
Sanoi hän,
kesäyöni unelma,
ja häipyi
omille teilleen.
Minä levoton valvon.
Ikkunani takana kesäyön rauha.
Sunnuntaiyönä noin kello 03.00. Valokuvahaaste 415.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Mokatasuri
- Kuule! Sun ei tarvi hoitaa mun asioita, jotka mä selvitän itse.
- Ei niin.
- Etkä saa paljastaa, mitä oot luvannu pitää meidän keskeisinä.
- En niin.
- Mutta sä oot paljastanu!
- En kai?
- Ootpa!
- ??
- Lupasit, ettet kerro isille, että mä jäin ulos, kun avain oli unohtunut.
- Joo, oli pakko. Olin niin huolissani, että skypetin isille.
- Mutta sä LUPASIT!
- Mutta hetkinen, hetkinen! Mistä sinä sen tiesit?
- Tästähän sen näkee sun tabletilta.
- Ai-jaa! Tiedät varmaan, ettei toisen sähköposteja tai mitä vaan viestejä saa lukea ilman lupaa!
- Joo, tiesin...
- Mokat taisi mennä tasan.
- OK! 1 - 1 !
lauantai 25. kesäkuuta 2016
torstai 16. kesäkuuta 2016
lauantai 11. kesäkuuta 2016
Siivousvaikeus
- Hei Pappa! Mä olen täällä puistossa.
- No hei! Onko sulla kaveria siellä?
- Ei oo. Täällä on vain pieniä.
- Mitä sinä siellä yksiksesi teet?
- Ettei tartte siivota kotona.
- Jaa, ymmärrän. Siivous ei ole kovin mukavaa.
- Ei niin. Mutta täällä on tylsää.
- Soita joku kaveriksi.
- Ei ne pääse.
- Jos niiden pitää siivota kotona.
- Ääh! Ei kun ne on isien luona. Ja isät asuu kaukana.
- Harmi!
- Mulla on huoneessani pari salaisuutta, joita äiti ei saisi löytää.
- Onko ne hyvässä piilossa? Jos se ei löydä niitä?
- No kun ne ei oo. - Mutta mähän voisin mennä huoneeseeni ja sanoa, että meen leikkimään. Sitten piilottaisin ne.
- Hyvä ajatus. Kokeilepa sitä.
- Niin, mutta äiti voisi sanoa, että siivotaan ensin.
- Jaa-a! Vaikea paikka. Jos kokeilisit sentään.
- OK! Mä kokeilen. Moikka!
torstai 9. kesäkuuta 2016
Herkkä
#valokuvatorstai #torstaiblogit_herkkä #413
Haasteesta juontui mieleeni herkkä tasapaino, mitä tarvitaan yhdessä jos toisessakin toimessa. Pakko näyttää nuoremmille mallia.
Emännällä se on herkästi lähdössä lapa... crocseista.
Herkkäpeppu suuttui ja lähti lätkimään. Johtuikohan se siitä, mitä minä sanoin.
torstai 2. kesäkuuta 2016
Elin
1960-luvulla löysin Kuorevedellä metsässä kulkiessani polun reunasta kiven. Sen muoto toi mieleeni sydämen, munuaisen - jonkin sisäelimen hahmon. Otin sen mukaani. Kivisydän onkin seurannut minua siitä lähtien uskollisesti. Onnenkivi. Tuskin uskallan luopua siitä.
tiistai 31. toukokuuta 2016
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)