Hokasin

 [ Varoitus: Tämä juttu sisältää vahingossa mainontaa, jota ilman koko sepustuksessa ei ole mitään mieltä - eikä ole muutenkaan. ]

Kävin päivä pari sitten Lahdessa juhlimassa jälkikasvuni jälkikasvujen valmistumisia. Samalla poikkesin kenkäkaupassa, sillä vanhat lenkkarini - ei, vaan uusimmat lenkkarini olivat kuluneet pohjasta puhki, vanhat ovat vielä ehjät ( mutta rähjät ).

No, siellä oli hyllykaupalla lenkkareita ja tennareita ja ynnämuita, mutta sitten silmäni iskeytyivät tiettyyn nimeen, jonka koin hyvin läheiseksi. Myyjän kanssa pääsimme piankin sopimukseen parista, joka natsasi mukavasti jalkoihini - ja jossa komeili ( lähes ) sukunimeni.

Aivan pakosta minun täytyi hieman avautua tuon nimen historiasta. Myyjä osoittautui huumorintajuiseksi tarinani suhteen, mutta varsin yksitotiseksi tinkimistoiveilleni. Tällainen juttu se oli:

Joukko Amerikan Tyynenmerenrannikon hoka-intiaaneja purjehti ammoin pasaatituulessa pohjoista päiväntasaajavirtaa Filippiinien tienoille, mistä kääntyivät pohjoista kohti Japaninvirtaa pitkin rantautuakseen siellä saarelle, joka sai sittemmin nimen Hokkaido.
    Syynä tällaiseen ekstreemiin matkaan oli intiaanien tunnetusti heikko viinapää, joka aiheutti rähinää ja miestappoja - sanalla sanoen maa alkoi polttaa eräiden jalkojen alla.
    Ajan kuluessa hokat sulautuivat paikalliseen väestöön periyttäen muun muassa tunnusmerkillisen mustan intiaanitukkansa nykyään tyypillisenä japanilaisena pidettynä piirteenä. Eikä siellä viinan kanssa läträämistäkään kovin vieraana tapana pidetty, opettivathan tulokkaat alkujapanilaisille saken valmistussalat.

Japanilainen varakas esi-isäni sumopainija Itsuki Hokkaidio, jota kutsuttiin myös lempinimellä Isukki, hävisi suurmestaruusottelunsa, suuttui siitä niin, että möi kotisaarensa Hokkaidon keisarille ja lähti maailmalle rahamassi liiveissään.

Saarille jääneet sukulaiset perustivat aikanaan aasialaista ruokaa tarjoavan maailmanlaajuisen ravintolaketjun: Hokka-Hokka

Turhautunut sumopainijaesi-isä sen sijaan rellesti satamasta satamaan päätyen lopulta rahattomana Euroopan peräkamariin, Pohjolan perukoille, Päijänteen takamaille nykyisen Kangasniemen kunnan alueelle, jonne vihdoin olosuhteiden pakosta asettui. Sukupolvien myötä paikkakunnalle sikisi peräti Hokan kylä.

1500-luvun lopulla käytiin Suomessa ns. nuijasota, jossa talonpoikia surutta tapettiin mm. Hämeessä.
Monia tiloja jäi isännättömiksi. Niinpä miesvajausta korvaamaan tuli Päijänteen takaa kaksilahkeisia, muiden mukana esi-isäni Hokka. Vanha tila nimettiin uuden isännän mukaan.

Satavuotiaaksi eläneellä isälläni oli miehuusvuosinaan hoka-intiaaneilta peritty musta tukka. Geenit ovat rappeutuneet jo siinä määrin, ettei hänen jälkeläisillään sitten enää perintötekijöissä vanhaa ominaisuutta ilmiasuissa näy.

Monelaisia muuttoja

 Nyt kun on muutto- ja muutosvastarinta hieman hellittänyt, pystyy tarkastelemaan aihetta hieman laajemmasta näkökulmasta. Tai ahtaammasta, kuten kohta käy ilmi. Meitä muuttajia on kaikenkokoisia. Olen joutunut läheltä seuraamaan odotettujen kavereiden ilmestymistä markille. 

Muuttolintujen invaasio on iskenyt puutarhaamme. Pesäpönttöjä on, mutta ei kaikille - kaikille ei edes pönttö kelpaa. Kyllä on muuttomurheet joillekin vaikeita, kun on pitänyt asettua polkupyörävaraston nurkkaan. Ei vissiin sitten pyöräillä vähään aikaan, ettei olla häiriöksi.

Useampi vuosi sitten pystytin lomapaikkamme seinälle tikkaat vakaana aikomuksena ryhtyä seuraavana päivänä seinänmaalaukseen. Ei tullut kiirettä siihen hommaan, koska harmaasieppo oli todennut tikkaantolpan oivalliseksi pesäpaikaksi. Lykkäsin maalausurakkaa loppukesään.

Tämän kuvan saadakseni minun piti kontata ulkorappusten alle - jotenkin ei ruoto ollut taipuakseen. Täytyy ihmetellä tämän rakennelman sijoituspaikkaa. Kyllähän sitä voi meillä pesänsä sommitella vapaasti ihan minne miellyttää, mutta oikeesti - onkohan nyt ajateltu loppuun asti; meillä sentään tallataan rappusia päivän mittaan monasti ylös, alas. Saattaa tulla sanomista naapurisovusta.

Kukkaloisto

 Anopin vuosikymmeniä vaalitut kukkapenkit taitavat nyt pakosta jäädä seuraavien asukkien ihailtaviksi. Mutta lakki silmillä, huomiota herättämättä, kävin remonttimiehiä väistellen hakemassa jotakin muistoksi.

Sinivuokot jo olivat nupulla, narsissitkin hyvässä vauhdissa.

Tällättiin ne purkkeihin ensi vaiheessa.

Nyt saavat nämä muuttotohinat riittää. Otamme vähän distanssia ja lähdemme emännän kanssa Padasjoelle huilimaan.

Naurupussi

 Kääntelin tätä hetken käsissäni, ennen kuin muistin: sehän oli ollut oranssissa kangaspussissa; nyt alastomana  vaikutti oudolta. Mutta juju oli ollut siinä, että kun painoi nappia, alkoi kuulua kammottavaa naurua, mikä veti omankin suun väkisinkin virneeseen.

Vähän kikkailtuani onnistuin saamaan sen toimimaan. 

Rottinkia

 Muuton yhteydessä nousee kysymys siitä, kuka ottaisi ylimääräiset kalusteet, esim. anopin vanhat terassiviritykset. Kulunutta rottinkia, linnut nokkineet tyynyt, aurinko haalistanut. Ei kelpaa kenellekään. Panenko palasiksi ja poltan lämmikkeeksi syksyn pimeinä iltoina? 

Ei hemmetti! Löytyi purkin pohjalta ruskeaa puuvahaa. Löytyi sisua hioa pahimmat paikat. Ehkäpä niillä mennään vielä muutama kesä - kun vain löytyisi sopiva terassi. ( Pitääkö siis ruveta terassihommiin, huh!?? )

Ennen

Jälkeen

Kivikokoelma

 Tiesin joskus jotain geologiasta. Olin jopa jonkin aikaa silloisen Geologisen tutkimuslaitoksen palkkalistoilla. Niiltä ajoita on jäänyt kivenmurikoita ajelehtimaan nurkkiin ja laatikoiden perukoihin. Suurin osa on nakeltu menemään. Muuttorytinöissä löytyivät nämä:

Vasemmalla muskoviittia, katinkultaa. Oikealla piikiven klöntti ja keskellä, kuin vino sokeripala, plagioklaasi-maasälpä.

Jotuninen hiekkakivi, jossa aallonmerkkejä ( n. 1400 - 1200 milj. vuotta sitten ).

Seikkailusarja

 Luulin jo heittäneeni Tauno-sedän lehdet keräykseen. Niin ne vain taas ilmestyivät riesakseni. Suoraan paperilaatikkoon! En viitsinyt enää selata. Luin niitä kokeeksi jokin aika sitten ( tässä linkki ).